Iltalampun ääressä II Uusia kertomuksia

The Project Guten­berg EBook of Il­ta­lam­pun ääressä II, by Aina

This eBook is for the use of any­one any­where at no cost and with al­most no re­stric­tions what­so­ev­er. You may copy it, give it away or re-​use it un­der the terms of the Project Guten­berg Li­cense in­clud­ed with this eBook or on­line at www.guten­berg.org

Ti­tle: Il­ta­lam­pun ääressä II Uu­sia ker­to­muk­sia

Au­thor: Aina

Trans­la­tor: Teu­vo Pakkala

Re­lease Date: March 6, 2006 [EBook #17931]

Lan­guage: Finnish

Char­ac­ter set en­cod­ing: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTEN­BERG EBOOK IL­TA­LAM­PUN ÄÄRESSÄ II ***

Pro­duced by Tapio Ri­iko­nen

IL­TA­LAM­PUN ÄÄRESSÄ II

Uu­sia ker­to­muk­sia

Kirj.

Aina [Edith Forss­man]

Suo­men­tanut Teu­vo Pakkala

Söder­ström ja Kumpp., Helsin­ki, 1895.

SISÄLLYS:

Koti Muis­toruno Rakkaud­es­ta Van­ha Mai­ja Tais­telu ole­mas­sa olosta Isoäidin tanssikengät Li­ikalainen Tule­vaisu­uden eteen

KOTI.

Jouluk­er­to­mus.

_Ter­ve­htii jo meitä Joulu ar­mainen._ --

-- Pyy­dän an­teek­si, hyvä rou­va, minä en huo­man­nut teitä heti tässä tun­gok­ses­sa, -- to­htori ku­mar­si ja ojen­si nuorelle pro­fes­sorin rou­valle käten­sä ter­ve­hdyk­sek­si. -- Tääl­lä ju­nal­la on todel­la sel­lainen tun­gos, kun kaik­ki ih­miset sull­outu­vat matkalle aivan kuin hul­lut ja ihan kuin koko pitkänä vuon­na ei olisi muu­ta sopi­vaa matkus­tus­päivää kuin jouluku­un kahdeskymme­nes­neljäs päivä.

-- Te las­kette leikkiä, to­htori Nord. On­han lu­on­nol­lista, et­tä kaik­ki halu­avat ko­tia joul­ulle.

-- Joil­la nimit­täin on koti, rou­vani. Minä en satu ole­maan ni­itä val­itui­ta.

-- Noo, minkävuok­si sit­ten olette mei­dän kanssamme tääl­lä tun­gok­ses­sa tänään? -- nuori rou­va kysyi ja kat­soi to­htori­in lapsel­lisil­la, kirkkail­la silmil­lään.

-- Virkavelvol­lisu­us vaatii, hyvä rou­va. Mi­nun pitää men­nä tarkas­ta­maan ru­umista, kun nimit­täin muuan van­ha juop­po ukon­tynkä on tavat­tu henget­tömänä hiekkakuopas­sa eivätkä asianomaiset ole voineet ym­märtää kuole­man syytä.

-- Uh, ni­in in­hoit­tavaa!

-- Ni­in, an­teek­si suo­ra­vaisuuteni, tiedät­te­hän en­tu­ud­estaan, et­tä olen ma­te­ri­al­isti, jo­ka otan elämän ja olot siltä kannal­ta. Mut­ta teil­lä var­maan on miel­lyt­tävämpi matkan pää­maali; minne on mat­ka, jos saan kysyä, las­ten ja kukkas­ten kera?

-- Me matkus­tamme ko­tia äi­ti­ni luo, joul­ulle lap­suuteni koti­in. Ja kun mieheni ei joutanut aikaisem­min lähtemään, ni­in lykkäy­tyi matkamme täk­si päiväk­si. Ase­mal­ta on vielä pitkä taival Koivu­niemeen, jok­si rakas­ta koti­taloani san­otaan, vaan hevoset ovat meitä vas­tas­sa, ni­in et­tä kaikessa tapauk­ses­sa pääsemme per­ille jouluku­usen syty­tyk­selle!

Hä­nen ää­nen­sä soi ihas­tus­ta ja silmistä ääretön, vaan salat­tu riemu loisti.

To­htori oli is­tah­tanut vau­nun so­hvan päädylle ja loi terävil­lä silmil­lään tarkas­ta­van kat­seen vastapäätä is­tu­van rou­van raikkaalle, heleälle ja nuorekkaalle muodolle.

-- Kat­sokaas! -- pro­fes­sorin rou­va sanoi, jo­ka samas­sa kään­tyi kat­so­maan ikku­nas­ta, -- Tuol­lainen sank­ka lu­misade. Maa pukeu­tuu juh­la­puku­un, ja kaut­ta koko maan siu­nataan eri­no­maista rekike­liä. Pehmoinen, puh­das lu­mi on joulun runout­ta, hu­urtei­sis­sa met­sis­sä, jois­sa talvi­taivaan tähdet ki­mal­tel­evat lu­mikiteis­sä, ni­is­sä on tun­nel­maa; re­ki liukuu liukkail­la teil­lä ni­inkuin sa­tu­maas­sa ja kulkusten he­linä il­lan hil­jaisu­udessa on kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhan­sis­sa kaukai­sis­sa kodeis­sa Suomen syr­jäisil­lä seuduil­la.

To­htori kat­soi häneen hymy­illen:

-- Tehän runoi­lette, hyvä rou­va!

-- En en­sinkään, minä vain ker­ron, miltä tun­tuu matkus­taa ko­tia. Sit­ten naimisi­in tul­tuani en ole ol­lut joulua äi­ti­ni lu­ona -- kaik­ki muis­toni ovat koulu­ajoil­ta, kun tul­ti­in ko­tia juhlille. On ol­lut aina mitä es­tet­tä mil­loinkin joulumatkalle, etupäässä pien­ten lastemme hoito, vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvä­nen ai­ka miten olen kai­hon­nut! -- Hän puristi käten­sä yh­teen ja kat­seli ohiki­itäviä seu­tu­ja: -- Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä ju­na me­nee ni­in hi­taasti. -- Hän hymy­ili ja nyökyt­ti päätään pro­fes­so­rille, jo­ka is­tui so­hval­la toisel­la puolen vaunua ja hu­vit­teli van­hin­ta las­tansa -- vaaleaveristä, vi­isivuo­ti­as­ta poikaa -- näyt­tämäl­lä ja selit­tämäl­lä ku­via muu­ta­mas­ta joul­ule­hdestä.

-- Miehenikin ikävöipi maalle -- sanoi nuori rou­va hyväileväl­lä äänel­lä. -- Hän tarvit­see lep­oa ankaran työn­sä jäl­keen, ja siel­lä ko­to­nani onkin ni­in su­loisen rauhal­lista. Te hymy­ilette min­ulle, her­ra to­htori. Teistä on in­nos­tuk­seni nau­ret­tavaa ja käsit­tämätön­tä, sen näen ival­lis­es­ta kat­seestanne, vaan suokaa an­teek­si, minä en tänään voi ajatel­la enkä puhel­la muus­ta kuin yhdestä ain­oas­ta asi­as­ta!

-- En­hän minä nau­ra, rou­vaseni, minä vain is­tun ih­me­tellen tuo­ta kum­mallista koti-​ikävää; olisi todel­la haus­ka voi­da tutkia sitä pienem­piä os­iansa myöten.

-- Eikö teil­lä ole koskaan ol­lut ko­tia?

-- Sanokaamme sitä suo­japaikak­si, hyvä rou­va, mitä eläimelli­nen olen­toni on pitänyt olin­paikkanansa.

-- Kodi­ton, oh Ju­malani! -- hän ot­ti ki­ihkois­es­ti syli­in­sä kak­sivuo­ti­aan lapsen­sa, jo­ka no­jaili hä­nen syliään vas­ten, ja puristi lapsen rin­noilleen, -- minä säälin teitä, her­ra to­htori, teiltä on pu­ut­tunut paras, mitä maail­mas­sa on! Nähkääs, hän, jol­la on ol­lut hyvä koti -- joutukoon­pa sitte mi­hin maail­man kolkkaan tahansa -- on aina sydämessään säi­lyt­tävä tämän kodin muis­ton, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi elämän su­ru­jen ja ilo­jen, vas­tusten ja pet­tynei­den toiveit­ten -- vielä läpi epä­toivon synkän yön kodin muis­to lois­taa kuin tähti, kun jo kaik­ki muu on pi­men­tynyt.

-- Nyt te taas haaveilette, hyvä rou­va!

-- En lainkaan, se on puh­das­ta tot­ta, minähän itse tiedän minkä ar­voinen sel­lainen koti on; sen ym­päril­lä kiertävät puh­taim­mat, kau­ni­im­mat muis­toni, muis­tot äidin vaalin­nas­ta, isän­rakkaud­es­ta, siskoelämästä ja lap­su­uden riemuista. Minkä au­rinko on kukalle, on hyvä koti pienelle ih­mis­taimelle, jo­ka ain­oas­taan kodin turvis­sa ja vaiku­tuk­sen alaise­na voi ke­hit­tyä sik­si, mikä sen tarkoituk­se­na on.

-- Tei­dän ajatuk­senne mukaan ei si­is kodi­ton ole täysin nor­maali?

-- Ni­in pitkälle en mene -- vas­tasi rou­va nau­raen -- minä tah­doin ain­oas­taan sanoa, et­tä hän saa väärän su­un­nan ja et­tä mon­et su­uret kyvyt hä­nessä jäävät ke­hit­tämät­tä, myöskin pu­ut­tuu häneltä edel­ly­tyk­siä -- es­im. on­nen­sa lu­omiseen! Hän on lap­su­udessaan menet­tänyt kalli­ita etu­ja, joiden takaisin saamiseen vaa­di­taan pitkää elämän tais­telua, jos saa takaisin sil­läkään.

-- Uskot­teko si­is, et­tä tuol­lainen kodi­ton käen­poi­ka välit­tääkään koskaan to­den­te­ol­la tais­tel­la tuon on­nen saavut­tamisek­si, jo­ta tarkoi­tat­te -- kodin? -- to­htori kysyi pil­ka­llis­es­ti.

-- Minä ajat­te­len, et­tä kun al­haisim­matkin eläimet vais­tom­ais­es­ti rak­en­ta­vat pesän it­selleen, pitäisi saman tun­teen ol­la kätket­tynä ih­miseenkin -- rou­va vas­tasi yksinker­tais­es­ti.

To­htori ku­mar­si:

-- Min­ul­la ei ole itu­akaan tuo­ta vais­toa, mitä sit­ten teette min­ulle, rou­va hyvä?

-- Te ere­hdytte, to­htori Nord, se vais­to on, vaan se uinailee ja kun se herää, ni­in kyl­lä tekin ni­inkuin muutkin koetat­te pyrk­iä hake­maan it­sel­lenne kodin. Mais­takaa­han vain on­nen­mal­jas­ta, ni­in halu­at­te mielel­länne ty­hjen­tää sen po­hjaan -- hän sanoi ilois­es­ti. -- Jaloim­mat, puh­taim­mat tun­teet ovat sanas­sa _koti_. Koti kas­vat­taa isän­maan rakkau­den -- ken kuo­lis ei maan eestä tän! Koti vahvis­taa meitä elämän tais­telu­un ja opet­taa meitä tun­temaan per­he­sitei­den py­hyy­den, en­nen kaikkea opet­taa se meitä rakas­ta­maan ja -- se ku­vas­taa meille ijankaikkisen, taivaal­lisen ko­timme periku­van.

To­htori Nord puri vi­ik­siään hymy­illen ival­lis­es­ti: -- Min­ul­la on elämän pe­ri­aat­teena jokaisen olen­non ehdo­ton va­paus, minä en tah­do ti­etää mis­tään siteistä ja isän­maan­rakkaus mi­nus­ta ei ole mo­nen pen­nin ar­voinen. Minä olen kos­mopoli­it­ti, rou­vaseni, enkä pidä mitään kolkkaa maan­pal­lol­lamme ni­in rakkaana, et­tä halu­aisin vuo­dat­taa yhtäkään verip­is­araa sen puoles­ta. Kun maail­ma ahdis­taa min­ua, ni­in an­nan samal­la mi­tal­la takaisin, ja tu­os­ta perikodista, jos­ta mainit­sitte, rou­vaseni -- kysykää ru­umis­madoil­ta sitä asi­aa -- maas­ta olet sinä tul­lut ja maak­si pitää si­nun jälleen tule­man.

Nuori rou­va is­tui li­ikah­ta­mat­ta katse muut­tumat­tomana aivan kuin hän ei olisi huo­man­nut to­htorin vi­imeistä karkeaa lauset­ta. Lik­inäköi­nen pro­fes­sori is­tui nenä melkein ki­in­ni sanoma­le­hdessä ki­in­tyneenä sitä luke­maan, ja nuori John, jo­ka huo­masi joutuneen­sa un­ohduk­si­in, oli hil­jaa hi­ipinyt alas isän polvelta ja ki­ipeili nyt äidin vier­essä koet­taen päästä kat­se­le­maan ulos ikku­nas­ta: -- Äi­ti! -- Rou­va vavahti ku­ul­lessaan lapsen ää­nen: -- Äi­ti, olem­meko jo per­il­lä, tuol­la­han on hevosia?

-- Emme ole poikaseni, se ei ole mei­dän ase­ma, ja nuo hevoset eivät ole isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jot­ka myöskin ovat lähet­täneet hevosel­la nouta­maan rakkai­ta joulu­vierai­ta.

-- Äi­ti, ker­ro mil­laista on siel­lä per­il­lä, vaan en­sin hevo­sista.

-- Mut­ta kul­taseni, sinähän tiedät hevo­sista en­em­män kuin minä.

-- Ni­in ni­in, vaan ker­ro kuitenkin!

-- No ni­in, en­sik­si, kun tulemme ase­malai­turille, ni­in näemme An­der­ssonin, isoäidin lu­ote­tun aja­jan, jo­ka seisoo si­inä ja hymy­ilee ja ojen­taa käten­sä ot­taen syli­in­sä pikku Gär­dan, ja tavara­makasi­inin lu­ona hir­nu­vat Polle ja Kipuna! Pol­lel­la on valko­nen pilk­ka ot­sas­sa ja Kipunal­la kau­nis vaaleankellertävä ki­har­ta­va har­ja.

-- Kipuna on Johnin hevo­nen ja Polle on Gär­dan, se on ni­in lauhkea ja sopii tytölle!

-- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maail­man si­ivoimpia ja kau­ni­impia eläim­iä, si­itä me olemme jo kau­van sitte sopi­neet, vaan nyt ovat ne lev­ot­to­mia odot­taes­saan meitä; me ki­iruh­damme re­keen; sinä, jo­ka olet iso poi­ka, is­tut isän syli­in ja Gär­da äidin syli­in, An­der­sson hyp­pää keu­lais­tu­imelle ja sitte lähtevät hevoset ki­itämään maanti­etä ni­in, et­tä lu­mi pö­lynä tupru­aa ym­päril­lämme, luimis­ta­vat ko­rvansa ja syöksyvät sitä vauh­tia, aivan kuin ti­etäi­sivät, et­tä meil­lä on ki­ire.

-- Kulkuset soi­vat! Me ajamme hil­jais­ten met­säin läpi, ohi asut­tu­jen kylien ja pien­ten köy­häin mökkien, jois­sa lapset iloit­se­vat palavien kynt­tiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Un­elan maille, pienoiseni ja -- kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pi­hal­la, me olemme ko­tona!

-- Ja sitte äi­ti, en­täs sitte -- pienokainen oli käärinyt pul­leat kätösen­sä äidin kaulaan ja tähysti odot­tavasti hä­nen kirkkaisi­in silmi­in­sä.

-- Sitte, lapseni -- äi­ti loi poikaan haaveil­evan kat­seen -- sinä näet, John, tu­lia kaikissa ikkunois­sa; ovet lentävät sep­poselälleen ja kyn­nyk­sel­lä seisoo isoäi­ti itse, avo­sylin ter­ve­htien meitä ter­ve­tulleik­si!

-- Ja en­täs jouluku­usi, äi­ti?

-- Ni­in, jouluku­usi, sem­moinen su­uri, kau­nis ku­usi on salis­sa ja sen lat­vas­sa tähti -- Betle­hemin tähti, ni­inkuin tiedät: ja ni­in paljon kynt­tilöitä, ne kaik­ki sytytetään yhtä aikaa, samas­sa kun as­tumme sisään, ja ku­usen takana on sun­nun­taik­oulun op­pi­lai­ta, jot­ka laulavat:

Ter­ve­htii jo meitä Joulu ar­mainen --

-- Vielä ker­ro, vielä, vielä -- --

-- Joulupuk­ki turkeis­sa ja su­uris­sa saap­pais­sa tul­la kolu­aa porstu­as­sa ja as­tuu sisään, su­uret lu­mi­hi­uteet ki­mal­tel­evat hä­nen kar­valakissaan. Gär­da pelästyy ja pi­ilot­taa pään­sä isän poveen, vaan sinä menet ja an­nat kät­tä joulupukille.

-- John ei koskaan pelkää!

Äi­ti nyökäyt­ti päätä myön­tymyk­sek­si: -- Se onkin kilt­ti puk­ki, hän tuo lahjo­ja kaikille, hän ei un­oh­da ketään, ei sokea­ta ruotiäm­määkään, jo­ka is­tuu uu­niloukos­sa ja hyräilee joulu­virt­tä särkyneel­lä väräjäväl­lä äänel­lään. Tuli uuneis­sa lieskaa ja räiskää ilois­es­ti, kaikkial­la on ni­in kodikkaan läm­pöistä ja huoneis­sa tuok­suu ku­usen ja pala­neen lakan ha­ju -- siel­lä sisäl­lä on ni­in jouluinen il­ma ja ulkona on ni­in hil­jaista. Joulun enke­li ley­hyt­telee hil­jaa »rauhaa maa­han» lu­on­non uin­ues­sa.

-- Kas ni­in, nyt ju­na vi­heltää! Herää Gär­da; John, kat­so näkyykö An­der­sso­nia. Hyvästi her­ra to­htori -- rou­va kään­tyi ja ojen­si hänelle käten­sä, jo­ka oli lauhkea kuin talvisen au­ringon säde -- jääkää hyvästi!

To­htori piti hä­nen kät­tään omas­saan het­ken aikaa ja kat­soi häneen omi­tuis­es­ti: -- Ki­itok­sia ker­tomas­tanne kau­ni­ita -- sat­uja!

Rou­va pud­isti päätään: -- Eivät ne olleet sat­uja, to­htori Nord, minä ker­roin todel­lisu­uden mukaan, ja pi­an saa poikani nähdä omin silmin todek­si kaik­ki. Me olemme sato­ja ker­to­ja ker­toneet sen saman, vaan aina se on meitä molem­pia yhtä­paljon hu­vit­tanut, si­itä saat­te ol­la var­ma.

To­htori hymy­ili epäilevästi: -- Pieniä asioi­ta pie­nille lap­sille!

-- Oh, te paran­tu­ma­ton, jo­ta ei voi mis­tään saa­da vaku­ute­tuk­si -- eivät ne ole pieniä asioi­ta, jot­ka koske­vat elämän su­ur­in­ta on­nea. Mieheni olisi pitänyt aut­taa min­ua todis­tamises­sa, min­ul­la nais­raukalla­han on vaan tun­teeni, joi­hin ve­do­ta. Vaan se on kuitenkin tot­ta, et­tä sana koti on kaunein sana, jo­ta maail­mas­sa on mainit­tu.

To­htori taas nau­roi, vaan täl­lä ker­taa hyvin ys­täväl­lis­es­ti: -- Tyrkyt­täkää sitä tuo­hon po­jan nas­taan, hän ei ole vielä li­ian van­ha op­pi­maan sitä läksyä -- hän sanoi su­run­voit­tois­es­ti.

-- Vaan ku­ule, John -- to­htori ot­ti po­jan syli­in­sä -- en minä näe yhtään aja­jaa ju­nalai­turil­la enkä hevosia makasi­inin lu­ona, ajat­telep­pas jos isoäi­ti olisikin un­ohtanut kaikki­tyyni, jos hän ei olekaan muis­tanut, et­tä nyt on jouluil­ta?

Lap­si kat­seli het­kisen aikaa epäil­ijää päästä jalkoi­hin melkein ra­jat­toma­lla ylenkat­seel­la, sitte kään­tyi hän äi­ti­in ja sanoi:

-- Äi­ti, voi kun tuo on tyh­mä, Johnkin ti­etää parem­min.

-- Hil­jaa, hil­jaa poikaseni -- äi­ti pani käten­sä pienen ru­pat­ta­jan su­ulle.

-- Elkää es­täkö, rou­vaseni, puh­taim­man to­tu­uden saa ku­ul­la lapsen hu­ulil­ta -- tuo pienokainen onkin oike­as­sa! Kas John, tuol­la onkin si­nun An­der­sson­isi ja hevos­esi aidan lu­ona, isoäidil­läsi olikin hyvä muisti, huo­maan minä ja nyt sin­ulle tulee haus­ka joulu!

-- Ti­etysti! Tulkaa tekin kat­so­maan -- John oli heti valmis so­vin­toon.

-- Ki­itos tar­joomas­tasi jouluiloasi »tyh­mälle sedällekin» -- to­htori vas­tasi hymy­illen -- minä seu­raan ajatuk­sil­lani teitä sinne ko­tia -- hyvästi!

Matkus­ta­jamme jäivät ase­man lai­turille, kun ju­na lähti edelleen puhkua­maan, vaan to­htori Nord seisoi ju­nan ikku­nas­sa ja kat­seli heitä ni­in kauan kuin voi; hänestä tun­tui kuin tal­ven hyi­nen il­ma olisi äkkiä tunkeu­tunut ulkoa vaunuun, jos­sa äsken oli ni­in läm­pöistä ol­lut, ja hän väris­ten kääreysi syvem­mälle turkki­in­sa. Oliko­han se vain tuo ulkoinen pakka­suho, jo­ka kyl­met­ti hän­tä, vai ehkä kaipuu jo­takin läm­pöistä ja kau­nista, mikä ju­uri oli kadon­nut hä­nen läheisyy­destään -- tuo läm­min per­heon­ni, jo­ka oli lu­onut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkai­ta säteitään. Hä­nen kat­seen­sa, jo­ka oli mi­hinkään ki­in­tymät­tä kulkenut ohiki­itävää seu­tua, kirkas­tui äkkiä ja kylmä ilme, jo­ka oli melkein asut­tunut hä­nen hu­ulilleen, katosi ni­iltä. Hän ajat­teli kaikkea, mitä tuo su­loinen naisen ääni oli hänelle äsken ker­tonut, se oli lu­on­nol­lis­es­ti kaik­ki mieliku­vit­telua, kau­ni­ita sat­uja, vaan kuitenkin -- -- Hä­nen hu­ulen­sa li­ikkui­vat hil­jaa: -- Minä tiedän, et­tä olen hul­lu -- hän mutisi -- vaan minä kade­hdin hei­dän -- ko­ti­aan!

* * * * *

Ju­na ki­iti ki­itämistään, au­rinko laskeu­tui ja ly­hyt talvi­nen päivä peit­tyi hämärään täh­tien syt­tyessä il­tataivaal­la valaise­maan lu­mipeit­teistä maanti­etä, jo­ta re­ki liukui liukkaasti isoäidin hevosten ki­itäessä mieli­halul­la.

Pro­fes­sori puhe­li uu­raasti An­der­ssonin kanssa vuo­den­tu­losta ja maanvil­jelysasioista, jot­ka oli­vat hä­nen filosofi­as­taan yhtä kaukana kuin taivaan tähdet maas­ta. Nuori rou­va is­tui äänetön­nä hä­nen vier­essään ja ki­ihkeästi odotellen kat­seli eteen­sä, hä­nen piti en­nen mui­ta huo­ma­ta tuikut­ta­va tuli Koivu­niemestä; hä­nen en­sim­mäisenä saa­da herät­tää nukku­vat lapset riemuhu­udol­la: -- Nyt ol­laan ko­tona!

Se het­ki tu­likin vi­hdoin. Pieni Gär­da kat­seli tajua­mat­ta ym­pärilleen, John sitä­vas­toin hypähti heti pys­töön ja hu­usi riemas­tuneena: -- John nä­kee pienen ok­san jouluku­us­es­ta tuol­ta salin ikku­nas­ta.

-- Mut­ta tu­os­sa en­sim­mäisenä on sin­ulle isoäi­ti -- ah, äi­ti, äi­ti! -- nuori rou­va an­toi hymy­illen ja kyynel­silmin molem­mat aar­teen­sa hä­nen syli­in­sä -- voi kun olen ikävöinyt sin­ua ja ko­tia.

-- Ni­in, hän ei tah­tonut oikein pere­htyä uusi­in oloi­hin -- sanoi pro­fes­sori ys­täväl­lis­es­ti -- mi­nun kukkani oli li­ian syvään ju­ur­tunut lap­su­udenkodin maaperään, vaan suokoon Ju­mala, et­tä mei­dän lapsemme op­pi­vat samal­la taval­la rakas­ta­maan ko­ti­aan, kuin äitin­sä, sil­lä jalom­paa, hellem­pää ja parem­paa olen­toa kuin sinä, pieni sydänkäpy­seni, ei ole maail­mas­sa, sen minä uskon järkähtämät­tömästi --

-- Ja sekö kaik­ki on kodin an­sio­ta?

-- Ni­in min­ul­la on täysi syy otak­sua.

-- Ehkä hyvästä tyt­tärestä tulee aina hyvä vaimo -- isoäi­ti veti rakkaasti nuoren rou­van sy­lik­si ja suuteli ot­salle. Lapset syöksyivät jouluku­usen luo, jo­ka loisti täy­dessä kirkkaudessaan ja näyt­ti heille riemuit­se­van ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tul­lut.

-- Onko sin­ul­la joulupukkikin, mum­mo? -- kysyi John.

-- On­pa vain, si­itä saat ol­la var­ma, poikaseni -- ja sinä mi­nun kul­takipe­neeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille! Tulkaa tänne joulukynt­tiläin val­oon, tyt­täreni, mi­nun pitää kat­sel­la sin­ua oikein tarkoin. Ju­malan ki­itos, sinähän olet aivan ni­inkuin en­nenkin.

-- Ja sinä myöskin, äi­ti kul­ta.

-- En ole aivan en­nal­laan, min­ul­la on en­em­män ho­peahiuk­sia ja ryp­pyjä.

-- Ne ku­lut­taa ja silit­tää pois lapsen­lapset; et voi uskoa, miten mieheni ja minä -- lap­sista puhu­mat­takaan olemme olleet ilois­samme tästä joulumatkas­ta, et­tä saamme vi­et­tää joulua tääl­lä si­nun kanssasi lev­os­sa ja rauhas­sa. On ni­in sanomat­toman hauskaa ol­la kaikkien rakkait­ten­sa kanssa kool­la van­has­sa kodis­sa, jon­ka sinä, äi­tiseni, olet tehnyt ni­in kalli­ik­si ja mieluisak­si lap­sille­si. Ki­itos si­itä, Ju­mala sin­ua siu­natkoon! -- Nuori rou­va syvästi li­ikutet­tuna suuteli äitin­sä käsiä, vaan van­hus silit­ti hyväilevästä hä­nen päätän­sä: -- Elä ki­itä min­ua -- sanoi hän hil­jaa -- hyvä koti on Ju­malan lah­ja, paras, mitä voimme maan pääl­lä saavut­taa pait­si lu­paus­ta asun­noista tuol­la yl­hääl­lä. Siel­lä, rakkaani, vas­ta siel­lä olemme ko­tona!

MUIS­TORUNO.

Van­ho­ja muis­tel­lessa esi­in­tyy aina selvänä monien muiden ku­vain joukos­sa van­han kar­jakon pitkä lui­se­va var­ta­lo, lev­eä rokonarpinen muo­to ja re­helliset silmät. Kau­ni­ik­si ei hän­tä voin­ut sanoa, vaan perin re­helli­nen näkön­sä todisti, mikä hän oli -- usko­tun palveli­jan tyyp­pi van­hoil­ta hyviltä ajoil­ta.

Mei­dän päiv­inämme on har­vas­sa sel­laisia ih­misiä, sen vaikut­taa jo ajan hen­ki, mikä kaikki­in elämän oloi­hin on painanut lev­ot­to­muu­den leiman; nyt ei ole enää aikaa kau­van vi­ipyä yhdessä ko­hdin, lev­oton ih­mis­mieli halu­aa vai­htelua ja taas vai­htelua ja ni­in muute­taan paikko­ja lakkaa­mat­ta, jo­ta tekevät ni­in yl­häisem­mät kuin al­haisem­matkin.

Van­ha kar­jakko palveli samas­sa her­rastalos­sa »koko aikansa», eikä hän koskaan ajatel­lutkaan muut­taa toiseen taloon. Hän oli emän­nän lu­ote­tu­in tu­ki su­uren maati­lan talouden hoi­dos­sa, oikein kansan sanaan »uskot­tu henkilö», vaan tämän su­osion takia oli hänel­lä paljon vi­hol­lisia tovereis­saan, jot­ka eivät voineet hän­tä su­vai­ta sen lu­ot­ta­muk­sen takia, jo­ta os­oitet­ti­in hänelle. Hän kär­si kuitenkin tyyneesti tämän kiusal­lisu­uden eikä koskaan muit­ten palveli­jain takia väistynyt velvol­lisuuk­sien tieltä.

Kar­jaa rakasti hän kuin äi­ti lap­si­aan, hoiti ni­itä yöt kaiket -- kun ni­in oli tarve -- ni­in tun­nol­lis­es­ti et­tei ver­taa. Rakkaut­en­sa ni­ihin saikin hänet tekemään pien­tä, vi­aton­ta petos­ta -- mut­ta se olikin ain­oa tekon­sa sitä laat­ua. Hän näet sul­loi jauhomi­tan täy­teen jauhon­jakopäiv­inä. Si­itä oli aina al­itu­ista ki­is­taa kar­jakon ja re­hu­miehen välil­lä, jo­ka kar­jakon mielestä sor­ti navet­takar­jaa hevosten hyväk­si, ja val­ituk­sia tehti­in molem­min puolin ni­in usein, et­tä molem­mat lop­ul­ta jou­tu­iv­at isän­täväen pi­lan ja nau­run alaisik­si; sil­lä vaik­ka kar­jakko muuten oli hil­jainen ja sävy­isä nainen, ni­in oli hän, kun kar­jas­ta oli kysymys, tanakka puolestaan.

Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan un­ohde­ta run­sai­ta os­ia, joi­ta hän jakoi lap­si­joukolle, jo­ka keräysi padan ym­pärille hä­nen juok­sut­taes­sa ju­us­toa, ja sitä kär­siväl­lisyyt­tä, jo­ta hän os­oit­ti ker­toes­saan il­takaudet sat­uja ku­un­televille pienokaisille.

Talvi-​il­tain mieluisimpia hu­ve­ja oli nimit­täin, il­tas­ta odot­taes­sa ja Nukku-​Matin ahdis­taes­sa, men­nä pi­ikain ka­mari­in ja siel­lä kar­jakon ko­rkeal­la sängyl­lä istues­sa ku­ul­la hä­nen kansan­mur­teel­laan ker­to­van van­ho­ja ja mon­een ker­taan ker­ro­tui­ta, vaan aina uu­tu­uden viehä­tyk­sel­lä kuul­tu­ja sat­uja, rukin vin­hasti suristes­sa ja hienon lan­gan muo­dostues­sa hä­nen vikke­lis­sä sormis­saan.

Vaan vas­ta oma­lla alal­laan li­ikkues­sa oli kar­jakko täy­dessä ar­vokku­udessaan, sil­loin kuin hän oli su­ures­sa, rait­ti­is­sa maitoka­maris­sa, jo­ta hän piti eri­no­maises­sa järjestyk­sessä ja mallikelpoisen puh­taana. Tun­si todel­la nautin­toa kat­sel­lessa kirkkaan puh­taak­si pestyjä hyl­lyjä, jois­sa oli pitkät riv­it lu­mi­valkoisia maitopy­ttyjä, maukkai­ta, kuiva­maan pan­tu­ja ju­us­to­ja ja su­uria pyt­tyjä, jois­sa oli kul­lankeltaista pap­pi­lan voita. Tääl­lä hal­lit­si kar­jakko kuin kuningatar epäämät­tömäl­lä val­lal­la ja ar­vol­la, ja itse oli aina an­ta­mas­sa jo­ka tipan maitoa, mikä tarvit­ti­in talouteen, jot­ta ei kukaan pää­sisi tekemään epäjärjestys­tä siel­lä. Hän olikin ylpeä saadessaan kat­so­jille näytel­lä aarteitaan ja varus­taa her­rasväen pöytä herkuil­la, jot­ka oli­vat hä­nen hal­lus­saan ja joi­ta tar­joilti­in aina kaik­in­puolin maukkaasti laitet­tuna.

Vaik­ka nykyaikaiset mei­jer­it jo­ka päivä paran­net­tuine konei­neen ovat maito­talouden saa­neet toiselle kan­nalle, ni­in muis­telee kuitenkin kaipauk­sel­la en­tisen ajan hausko­ja maitoka­mare­ita, jois­sa valmis­tet­ti­in kaik­ki talon omik­si tarpeik­si, ni­in et­tei ol­lut koskaan pu­utet­ta voista, hyvästä ker­mas­ta ja ver­rat­tomas­ta vi­ilistä.

Minä tosi­aan uskon, et­tä tuo kun­nioitet­ta­va van­ha kar­jakko kään­ty­isi hau­das­saan, jos näk­isi, miten mei­dän päiv­inämme hoide­taan kar­jaa ja miten aa­mul­la jo­ka iki­nen maitotip­pa kulet­taa kolu­ute­taan kylän­mei­jeri­in, jollei sel­laista laitos­ta ole itse talos­sa. Eu­kko var­maan sanoisi ni­inkuin moni muukin:

-- Talon­poi­ka kokoaa ra­haa, vaan työmies ei saa voimaa kur­naali-​mai­dos­ta.

Kun sun­nun­taina il­tapäiväl­lä sat­tui men­emään maitoka­marin ohi, ni­in ku­ului sieltä taval­lis­es­ti yk­si­toikkoista, hil­jaista mu­mi­naa. Kun kat­sahti sisään, ni­in nä­ki kar­jakon puh­taan palt­ti­naisen ver­hon takana is­tu­van luke­mas­sa saar­naa van­has­ta pak­sus­ta pos­til­las­ta, jo­ka oli hä­nen oma kallis­ar­voinen omaisuuten­sa ja jol­la arkipäiv­inä oli si­jansa hyl­lyl­lä kevätju­us­to­jen yläpuolel­la.

Hän ei ol­lut ni­itä, jo­ka kris­til­lisyyt­tään piteli es­il­lä kuin kau­pankalua, vaan koko hä­nen elämän­sä oli vael­lus­ta Ju­malan tah­don jäl­keen uskol­lises­sa velvol­lisuuk­sien täyt­tämisessä, ja minä olen var­ma, et­tä hän lu­ki pos­til­laa yhtä paljon henken­sä virk­istämisek­si kuin täyt­tääk­seen py­häpäivän velvol­lisu­ut­ta.

Jo­ka aa­mu, kun hän tuli navet­taan -- varsi­naiselle työken­tälleen -- rukoili hän nöyrästi Ju­malan siu­naus­ta it­selleen ja kar­jalle, joiden men­estys oli hänelle sydä­me­nasiana, ja siu­naus­ta olikin hä­nen työssään. Hänel­lä »on­nis­tui» kar­ja, san­ot­ti­in, vaan itse tiesi hän parhait­en, mis­tä on­ni tuli.

Kar­jakko oli tul­lut pap­pi­laan nuore­na, reip­paana tyt­tösenä, oli ku­lut­tanut parhaat nuoruuten­sa voimat työhön isän­täväken­sä hyödyk­si, joiden kun­nioituk­sen ja ys­täväl­lisyy­den hän oli saavut­tanut, ja joi­ta ko­htaan hän itse tun­si mitä lämpim­intä miel­tymys­tä. Nyt oli hän jo aiko­ja sit­ten jät­tänyt parhaan ikän­sä, ja kun kun­nioite­tun per­heenisän kuole­man takia pesä ha­joitet­ti­in, jos­sa hänel­läkin, palveli­jal­la, oli ol­lut kotin­sa, ni­in ei hän enää van­hoil­la päivil­lään tah­tonut palvel­la vierai­ta, vaan päät­ti pankki­in si­joite­tu­il­la säästöil­lään rak­en­taa it­selleen oman tu­van van­hain päiväin­sä varak­si.

Tu­umas­ta toimeen! Tu­pa tuli valmi­ik­si, valka­is­tu­ine uuni­neen ja pe­runakel­lar­ineen tu­van sil­lan al­la, oikein sel­lainen pieni ihan­netu­pa hä­nen mielestään, ja sitte raken­net­ti­in si­ihen vielä pieni py­häka­mari eteiseen, jos­sa van­han kar­jakon hyvin säi­lyneet ja kir­ja­vat kart­tuu­ni- ja villavaat­teet, peit­teet, silkki­huiv­it ja vah­vaom­peleiset piek­sut oli­vat jär­jestet­ty­inä kaikessa kauneudessaan ja edullisem­mas­sa val­os­sa kuin pap­pi­lan ul­lakon pimeässä sopukas­sa, jos­sa ni­itä lapset oli­vat kat­selleet su­urek­si hu­vikseen.

Hänel­lä oli si­is pieni, rauhaisa sop­pi van­hoina päiv­inään, vaan lepo ja va­paut­en­sa eivät liene koskaan hai­hdut­ta­neet en­tis­ten aikain kaipaus­ta, pap­pi­laa hän ei un­ohut­tanut koskaan ja su­urin ilon­sa oli saa­da vier­aak­seen mata­laan ma­jaansa en­tisen isän­täväken­sä. Sil­loin pani hän mielel­lään pan­nun tulelle, ja nuoret halul­la söivät hä­nen herkkuisia pan­nukakku­jaan, vaik­ka jo aiko­ja sit­ten oli­vatkin vier­aan­tuneet hä­nen saduilleen.

Nyt on jo mo­nia vu­osia sitte van­ha kar­jakko lev­än­nyt hil­jaises­sa hau­tu­umaas­sa ja vaa­ti­mat­tomas­sa hau­tamerkissä on van­han isän­täväken­sä panet­ta­mat sanat: -- Sinä hyvä ja uskolli­nen palveli­ja, vähässä olet ol­lut uskolli­nen, mene Her­ran iloon.

Kun­nia ja ki­itos hyvälle, re­helliselle palveli­jalle ja rauha hä­nen muis­tolleen.

RAKKAUD­ES­TA.

-- Sinä näytät ni­in ra­sit­tuneelta, Hil­ja, lep­ää nyt vähän, minä olen lev­oton ter­veyte­si takia!

-- Ei ole hätää, hyvä täti.

Hil­jan ää­nessä oli rohkea soin­tu ja hän ko­hot­ti melkein kär­simät­tömäl­lä li­ik­keel­lä mus­tatukkaisen tytön­pään­sä kir­joi­tustyöstä, jon­ka ääressä oli ol­lut ku­mar­ruk­sis­sa usei­ta tun­tia.

-- Sin­ul­la var­maan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ym­mär­rä mitä sel­lainen merk­it­see, kun sin­ul­la kuitenkin on hyvä vir­ka ja si­itä sel­laiset tu­lot.

Hil­jan poskille punat nousi­vat, ja ki­ivas vas­taus oli tu­los­sa hu­ulil­la, vaan hän pakot­ti it­sen­sä vaiken­emaan ja pisti kynän päät­tävästi taas musteas­ti­aan, jol­loin kapteenin rou­va Lind ot­ti avainkimp­pun­sa ja meni ruokasali­in jär­jestämään teep­öytää.

Hil­jan kynä ratisi taas ki­ireesti pa­per­il­la sivun lop­pu­un, vaan sitte ojen­tausi hän tuolis­saan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään. Kapteenin rou­va oli oike­as­sa, Hil­ja todel­lakin oli uupuneen ja ra­sit­tuneen näköi­nen, ja silmis­sä -- jot­ka oli­vat su­uret ja siniset -- oli raukea tu­ijot­ta­va katse. Velt­to ilme ilmestyi vaalean­punasille hu­ulille, kun hän het­kek­si an­tau­tui lep­äämään, vaan heti hän taas karkoit­ti ri­vakasti un­eli­aisu­uden ja tart­tui työhön uudelleen.

Kel­lo ruokasalis­sa löi heleäl­lä äänel­lä kahdek­saa, teekeit­tiö kirisi ilois­es­ti ja ovel­la seisoi pieni, kau­nis­varsi­nen kapteenin rou­va: -- Tule nyt, tyt­töseni, tee odot­taa, ja her­ra Grön­blad myöskin.

Täl­lä nimel­lä tun­tui ol­evan ten­hoisa vaiku­tus Hil­jaan, hän työn­si heti pa­per­it syr­jään, silmäsi pikim­mältään ku­vas­timeen so­hvan pääl­lä ja rien­si sitte kodikkaaseen, val­oisaan ruokasali­in.

-- Hyvää il­taa, Knu­ut! -- Hyvää il­taa, Hil­ja! -- Hei­dän silmän­sä ko­hta­si­vat toisi­aan ym­mär­retyl­lä kat­seel­la. Heti is­tut­ti­in pöytään ja iloisen emän­nän ja hä­nen kah­den asun­tovier­aansa keskustelu su­jui vilkkaasti.

Kapteenin rou­va Lind oli van­han meri­urhon lapse­ton les­ki. Hän oli varakas, ni­in et­tä taloudel­lises­sa suh­teessa oli ri­ip­puma­ton mis­tään, vaan reipas lu­on­teen­sa ja taipumuk­sen­sa iloiseen seu­raan -- varsinkin nuori­son seu­raan -- saat­toi hänet aina ot­ta­maan hyvin varustet­tuun pöytään­sä ja äidil­liseen hoitoon­sa vähin­tään kak­si asun­tovieras­ta ker­ral­laan.

Neiti Hil­ja Oja­nen ja yliop­pi­las Knu­ut Grön­blad oli­vat asuneet hä­nen lu­on­aan en­em­män kuin neljä vuot­ta ja sen vuok­si pi­det­ti­in heitä kuin per­heeseen ku­uluvina -- jo­hon ku­ului, paitse itse kapteenin rou­vaa, myös pikku Tit­ti, vaaleankeltainen vil­lakoira, yhtä pul­lak­ka ja pyöreä kuin sen emän­täkin. Rou­va Lind vaku­ut­ti jo­ka päivä, et­tä Hil­ja oli hänelle kuin oma lap­si ja et­tä Grön­blad oli kil­tein poi­ka hä­nen asun­tovierais­taan, ja kun Hil­ja eräänä päivänä su­urim­pana salaisuute­na uskoi eu­kolle, et­tä Knu­ut ja hän ovat salak­ihlois­sa, ni­in he oli­vat kapteenin rou­van mielestä -- »ni­in sievä pari» ja hän an­toi heille hel­län sydä­men­sä siu­nauk­sen.

Si­itä oli jo kolme vuot­ta, ja tuon tu­ostakin eu­kko vilkut­ti tut­taval­lis­es­ti Hil­jalle silmää, kun oli­vat kah­den kesken, ja kysyi, »mil­loin he julkai­se­vat kih­lauk­sen­sa», vaan toinen aina vas­tasi vähän punastuen, et­tä Knu­ut oli vielä ain­oas­taan yliop­pi­las ja lu­kee lääkärik­si, jo­ka kestää ni­in kauan; he eivät olleet aikoneet julka­ista kih­laus­taan en­nenkuin Knu­ut pääsee kan­di­daatik­si.

Kapteenin rou­va oli avom­ieli­nen ja hänel­lä oli su­uri vas­ten­mielisyys kaikkea salaperäisyyt­tä vas­taan ja pitkäl­liset kih­lauk­set varsinkin oli­vat hänelle mie­lenkiusak­si. Vaan nuorten asi­ain kanssa hänel­lä ei ol­lut oikeas­taan mitään tekemistä, sen vuok­si täy­tyi hä­nen malt­taa mie­len­sä, ni­in vaikea­ta kuin olikin ol­la ääneti ja il­maise­mat­ta salaisu­us kam­reerin rou­valle, jo­ka asui toises­sa ker­rokses­sa ja oli hä­nen uskot­tun­sa. Kolme vuot­ta oli rou­va Lindis­tä pitkä ai­ka, vaan Hil­jas­ta menivät ne kuin uni; on­nel­lise­na ei lue päiviä, ja nämä kolme vuot­ta oli­vat olleet ilois­in­ta aikaa hä­nen elämässään.

Yleen­sä puhuen ei Hil­jan elämässä ju­uri koskaan ol­lut ylen­määrin ol­lut iloa tahi päivä­pais­tet­ta. Hil­jan van­hempi­en koti oli köy­hä ja ihan vara­ton­na jou­tui hän van­hempi­en­sa kuoltua parinkymme­nen vuo­ti­aana maail­maan an­sait­se­maan leipän­sä, miten parhait­en taisi.

On­nek­si oli hänel­lä hyvä käsiala ja oli no­pea kir­joit­ta­maan, joten hä­nen on­nis­tui aluk­si han­kkia kir­joi­tustyötä; sit­tem­min kävi hän kir­jan­pitokurssin ja vi­hdoin saikin paikan muu­ta­mas­sa kont­toris­sa. Palk­ka oli hyvä ja il­ta­puh­teet oli­vat va­paa­ta aikaa. Tämä ri­ip­pumat­to­muus tun­tui kyl­lä on­nel­liselta, vaikkakin hän -- ni­inkuin moni muukin -- tun­si, et­tä koko olon­sa ri­ip­pui hä­nen omas­ta ter­vey­destään ja työkyvys­tään, vaan Hil­jan elämäl­lä, kun hän asun­tovier­aana muut­ti tois­es­ta vier­aas­ta kodista toiseen, oli selit­tämätön au­tiu­uden leima. Kaikkial­la tun­si hän it­sen­sä vier­aak­si, erit­täinkin kun hän oli umpimieli­nen ja pysyi vier­aana tun­tem­at­tomille. Vas­ta kun hän oleusi rou­va Lindin luo, tun­si hän mitä kodikku­us on. Työssä ja yksinäisyy­dessä oli ku­lunut hä­nen nuoruuten­sa, tuo toive­hikas ai­ka, jolle it­sekukin aset­taa tuhan­sia mah­dol­lisuuk­sia seisoes­saan sen kyn­nyk­sel­lä, tuo ai­ka, jol­loin aav­is­tellen kat­soo tule­vaisu­ut­ta. Hil­ja oli täyt­tänyt kak­sikym­men­tä kahdek­san vuot­ta muut­taes­saan rou­va Lindin luo.

Hän muisti selvästi sen päivän, eikä se var­maankaan koskaan un­oh­tu­isi häneltä, sil­lä sil­loin nä­ki hän en­sik­er­ran Knuutin. Tämä oli so­lak­ka, kalpea, vähän etuku­marainen, silmän­sä oli­vat kau­ni­it, siniset ja käytök­sen­sä vähän köm­pelö, talon­poikai­syliop­pi­las kun oli.

Hil­ja tun­si heti myötä­tun­toisu­ut­ta hän­tä ko­htaan, ehkä sen vuok­si, et­tä Knu­ut oli ujo ja seu­raa kart­ta­va ni­inkuin hän it­sekin, ja pi­an alkoi Knuutin per­soon­al­lisu­us vaikut­taa häneen ti­etämät­tään. Hil­ja ru­pe­si pi­lol­laan opet­ta­maan hänelle kaikkia pieniä sään­töjä sievää käytöstapaa varten seuras­sa ja oli hyvin rohkea tuon it­seään ujom­man rin­nal­la.

Pi­an hän myöskin huo­masi, et­tä ujos­sa yliop­pi­laas­sa pi­ili tavat­toman run­saat lah­jat; rah­vaan lap­si, yksinker­tai­sis­sa olois­sa kas­vanut, vaan oli omin­neu­voin­sa han­kkin­ut it­selleen kaiken­laa­tu­ista kir­jal­lisu­ut­ta, jo­ta ei ol­lut ain­oas­taan lukenut, vaan muo­dostanut mielip­iteitä lue­tus­ta. Hän oli ajatel­lut ja mi­et­tinyt en­em­män kuin use­at hä­nen ikäisen­sä nuoret miehet, jot­ka ovat sivistyneistä kodeista, ja hä­nen ja Hil­jan kesken ke­hit­tyi pitkät keskuste­lut päiväl­lispöy­dässä ajan kysymyk­sistä ja uudem­mas­ta kir­jal­lisu­ud­es­ta.

Nuori Grön­blad, jo­ka tähän saak­ka oli pysytel­lyt en­im­mäk­seen ka­maris­saan ja hyvin har­voin nou­dat­tanut rou­va Lindin ys­täväl­listä kut­sua »pistäy­tymään sisälle ja puhele­maan jonkun het­ken il­ta­puhteik­si», ru­pe­si vähitellen kaiken joutoaikansa oleskele­maan nais­ten lu­ona, mis­sä il­ta ku­lui vilkkaas­sa keskustelus­sa tahi hyvää kir­jaa lukies­sa.

Ni­in tut­tavu­us jatkui ja Hil­ja huo­masi, et­tä elämän­sä ei aina ol­lut ka­toa­va var­joon, vaan vielä voi se tul­la val­oisak­sikin. Varhaisin nuoru­us oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ol­lut van­ha, vielä sydän syk­ki läm­pöis­es­ti ja veri vir­tasi ki­ivaasti -- ei, hän ei ol­lut van­ha, vaan vielä tarpeek­si nuori ja jän­tevä voidak­seen sepit­tää on­nen­sa, ja tuhan­net äänet sydämmessä soi­vat elämän su­lon ylistys­tä!

Kun vu­osi oli ku­lunut, ni­in oli tämä ilo vähäl­lä saa­da äkil­lisen lop­un. Knu­ut Grön­blad alkoi näyt­tää huolestuneelta ja su­rulliselta, aivan kuin aut­tam­aton asia olisi hän­tä vaivan­nut. Vi­hdoin hän Hil­jalle eräänä päivänä, kun oli­vat yhdessä kävelemässä, uskoi huolen­sa. Hänel­lä oli ra­hahuo­lia. Tähän saak­ka oli hän tul­lut toimeen an­sait­se­mal­la ko­tiopet­ta­jana kesäaikoina ja sil­loin täl­löin saanut isältään ko­toa -- vaan nyt oli talo myy­ty ve­las­ta, hä­nen täy­tyi keskeyt­tää lukun­sa tahi ot­taa laina voidak­seen elää kaupungis­sa, vaan ke­nen puoleen hän kään­ty­isi, hänel­lähän ei ol­lut sel­laisia tut­tavia.

Hil­ja ku­un­teli tyyneesti lop­pu­un, kul­ki sitte kauan ääneti ja mi­et­tiväisenä, vaan lausui vi­hdoin vähän epäillen: -- Min­ul­la on vähän ra­ho­ja pankissa, joi­ta olen palka­stani säästänyt; ne ovat siel­lä nyt käyt­tämät­töminä, ot­takaa ne ja mak­sakaa ni­istä min­ulle sama ko­rko, minkä pank­ki mak­saa. Ei­hän tämä si­is ole mi­nun puolestani er­ityisem­pää jalomielisyyt­tä, ot­takaa vain ne -- lisäsi hän su­os­tutellen -- minähän saan tehdä ni­it­ten kanssa, mitä halu­an, sil­lä ne ovat omaa an­siotani, eikä tei­dän tarvitse han­kkia takui­ta ni­ille.

Yliop­pi­las kat­soi häneen pitk­istään en­nenkuin purkau­tui in­nokkaasti ylistämään hä­nen su­ur­ta jalomielisyyt­tään, hyväsy­dämisyyt­tään, vaan lop­pupäätös oli se, et­tä hä­nen oli mah­do­ton vas­taan ot­taa sel­laista uhraus­ta. Hä­nen tutk­in­to-​uransa oli pitkä ja en­nenkuin voisi mak­saa velka­nsa, olisi Hil­ja ehkä uupunut odot­ta­maan. Hän tarkoit­ti tot­ta, kukaan ei olisi voin­ut epäil­lä si­itä tahi syyt­tää hän­tä, et­tä hän kevyt­mielis­es­ti tart­tui hyvään tar­jouk­seen saadak­seen tarvit­ta­vat ra­hat. Hil­ja itse ne todel­la työn­si hänelle ja ni­in »syn­tyi kau­pat», kuten Hil­ja am­mat­ti­mais­es­ti lausui. Hil­ja nos­ti pankista puo­let tal­letuk­sel­la ole­via ra­ho­jaan ja te­ki Knuutin ve­lal­lisek­seen. Seu­raa­vana vuon­na meni toinen puoli ja tul­vi­val­la ki­itol­lisu­udel­la van­noi yliop­pi­las hänelle ikuiset valat, jos Hil­ja vain tah­toisi tul­la hä­nen omak­seen, sil­lä Hil­ja oli hä­nen mielestään paras ih­mi­nen maail­mas­sa, oikea ihan­neih­mi­nen.

Hil­ja lu­on­nol­lis­es­ti ei ot­tanut hä­nen li­ioitel­tu­ja lau­seitaan ni­in sanan­mukaises­ti, hän ei ol­lut ni­in hur­maan­tunut ja oli -- neljä vuot­ta van­hempi. Vaan oli­han Knuutin ihas­tus ni­in houkut­tel­evaa uskot­ta­maan Hil­jalle, et­tä hän on jok­sikin merk­ityk­sek­si toiselle, hänkin, jo­ka ni­in kanan oli tun­tenut ol­evansa yksin, ja ni­in jär­ki ei kauem­min voin­ut puoltaan pitää. He kih­lau­tu­iv­at.

Hil­jan hur­maan­tunut sydän syk­ki läm­pöis­es­ti, hän ei rakas­tanut hän­tä ki­ihkois­es­ti ja in­to­hi­moi­ses­ti, ni­inkuin rakaste­taan nuoru­uden vu­osi­na, vaan kyp­syneen naisen syväl­lisel­lä, tyyneel­lä miel­tymyk­sel­lä, jo­ka tunne vaatii ni­in vähän, se kuin alt­ti­isti uhraa kaik­ki.

Nyt oli Hil­jal­la elämässään jo­takin, jon­ka vuok­si elää. Päivät pää­tynään ajat­teli hän Knuu­ti­aan ja öisin un­ek­si hänestä. Säästöra­hat eivät enää men­neet pankki­in, Knu­ut tarvit­si ne kaikki­tyyni, jopa ajan ollen menot lisään­tyivät ni­in, et­tä Hil­ja ru­pe­si ot­ta­maan ylimääräisiä kotitöitä, minkä te­ki puolek­si salaa. Knuutin täy­tyi nyt tutkimusten­sa vuok­si usein ol­la pois­sa il­tasin, ni­in Hil­jan­han sopi hyvästi sil­loin työsken­nel­lä -- Knuutin ei tarvin­nut aav­is­taakaan, et­tä hän uurasti ja pon­nis­teli hä­nen täht­en­sä, sil­lä se ju­uri oli Hil­jas­ta su­loista, et­tä sai hil­jaisu­udessa tasoit­taa Knuutin ti­etä hä­nen ko­rkeaan pää­maali­in­sa. Ni­in, Knuutista oli tule­va eri­no­mainen lääkäri, muotilääkäri, jon­ka lu­ona kaik­ki juok­se­vat, varsinkin naiset. Olisiko­han hän mus­ta­sukkainen? Eikö mitä -- Hil­ja nau­rahti -- ei, ei, ei koskaan, hän oli Knuutista yhtä var­ma kuin it­ses­tään. Ja vilkkaas­sa mieliku­vi­tuk­ses­saan loi hän sul­has­es­taan mitä ihanteel­lisimpia ku­via, ni­inkuin jokainen rakas­tunut nainen tekee. Knu­ut oli hä­nen nuori sankarin­sa eikä hän huo­man­nut hä­nessä koskaan pieniäkään heikkouk­sia, eikä hänestä ol­lut mitään syytä moit­tia sitä, et­tä Knu­ut nyt ni­in hel­posti voi ot­taa hä­nen säästöra­ho­jaan, kun alku ker­ran oli tehty; hänestä oli ni­in lu­on­nol­lista, et­tä Knu­ut oli nyt ot­ta­van si­jal­la, tule­vaisu­udessa oli Hil­jan mielestä ase­mat yhtä hel­posti vai­hde­tut.

Nuori lääketi­eteen op­pi­las oli todel­la hyvin lah­jakas ja te­ki työtä kun­nioi­tus­ta herät­tävästi, vaan ei ol­lut ni­in ihan­nelta­va, kuin mor­si­amen­sa hän­tä piti, ja hänestä iloinen toveriseu­ra oli joskus mieluisampi kuin kah­de­no­lo Hil­jan kanssa -- mis­tä Knu­ut ei ju­uri to­den­te­ol­la välit­tänyt. Ih­mi­nen on ih­mi­nen ja yk­silöl­lisen va­paut­en­sa hävit­tämi­nen­hän olisi lu­on­no­ton­ta. Kun Hil­jalle si­itä oli iloa, et­tä sai laina­ta hänelle ra­haa, ni­in mitäpä hän miehekkään ylpeyten­sä takia kieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyl­lähän hän tilaisu­uden tul­tua mak­saa Hil­jalle kaik­ki oikein ko­rkoa ko­rolle. Knu­ut ajat­teli vähän väliä näin rauhoit­taak­seen it­seään, vaan jo­ka vu­osi tun­tui hänestä et­tä tule­vaisu­us eteni eten­emistään sen si­jaan kuin sen olisi pitänyt lähetä. Mitä varten ajat­te­likin tule­vaisu­ut­ta, kun nyky­isyy­dessä oli ni­in haus­ka elää. Hänel­lä sitä­pait­si ei ol­lut aikaa un­ek­simisi­in. Hil­ja un­ek­si sen si­jaan hei­dän molem­pain edestä, kun hän is­tui il­tasin lam­pun ääressä ja neu­loi kau­ni­ita nimikir­jaimia pöytäli­inoi­hin ja servi­et­tei­hin, joi­ta hän oli hil­jaisu­udessa vähitellen han­kkin­ut varus­tuk­sek­seen.

Seu­raa­vana kesänä tar­josi Knuu­tille muuan hä­nen rikas toverin­sa va­paan matkan Ruot­si­in ja Nor­jaan, ja hän matkusti keveäl­lä sydämel­lä ja hu­vit­teli huo­let­ta. Hil­ja kul­ki kaupun­gin pö­ly­isiä katu­ja ja jo­ka päivä las­ki, paljonko hän voisi en­si syys­lukukaudek­si säästää Knuu­tille; paljo se mak­soi opin han­kkimi­nen, vaan sit­tepä op­pi onkin tuot­ta­va pääo­ma, kun on op­pivuoten­sa jak­sanut.

* * * * *

Muu­ta­mana eloku­un päivänä tuli rou­va Lind läähät­täen Hil­jaa vas­taan ete­hisessä, kun Hil­ja tuli ko­tia.

-- Min­ul­la on sin­ulle uu­ti­nen ker­rot­ta­vana -- hu­usi eu­kko hyvä­nen in­nokkaana -- su­uri uu­ti­nen, sen saat uskoa. Me saamme uu­den asun­tovier­aan syysku­un alus­sa, vel­jeni nuori tytär Sor­tavalas­ta tulee tänne. Muis­tathan sinä, olen­han puhunut vel­jestäni, jo­ka on kru­unun­vouti­na siel­lä? Tyt­tö on ain­oas­taan seit­semän­tois­tavuo­tias, oikea lap­si ja tulee tänne veis­tokurssi­in ja Ju­mala tiesi mitä kaikkia opin­to­ja varten. Lu­on­nol­lis­es­ti hän tulee van­han tätin­sä luo asumaan, jo­ka ei ole näh­nyt hän­tä kuin pi­en­nä­pa­hais­na; minä muu­tan yh­den lep­otuolin sänkyka­mari­in, ni­in se on sil­lä hyvä, sil­lä Es­teri on yhtä kilt­ti ja vaa­ti­ma­ton kuin isän­sä oli nuore­na, si­itä olen var­ma.

Rou­va hen­git­ti jo helpom­min saat­uaan il­moite­tuk­si uutisen­sa, ja Hil­ja koet­ti ot­taa ni­in ys­täväl­lis­es­ti kuin suinkin os­aa hä­nen iloon­sa ja rou­van kanssa su­un­nitel­la, miten kaik­ki jär­jestet­täisi­in, jot­ta uudel­la tu­lokkaal­la olisi haus­ka ja muka­va.

Syysku­un tul­tua, jo­ka taval­lis­es­ti tuo mukanaan elämää ja li­iket­tä pääkaupunki­in ja koului­hin tul­vi­van nuori­son, saa­pui rou­va Lindinkin vieras, ujo, nuori tyt­tö, ruskeasilmäi­nen impi, jol­la ham­paat oli­vat ki­mal­tel­evan kirkkaat ja poskissa pienet sievät kuopat kun hän veti su­utaan puolek­si ujoon puolek­si veitikka­maiseen nau­ru­un.

Hil­ja ot­ti hänet heti sis­arel­liseen hu­ostaansa, rou­va Lindil­lä oli hänelle jo­ka päivä uu­sia lempin­im­iä, ja van­ha Tit­ti un­ohut­ti är­tyisen mie­len­sä, kun Es­teri hyväili hän­tä pehmoi­sel­la kädel­lä, sanal­la sa­noen nuores­ta tytöstä tuli pi­an koko talon kul­tasilmä. Hä­nen tarvit­si vain pan­na pään­sä kallelleen ja kat­soa hert­tais­es­ti, ni­in hän sai kaik­ki toiveen­sa täyte­tyik­si. On­nen myyrä.

Hil­ja kat­seli joskus su­rullise­na, vaan kade­hti­mat­ta nuor­ta tyt­töä, jo­ka oli kuin per­ho­nen, minkä elämää eivät su­rut olleet vielä var­josta­neet. Hän oli rikkait­ten van­hempain ain­oa, ju­maloitu lap­si, jolle koko maail­ma hymy­ili, ja sen vuok­si it­sekin aina iloinen kuin au­ringon säde. Iloisu­udel­laan, avon­aisu­udel­laan ja nuoru­uden su­lol­laan viehät­ti hän kaikkia, joiden seuras­sa oli. --

Es­teri herät­ti uut­ta elämää rou­va Lindin pi­iris­sä, jos­sa vi­ime aikoina se oli alka­nut ol­la hil­jaista, ja kun Knu­ut tuli ko­tia matkaltaan, ni­in hänkin -- jo­ka muuten ei ol­lut mikään nais­seu­ran mies -- mielel­lään puhe­li tahi las­ki leikkiä nuoren tytön kanssa, jo­ka ni­in hel­posti punas­tui ja nau­roi ni­in lapsel­lisen viehät­tävästi.

Oli oikein haus­ka syksy heil­lä ol­lut, arveli Hil­ja ja piti sitä Es­terin an­siona, ja Knu­ut va­pau­tui usein il­tasin töistään men­näk­seen hei­dän kanssaan hu­vei­hin, sil­lä Es­terin piti lu­on­nol­lis­es­ti saa­da hu­vitel­la jonkun ver­ran ja nähdä vähän maail­maa ym­päril­lään, Hil­ja tur­vanaan, kun tätin­sä ei li­ikkunut mis­sään il­tasin.

Jouluk­si meni Es­teri ko­tia, vaan tuli taas takaisin uudek­si vuodek­si, hän vi­ihtyi ni­in hyvästi eri­no­maisen tätin­sä lu­ona, sanoi hän; kaik­ki oli­vat hänelle tääl­lä ni­in hyviä, jopa van­ha Tit­tikin, jo­ka muuten oli taipuisa murise­maan vieraille.

Hil­ja väsymät­tä ko­rjaili Es­terin hameen­hel­muk­sia ja piti huol­ta hä­nen han­sikkaistaan, ja mais­teri -- Es­teri sanoi jo mais­terik­si, kun Grön­blad ju­uri suorit­teli tutk­in­to­jaan -- jopa mais­terikin tuh­laili kallista aikaansa valmis­taen Es­ter­iä noi­hin ikävi­in op­pitun­tei­hin, joi­ta Es­terin vält­tämät­tä piti äitin­sä tah­don mukaan ot­taa.

Nämä opin­not oli­vat todel­la Es­terin ain­oa loukkauskivi tässä maail­mas­sa, sil­lä tuo sievä pää oli hiukan ko­van­lainen, jo­hon hän ei saanut pystymään op­pia yhtävähän kuin hän voi es­tää poski­aan punas­tu­mas­ta aina, kun Knu­ut kat­sahti häneen. Ja Knuutin katse harhai­likin usein »lapsen» sieväl­lä muodol­la, samal­la kun hän puolek­si ti­etämät­tään alkoi huo­ma­ta, et­tä Hil­ja näyt­ti vähän van­hen­tuneelta.

Hil­jas­ta taas hä­nen Knuutin­sa alkoi ke­hit­tyä sik­si, minkä hän mielessään oli hänestä ku­vail­lut tule­vankin. Hänestä oli tul­lut lev­eäharteinen, pystypäi­nen, näyt­ti ter­veeltä ja voimakkaal­ta ja pienet mu­stat vi­ik­set somisti­vat hän­tä eri­no­mais­es­ti. Sitä paitse oli hän, en­nen ni­in arkail­eva ja nyt iloinen ja seuras­ta hu­vitet­tu; käytök­sen­sä oli va­paa­ta ja hän hymy­ili ko­hteliaasti, jol­loin näkyivät ta­saiset valkeat ham­paansa -- ain­oat, mikä oli enää suku­per­in­töä hänel­lä. Hil­ja sanoi usein pi­loil­laan, et­tä Knuutin hymy oli oikein am­mat­ti­hymyä, jo­ta hän har­joit­telee vas­taista tarvet­ta varten.

Hil­jas­ta oli mieluista nähdä Knu­ut vilkkaal­la ja puhe­li­aal­la tu­ulel­la, sil­loin vas­ta hä­nen mielestään Knuutin lah­jakkaisu­us tuli täysin näkyvi­in, vaan kun Knu­ut las­ki leikkiä Es­terin kanssa, ni­in oli Hil­ja joskus hyvin su­rulli­nen, kun tun­si ol­evansa hei­dän rin­nal­laan ni­in van­ha, kuin olisi ku­ulunut jo eri sukupolveen. Es­ter­ille ei oltu koskaan uskot­tu Hil­jan ja Knuutin välisiä suhtei­ta, eikä hän ol­lut mikään sielun­tun­ti­ja, har­voin huo­masi asioi­ta pin­taa syvem­mälle ja ot­ti ih­miset hei­dän sanain­sa ja näkön­sä mukaan. Kevääl­lähän he aikoi­vat julka­ista kih­lauk­sen­sa, kun Knu­ut oli saanut tutk­in­ton­sa, joi­ta varten hän te­ki työtä »aivan hur­jasti» -- ni­inkuin itse sanoi -- ain­oa keino os­oit­taak­seen Hil­jalle ki­itol­lisu­ut­taan oli se, et­tä hän oli ahk­era. Vaan ni­in kovin ankarasti hän ei työsken­nel­lyt kuitenkaan, koska­pa­han jo­ka päivä jouti hukkaa­maan tun­nin tai pari Es­terin kanssa Es­planaatikadul­la. Hil­ja, jo­ka ei koskaan valin­nut kävelya­jak­seen puolispäivän tun­te­ja, ni­in kuin muoti­in ku­ului, mut­ta oli kont­torista ruokatun­neille tul­lessaan pakotet­tu kulke­maan Es­planaatin läpi, nä­ki hei­dät usein kävelemässä iloisi­na ja yl­häis­inä väen tun­gok­ses­sa ja in­nokkaasti keskustellen, ni­in et­teivät ha­van­neet Hil­jaa, jo­ka huo­maa­mat­tomana tuli näkyvi­in ja taas katosi ih­misjoukkoon. He näyt­tivät Hil­jas­ta ni­in vierail­ta kulek­sies­saan hi­taasti päivän­pais­teisel­la kadul­la. Ja aina tämä uud­is­tu­va näky vi­il­si ehdot­tomasti hä­nen sydän­tään. Ei ol­lut ni­inkuin olisi pitänyt ol­la; hä­nen olisi pitänyt ol­la Es­terin si­jal­la si­inä kävelemässä ja vielä käsikädessä Knuutin kanssa, ni­in et­tä koko maail­ma olisi saanut nähdä, et­tä he kak­si ku­ului­vat toisilleen. Vaan kun hän ajat­teli it­seään iloises­sa, lois­tavas­sa joukos­sa van­has­sa palt­toos­saan, jo­ka om­peleista oli jo vaalen­nut, ja huoke­as­sa ha­tus­saan, ni­in täy­tyi hä­nen tun­nus­taa, et­tä Es­ter ihkau­udessa muod­in­mukaises­sa kevät­pu­vus­sa sopi joukkoon parem­min ja tuot­ti Knuu­tille su­urem­paa kun­ni­aa. Ehkäpä Knu­ut olisikin häpeil­lyt hä­nen pu­ut­teel­lisen ulkonäön vuok­si, ajat­teli Hil­ja katk­er­al­la mielel­lä -- hän ei voin­ut os­taa mitään uut­ta kevät­pukua, sil­lä Knu­ut tarvit­si palt­toon, ja her­rain vaat­teet ovat ni­in ääret­tömän kalli­ita.

Noo, sama­pa se! On­han vielä to­htorin­nal­la varaa pukeu­tua ni­in, et­tä hä­nen miehen­sä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeil­lä hä­nen seu­raansa.

Minkä vuok­si hä­nen silmi­in­sä tuli kyyneliä, ja minkä vuok­si tun­si sydämessään ahdis­tus­ta tule­vaisu­ut­ta ajatel­lessaan? Hän ei it­sekään sitä ti­en­nyt, hän tiesi vain sen, et­tä hän ei enää voin­ut koskaan tule­vaisu­ut­ta ajatel­la tuskaa tun­tem­at­ta si­itä, et­tä tule­vaisu­us peit­tyi häneltä pil­veen ja var­joi­hin.

Hil­ja rauk­ka, hän ei tah­tonut it­selleen myön­tää, et­tä epälu­ulon siemen hä­nen tah­tomat­taan oli is­tu­utunut hä­nen sydämeen­sä, mis­sä se nyt iti ja kasvoi. Ja ti­etämät­tään oli hä­nen mie­len­sä päivät päästään jän­ni­tyk­sessä huomioi­ta tehdessään, mikä sai hä­nen posken­sa kalpeik­si ja poisti un­en hä­nen kosteista silmistään, kun hän il­lal­la las­ki pään­sä patjoille.

Ni­in ku­lui tuskallisia vi­ikko­ja, kunnes muu­ta­mana toukoku­un kirkkaana päivänä Knu­ut tuli ko­tia ja päiväl­lispöy­dässä hyvin välin­pitämät­tömästi ker­toi, et­tä »nyt hän on mais­teri».

Hil­jas­ta tun­tui, et­tä sydä­men­sä lakkasi sykkimästä. Nyt vi­hdoin oli­vat he si­is per­il­lä, ni­in kauan odote­tus­sa ja ikävöidyssä pää­maalis­sa; vaan et­tä Knu­ut il­maisi tämän su­uren ja tärkeän uutisen ni­in arkipäiväisel­lä taval­la pöy­dässä iloit­se­mat­ta si­itä en­sik­si hä­nen kanssaan kah­den kesken, sitä hä­nen ei ol­lut help­po an­teek­si an­taa Knuu­tille. Hil­jalle­han oli tämä tutk­in­to melkein kuin koko elämän on­ni, sen eteen oli hän uhran­nut kaik­ki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ot­ta­vat sydä­me­nasi­at aivan toisel­la tavoin kuin naiset, ajat­teli hän katk­erasti, ko­hot­taes­saan ni­inkuin muutkin lasin­sa ja juodessaan Knuutin on­nek­si rou­va Lindin karvi­ais­mar­javi­iniä, jo­ta aina ilmestyi silmän­räpäyk­sessä sat­un­naisi­na juh­lati­laisuuksi­na.

-- On­nek­sesi, Knu­ut! -- sanoi Hil­ja va­pi­sevin hu­ulin.

-- Ki­itos! -- vas­tasi hän kat­so­mat­ta Hil­jaa.

Il­lal­la seisoi Hil­ja yksinään ikku­nas­sa. Es­teri oli kut­sut­tu nuori­son tanssip­itoi­hin, ja rou­va Lind oli men­nyt uskot­tun­sa, kam­reerin rou­va Vesterin luo. Hil­ja seisoi ja muis­teli, miten su­urek­si ilok­seen oli odot­tanut ju­uri tätä päivää, miten ihanana ja val­oisana se oli hä­nen toiveit­ten­sa takaa näkynyt ja nyt todel­lisu­udessa oli ni­in kur­ja, ni­in pimeä ja su­rulli­nen -- sil­loin ku­ului äkkiä Knuutin oven käyn­ti. Knu­ut tuli eteiseen ja ot­ti kau­ni­in, vaalean kevät­palt­toon­sa naulas­ta. Hil­ja oli näh­nyt hä­nen menevän ulos heti päiväl­lisen jäl­keen, eikä ti­en­nyt, et­tä hän oli tul­lut sitte takaisin.

-- Menetkö ulos tänä il­tana, Knu­ut? -- kysyi hän ja lisäsi puolit­tain epäileväis­es­ti -- mi­nun mielestäni meil­lä olisi ni­in paljon puhelemista ju­uri tänä il­tana!

Knu­ut mutisi jo­takin, et­tä hänel­lä oli so­vit­tu kok­ous muu­tamien tove­rien kanssa, vaan pani kuitenkin palt­toon­sa naulaan ja tuli Hil­jan luo.

-- Muis­tatko, miten halul­la en­nen ku­vail­imme yhdessä sitä päivää, jol­loin olet saanut tutk­in­tosi suorite­tuk­si? -- sanoi hän vienos­ti ja ojen­si hänelle käten­sä.

-- Lu­on­nol­lis­es­ti minä muis­tan -- sanoi Knu­ut kat­sellen kadulle ja hä­nen silmis­sään oli omi­tu­inen kalsea ja vieras ilme.

-- Minä tässä seisoin ja ajat­telin tule­vaisu­ut­tamme, Knu­ut -- jatkoi Hil­ja -- se on ku­luneina vu­osi­na pilkoit­tanut kuin kirkas vaan kaukainen tähti taivaal­lamme; nyt voimme saa­da sen käsi­imme, tule­vaisu­us on ihan jalka­imme ju­ures­sa! Vai­hde­taanko jo huomen­na sor­muk­sia, sano? -- Hil­jan ääni muut­tui tuskallisek­si kuiskauk­sek­si, ja kat­seen­sa oli ki­in­nitet­ty Knuutin jäykästi kokoon­nip­is­tet­ty­ihin hu­uli­in. Oli kuin Knuutin ajatuk­set oli­si­vat oleskelleet kaukana pois­sa ja Hil­ja nyt kysymyk­sil­lään pakoit­tanut ne takaisin.

-- Mik­sikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomen­nakin -- vas­tasi hän.

Hil­ja tu­ijot­ti häneen het­kisen kädet suo­nen­ve­tois­es­ti puris­tet­tuina rin­taan, sitte syök­sähti esi­in tuo kysymys, jo­ka ni­in kauan oli poltel­lut hä­nen haavoitet­tua sydän­tään: -- Knu­ut, Knu­ut, sinä et enää min­ua rakas­ta, minä näen, et­tä välimme on lop­punut?

Knu­ut hu­udahti ki­ihkeästi: -- Minä en koskaan ole ajatel­lut rikkoa sanaani, Hil­ja, sen van­non.

-- Minä ym­mär­rän, sinä olet kyl­men­nyt -- Hil­ja taivut­ti päätään aivan kuin muser­ta­van iskun ko­hdates­sa.

-- Ni­in, val­heeseen pe­rustues­sa olisi tule­vaisu­utemme huonol­la pe­rus­tuk­sel­la -- sanoi Knu­ut vähän kär­simät­tömästi -- tun­teilleen ei voi, näet, mitään, vaan re­hellisenä miehenä pidän lu­pauk­seni!

Hil­ja hymy­ili su­rullis­es­ti: -- Ki­itos si­itä -- minä nyt va­pau­tan sin­ut lu­pauk­ses­tasi; rakas Knu­ut, minä olen li­ian vaa­ti­va enkä tah­do pe­rus­taa avi­oli­it­toani muuhun kuin molem­min puoliseen rakkau­teen. Ki­itos en­ti­sistä hauskoista het­kistä, Knu­ut, minä olin hyvin on­nelli­nen sil­loin, vaik­ka kaik­ki oli ain­oas­taan un­el­maa.

Yksinäi­nen su­uri kyynel vieri hil­jalleen kalpeaa poskea pitkin, jo­ta Hil­ja ei pyyhkinyt pois. Knu­ut kat­seli sitä ja yhtäkkiä su­lasi tuo kyynel hä­nen sydä­men­sä ym­pärille kyl­met­tyneen kuoren; muis­taen tul­ve­hti­van hellyy­den, jo­ta tämä nainen oli mon­et vuodet hänelle os­oit­tanut, tart­tui hän Hil­jan molem­pi­in käsi­in ja suuteli ni­itä ki­ihkois­es­ti ja purkau­tui tuskissaan ja ka­tu­muk­sis­saan in­to­hi­moisi­in sanoi­hin.

Hil­ja seisoi li­ikku­mat­ta ja an­toi tämän myrskyn raiv­ota yl­it­sen­sä, vaan ku­ta en­em­män Knu­ut puhui läm­me­ten ja ki­ihot­taen tun­teitaan kunnes kau­ni­is­sa silmis­sä loisti kyyneleitä, sitä kivet­tyneem­mäk­si tun­si Hil­ja it­sen­sä. Lopuk­si hän ei voin­ut muu­ta kuin veti pois käten­sä ja vi­it­tasi Knuu­tia men­emään: -- Jo ri­it­tää, Knu­ut, minä olen väsynyt -- sanoi hän heikosti. -- Si­nun ei tarvitse puo­lus­taa syyt­tömäk­si it­seäsi mis­tään, jo­ta et ole tehnyt. Sinä et ole ol­lut usko­ton min­ulle, sil­lä nyt näen, et­tä se mitä minä pidin rakkaut­ena olikin vaan ki­itol­lisu­ut­ta. Elä puhu »mi­nun huka­tu­ista ra­hois­tani», ne­hän voit vas­taisu­udessa mak­saa, vaan ku­ule, Knu­ut, -- hän tart­tui lu­jasti Knuutin kä­si­var­teen -- minä en voi su­vai­ta, et­tä mak­sat velka­si min­ulle mil­lään muul­la kuin omil­la an­sait­semil­lasi ra­hoil­la, ei mil­lään muul­la, muista se.

Hä­nen mieleen­sä oli äkkiä syök­sähtänyt aja­tus, et­tä olisi ääretön­tä ivaa, jos Knu­ut mak­saisi hä­nen uhrauk­set -- rikkaan vai­mon häälah­jal­la. Välistä ehtii silmän­räpäyk­sessä seu­ra­ta pitkän aja­tus­sar­jan.

-- Hyvästi, Knu­ut, nyt si­nun täy­tyy men­nä!

Kun ovi sulkeu­tui Knuutin jäl­keen, pi­iloit­ti­he Hil­ja akku­naver­ho­jen taa ja kat­seli Knu­ut­tia, kun hän meni alaspäin kat­ua, astuen reip­paasti ja notkeasti. Ah, hän ei ol­lut ere­htynyt, hän tun­si, et­tä Knu­ut meni keven­tyneel­lä sydämel­lä, kun vaikea het­ki oli ohi.

Hil­ja pain­oi sor­men­sa polt­taville silmilleen ja ajat­teli miten har­taasti hän vielä ker­ran olisi tah­tonut pyyhk­iä syr­jään hä­nen ki­haraisen tukkansa ja su­udel­la kau­nista, ko­rkeaa ot­saa. Hil­jan rakkaudessa oli melkein äidil­listä hellyyt­tä -- vaan nyt oli kaik­ki ohi, ja hän oli taas yksin, ni­in yksin ei hän elämässään ol­lut vielä koskaan tun­tenut ol­evansa.

Tuol­la kir­joi­tus­pöy­däl­lä oli su­uri pino kir­joi­tustöitä odot­ta­mas­sa, vaan ei­hän nyt enää ol­lut mitään, minkä eteen työsken­nel­lä, ain­oas­taan omas­ta it­ses­tään huoli, kaik­ki hä­nen uhrauk­sen­sa oli ol­lut turhaa.

Vaan oliko se todel­lakin ol­lut ni­in ar­vo­ton­ta? Hän jäi sitä het­kek­si mi­et­timään.

Jos Knuutista tulee, ni­in kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs lääkäri, ni­in oli­han si­itä ih­miskun­nalle sama hyö­ty, vaik­ka hän ei saisikaan ol­la os­akkaana Knuutin men­estyk­seen. Pitkien vu­osien aikana hil­jaises­sa, uskol­lises­sa kieltäymyk­sessä oli hä­nen rakkaud­estaan puhdis­tunut it­sekkäisyy­den kuona, ja tuona het­kenä, kun hän seisoi yksinän­sä ja pet­tyneenä, puhke­si sen kaunein kuk­ka. Ku­umia kyyneliä vieri silmistä lieven­täen ahdis­te­tun sydä­men tuskaa ja kun hän il­lal­la pani maa­ta, nukkui hän pitk­istä ajoista rauhal­lis­es­ti kuin lap­si.

Hän heräsi, kun Es­teri muu­tamia tun­te­ja myöhem­min tuli koti­in. Pieni olen­to hi­ipi varovasti varpail­laan ja pelkäsi ko­vasti, et­tä jos hän häir­it­see Hil­jaa ja herät­tää hänet, ni­in et­tä Hil­jan kävi hän­tä sää­lik­si. Es­teri näyt­ti ni­in kau­ni­il­ta, kun hän ku­vas­ti­men edessä su­ki tu­uheaa tukkaansa. Hil­ja ehdot­tomasti siv­el­lyt­ti kädel­lään leikko­tukkaansa. Knu­ut ei kärsinyt ly­hyt­tä tukkaa naisel­la, vaan Hil­ja oli leikkaut­tanut tukkansa, et­tä sen lait­telemises­sa ei aa­muil­la ku­luisi ai­ka.

Hänel­lä ei ol­lut ni­inkuin »lapsel­la» aikaa pukeu­tua ja kulek­sia puo­lille päivin pit­seil­lä ja silkkin­auhoil­la ko­ris­te­tus­sa aa­munutus­sa, vaan eipä hän näyt­tänytkään sitte ni­in hieno­hipeäiseltä ja hoide­tul­ta kuin Es­teri, jol­la oli ver­rat­toman kau­nis iho, helmikirkkaat ham­paat ja ru­usun­punaiset sor­men­päät.

Hil­ja huokasi ja kään­si pään­sä pois.

-- Oh, oletko hereil­läsi, Hil­ja -- sanoi Es­teri -- minä pa­ha tyt­tö kun olin aset­tanut lam­pun ni­in, et­tä val­ot­taa sin­ua suo­raan silmi­in, an­na an­teek­si!

-- Ei hait­taa ol­lenkaan, hyvä ys­tävä, oliko sin­ul­la haus­ka?

-- Ih­meen haus­ka, saanko is­tua vähän aikaa sänkysi laidalle ja ker­toa en­nenkuin menen tädin luo?

Hil­ja ei voin­ut sitä es­tel­lä, kukaan ei voin­ut kieltää, mitä tuo purp­pu­rahu­uli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toiv­ot­taen kääri käten­sä Hil­jan kaulaan, puristi Hil­ja hän­tä rin­taansa vas­ten. Ju­malan ki­itos, Hil­jan sydämessä ei ol­lut mitään katkeru­ut­ta parem­pio­saisia ko­htaan.

Pi­an sen jäl­keen kun Es­teri lukukau­den lo­pus­sa oli läht­enyt pääkaupungista ko­tia, katosi myöskin mais­teri Grön­blad, ja vi­ikkoa myöhem­min sai kapteenin rou­va lipun, jos­sa hei­dän yh­teen kiedot­tu­jen nimien­sä al­la oli merk­it­sevä sana »kihlois­sa».

Eu­kko ihan häm­mästyi: -- No, mut­ta, Hil­ja -- hu­udahti hän -- mitä tämä merk­it­see, si­nun­han piti saa­da hänet?

-- Ei, täti hyvä, mei­dän kih­lauk­semme oli vain un­el­ma -- sanoi Hil­ja mata­lal­la äänel­lä -- nyt se on todel­lisu­us -- ja kun rou­va Lind kir­joit­ti on­nen­toiv­otuskir­jeen »vel­jel­leni kru­unun­voudille», ni­in kir­joit­ti Hil­ja Es­ter­ille nämä riv­it:

»Ole on­nelli­nen, pieni ys­tävä, ja hyvin hyvä hänelle».

-- Eikös ole omi­tu­inen lause -- sanoi »lap­si», jo­ka mor­sianten taval­lisel­la välin­pitämät­tömyy­del­lä en­tisiä ys­täviään ko­htaan näyt­ti kir­jeen sul­haselleen -- hyvä sin­ulle, Knu­ut. Olenko minä sitte ilkeä noi­ta, kos­ka hä­nen pitää ke­hot­taa min­ua ru­pea­maan kiltik­si? -- Knu­ut näyt­ti vähän häm­mästyneeltä eikä hän nähtävästi tah­tonut os­ata vas­ta­ta mitään.

-- Näet, rakkaani, Hil­ja on eri­no­maisen hyvä nainen -- alkoi hän.

-- Ni­in, ni­in, minä sen tiedän, et­tä hän on hyvyy­den ju­malatar -- vas­tasi Es­teri nenäkkäästi -- vaan eikö hän si­nus­takin ole väli­in turhan tark­ka van­han ko­tiopet­ta­jattaren tapaan? Äi­ti sanoo, et­tä van­hat tytöt muut­tuvat aina en­em­män tahi vähem­män omi­tu­isik­si, ja sitte -- eikö si­nus­takin, Knu­ut, hänel­lä ole ni­in samak­ka iho?

Es­teri ko­hot­ti hieno­hipeäiset kasvon­sa ni­in viekot­tel­ev­asti Knuutin nähtäväk­si, et­tä Knuutin täy­tyi myön­tää ja vaku­ut­taa todek­si sanansa vähin­tään puolel­la kymmenel­lä suukkosel­la maail­man hienoim­malle »samet­ti ru­usuhipeälle».

Vaan pääkaupungis­sa kul­ki Hil­ja uu­vut­tavia katu­ja. Hän te­ki työtä yhtä ahk­erasti kuin en­nenkin, vaan ei kuitenkaan it­seään varten. Kun itse on saanut kokea kovu­ut­ta, ni­in aukea­vat silmät näkemään muidenkin su­rua ja hätää. Hän piti ar­vokku­udel­la pään­sä pystyssä eikä kukaan, jo­ka hänet tapasi, voin­ut huo­ma­ta, et­tä myrsky aivan äs­ket­täin oli tuhon­nut hä­nen maal­lisen on­nen­sa. Ja tämä ulkon­ainen tyyneys ei ol­lut ain­oas­taan näen­näistä, hän todel­lakin tun­si it­sen­sä voimakkaak­si ja ol­evansa varustet­tu elämän tais­telu­un, saat­ta­maan sen hyvään lop­pu­un.

Hä­nen it­sekkäisyy­destä va­paa rakkaut­en­sa an­toi hänelle voimia, tämä rakkaus, jo­ka kär­sii kaik­ki ja kestää kaik­ki, sil­lä se on ju­malal­lista alku­perää.

VAN­HA MAI­JA.

Yleen­sä minä varsin vähän tiedän van­has­ta Mai­jas­ta. Kun minä hänet näin, oli hän ryp­pyi­nen eu­kko, jon­ka ääni va­pisi; hä­nen en­tisyy­destään tiedän ain­oas­taan, et­tä hän henkisessä suh­teessa oli nuoru­ud­es­ta pitäen ol­lut heikko -- sitä su­urem­pi kirous sille, jo­ka sel­laisen raukan saat­toi turmioon ja jät­ti sitte hänet yksin elämän­tais­telu­un nimet­tömän lapsen kanssa. Van­han Mai­jan elämä oli nähtävästi läpeen­sä nöyryy­tys­tä, vi­he­liäisyyt­tä ja tais­telua leivän eteen, ja tehtävänään oli ol­lut huonoim­mat työt talois­sa -- sil­lä parem­paan hän ei pystynyt. Ni­in ku­lui­vat vuodet.

Poi­ka kasvoi, sai leipän­sä vierais­sa ih­mi­sis­sä kahdek­san vuo­den van­has­ta ja oli nyt miehenä koon­nut varo­ja rak­en­taak­seen oman tu­van, suo­jan it­selleen ja lukuisalle per­heelleen. Siel­lä oli myöskin isoäidille sopi­va sop­pi ja särv­in­tä myöskin, mil­loin sitä talon­väelle oli -- leivän sai hän köy­häin­hoidol­ta.

Ja ni­in alkoi­vat van­han Mai­jan huo­let taas uudelleen, vaan toises­sa muo­dos­sa -- huoli lapsen­lap­sista ja ni­iden hoi­dos­ta, kun miniä kul­ki töil­lä talois­sa. Lap­sia oli paljo ja kätkyen piti kein­ua ali­no­maa; van­hat kä­si­var­ret mieliv­ät väli­in uupumaan nuor­in­ta poikaa kan­nel­lessa ja ko­rvat väsyä las­ten kirku­mi­sista ah­taas­sa tu­vas­sa, vaan isoäidil­lä ei ol­lut mi­hin muualle men­nä. Päivät päästään peuh­toi­vat lapset hä­nen ym­päril­lään ja öisin sai hän kak­si tahi kolme toverik­seen ka­peaan seinäsänkyyn­sä. Puute oli maku­usi­joista ja niukalta oli ruokaakin -- maitoa ei ri­it­tänyt useinkaan kuin pien­im­män vel­lik­si -- ja isoäi­ti tuli aina vi­imeisek­si jae­tu­ille ate­ri­oille, hän oli miniän mielestä li­ika laukku reessä.

Van­han Mai­jan ilon­hetket oli­vat si­is tässä maail­mas­sa ani­har­vat, vaan jol­la vähän on muis­tet­tavaa, ni­in hän uskol­lis­es­ti har­avoipi jo­ka mu­run, kokoaa jonkun val­oisam­man pis­teen ym­pärille kaiken rakkau­den, kaik­ki ajatuk­sen­sa -- ni­in van­ha Mai­jakin.

Hänel­lä oli su­uri muis­to nuoruuten­sa ajoil­ta, alen­tu­misen­sa tila, jo­ta hän säi­lyt­ti kuin ar­vokkain­ta aar­ret­taan, ja ken vähän os­oit­ti ys­tävyyt­tä lapsel­liselle eu­kolle, hän sai vähäl­lä ku­ul­la ker­to­muk­sen van­han Mai­jan ylpey­destä.

Se oli si­ihen aikaan nimit­täin kun Iisak­ki rauk­ka tuli maail­maan, ja Mai­ja it­ki päivät kaiket ja ih­miset kat­se­li­vat häneen syr­jäkareis­es­ti hä­nen häpeän­sä vuok­si. Hän tiesi en­nen olleen­sa vähäpätö­nen ja hal­pa­nen, vaan nyt hän­tä halvek­sit­ti­in, mitään oikeut­ta ei hänelle tah­dot­tu myön­tää, kun hän oli käyt­täy­tynyt ni­in huonos­ti. Poi­ka piti kuitenkin viedä ris­tille ja äidin piti men­nä rovastin luo kirkoteltavak­si, sil­lä ku­ului­han hän kaikessa tapauk­ses­sa seu­rakun­taan. Hän lu­uli, et­tei hän koskaan jak­saisi kävel­lä pitkää matkaa kirkolle, sil­lä jalka­nsa hor­jui­vat, ni­in pelkäsi hän sitä tuomio­ta, jon­ka rovasti oli an­ta­va hänelle su­urelle syn­tiselle, jo­ka oli tehnyt ni­in pa­hoin Ju­malaa ja ih­misiä vas­taan. Pääsi hän kuin pääsikin per­ille, ja hyvis­sä ajoin en­nen ju­malan­palveluk­sen alkua. Rovasti oli sakastis­sa ja lukkari käs­ki hä­nen tul­la sinne. Vav­is­ten kuin rikok­sen­tek­ijä as­tui Mai­ja sakasti­in eikä uskaltanut nos­taa kat­set­taan su­ureen ja ar­voisaan sielun­paime­neeseen, jo­ka ikku­nan lu­ona seisoi vaka­vana pa­pil­lises­sa komeudessaan.

Lukkari esit­ti Mai­jan asian ja vetäy­tyi sitte syr­jään, vaan rovasti as­tui esi­in ja alkoi heti yksinker­taisen toim­ituk­sen. Mai­ja ku­uli sanat, vaan ei käsit­tänyt tarkoi­tus­ta, hyvä Ju­mala, mikä kur­ja olen­to hän oli!

-- Her­ra kään­täköön kasvon­sa si­nun puoleesi ja an­takoon sin­ulle ijankaikkisen rauhan -- lausui rovasti täyteläisel­lä äänel­lään. Mai­ja uskalsi vähän ko­hot­taa päätään, ja rovasti ru­pe­si hänelle nyt puhu­maan vakavasti ja lem­peästi; mitä rovasti oli sanonut, si­itä hän ei enään muis­tanut muu­ta kuin: Nouse ylös eläkä enää syn­tiä tee -- ja rovasti ojen­si hänelle käten­sä. Ni­in, rovasti itse, jo­ka oli ni­in ylevä ja ar­vokas, hän ei pitänyt it­seään li­ian hyvänä an­taak­seen kät­tä syn­ti­in lan­gen­neelle raukalle, kaik­ki muut hylek­sivät hän­tä, vaan ei rovasti, jon­ka su­us­ta hän oli odot­tanut ankarim­man tuomion­sa -- se oli ni­in su­urem­moista, ni­in käsit­tämätön­tä, et­tä Mai­jan sydän täyt­tyi.

Sel­laista sun­nun­tai­ta hän ei ol­lut en­nen elänyt, ja vaik­ka hän ei ym­märtänytkään kau­nista saar­naa, ni­in oli hänelle kuitenkin virk­istyk­sek­si ti­etää, et­tä tuo tuol­la saar­natuolis­sa oli rovasti, ja rovasti oli hänestä sil­lä ker­taa Her­ran enke­li, jo­ka oli lähetet­ty suo­raan taivaas­ta lo­hdut­ta­maan ja ojen­ta­maan hän­tä. Ja hän oli oike­as­sa, sil­lä mikäs muu oikea sielun­paimen itse asi­as­sa on kuin ju­uri Ju­malan sanansaat­ta­ja, ja kun hän on kut­sumuk­sen­sa oikein käsit­tänyt, ni­in voi hän apos­tolin kanssa sanoa: Me olemme kaik­ki lähet­tiläitä Kris­tuk­sen si­jas­sa.

Tu­os­ta sun­nun­taista oli ku­lunut jo en­em­män kuin neljäkym­men­tä vuot­ta, kur­ju­uden kovia vu­osia, jot­ka oli­vat saat­ta­neet ryp­py­isik­si Mai­jan en­nen pyöreät pos­ket ja har­maik­si hä­nen hiuk­sen­sa; paljon oli hai­htunut van­huk­sen mielestä, vaan rovastin ih­misys­tävälli­nen käytös oli muis­tossa, lakas­tu­ma­ton­na kuin ikuisu­uden kuk­ka.

Tyl­sistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkas­tui, kun hän si­itä ker­toi, tuo kä­den an­tami­nen ei ol­lut koskaan kadot­tanut merk­itys­tään elähyt­tävänä tekona, se oli­ja pysyi hä­nen köy­hän elämän­sä ain­oana su­ure­na muis­tona.

Van­ha Mai­ja on nyt kuol­lut, väsyneenä vu­osis­taan ja vaivois­taan las­ki hän pään­sä lep­oon, ja lap­si ja lapsen­lapset jakoi­vat hä­nen vähät tavaransa mieli­hyväl­lä; kukaan ei sur­rut isoäidin ty­hjäk­si­jät­tämää si­jaa, sil­lä las­ten muisti on ly­hyt ja miniä oli hyvil­lään kun tu­vas­sa oli nyt en­em­män tilaa; se oli van­ha lu­on­non la­ki -- ikäku­lu jouti pois jät­tääk­seen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ris­tiä ei pat­sas­ta hil­jaisel­la hau­dal­la, jos­sa van­han Mai­jan to­mu odot­taa ylös­nousemisen aa­mua, vaan me uskomme, et­tä Kris­tuk­sen ar­mol­la on hä­nen sielun­sa löytänyt alkuläh­teen­sä ja au­tu­ait­ten paris­sa saanut nähdä hänet, jo­ka tääl­lä al­haal­la seurasi Mes­tarin­sa es­imerkkiä rakkaudessa lan­gen­nut­ta ko­htaan. Me uskomme, et­tä uskolli­nen sielun­paimen on ko­hdan­nut eksyneen lam­paansa ijankaikkises­sa au­tu­udessa ja et­tä, jos valit­tu­jen on­nea voi lisätä, ki­itol­lisu­uden huokaus va­paute­tun hu­ulil­ta on kalli­impia helmiä hä­nen kru­unus­saan.

-- Kaik­ki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pien­im­mistä, sen olette tehneet myös min­ulle.

TAIS­TELU OLE­MAS­SA OLOSTA.

Vas­taraken­net­tu koulu­ta­lo pais­toi kirkkaana petäjämet­sää vas­ten. Seu­tu oli erä­maan näköistä ni­inkuin koko U----niemen pitäjäkin, jo­ka oli kaukana val­tateistä. Se oli noi­ta köy­hiä seu­tu­ja, joi­ta Suomes­sa on ni­in paljo, jois­sa hal­la jo­ka vu­osi pa­nee maan­miehen kylvök­set. Vaan kaikesta huoli­mat­ta maan­mies asuu ni­is­sä ki­in­tyneenä turpeeseen­sa syn­nyn­näisel­lä upe­ru­udel­la.

Koulu oli saatu töin­tuskin valmi­ik­si syys­lukukau­den alku­un, ni­in et­tä uusi opet­ta­jatar neiti Pauli­na Vin­ter pääsi sinne asumaan. Seinähirret oli­vat vielä tuoreet ja sam­mal va­rauk­sis­sa haisi um­me­htuneelta, vaan sitä ei ajatel­lut tuo tiedon nuori kylväjätär, jo­ka en­sim­mäisenä tuli levit­tämään »val­oa kansalle» U----niemen erä­mais­sa. Hän tuli ni­in toive­hikkaana kuin voi ol­la ain­oas­taan elämän kevääl­lä, ja valmi­ina tais­telu­un ole­mas­sa olosta, sil­lä nyt oli men­neet vai­vat kestet­ty ja tule­vaisu­us oli vi­itotet­tuna ja selvänä hä­nen edessään.

Oma koti, jos­ta ei tarvin­nut mak­saa vuokraa, ja palkkaa ku­usisa­taa markkaa puh­das­ta ra­haa. -- Pauli­nas­takin oli melkein ni­inkuin U----niemen ukois­takin se su­urem­moista, nyt kykeni hän huo­let­ta elämään sokean isoäidin ja pienen siskon­sa Mi­an kanssa. Heil­lä ei ol­lut maail­mas­sa ketään muu­ta, jo­hon tur­va­ta ja oli­vat odot­ta­neet sitä päivää kuin parahin­ta, jol­loin hei­dän sem­inar­ilaisen­sa saisi opet­ta­japaikan.

Nyt oli­vat he vi­hdoin pitkän ja vaival­oisen matkan tul­tuaan tääl­lä ja vaikkakin näyt­ti erä­maal­ta seu­tu, vaik­ka seinät oli­vat kosteat ja uu­nit savu­si­vat, ni­in oli heistä kaik­ista kolmes­ta tämä yksinker­tainen koulu­raken­nus kuin maail­man up­ein palat­si.

Pauli­na oli in­nois­saan saadak­seen alkaa uu­den vaiku­tuk­sen­sa ja uut­terasti te­ki hän työtä pien­ten raakalais­ten ja usein taita­mat­tomien op­pi­las­ten­sa kanssa, hänestä oli syksyi­nen päivä ni­in ly­hyt pitkine puhtei­neenkin, ja koulu­työn lopetet­tuaan kir­joit­ti hän päiväkir­jo­jaan ja tarkasti vihko­ja ni­in oman­tun­non­mukaises­ti kuin kukaan.

Hän te­ki työtä ni­inkuin mon­etkin en­nen hän­tä ja ni­inkuin mon­et nuoret miehet ja naiset näinäkin päiv­inä Suomen syr­jäi­sis­sä seuduis­sa, hil­jais­es­ti, tarmokkaasti ja kär­siväl­lis­es­ti. Hän toivoi ja pani koko nuoren sydä­men­sä rakkau­den työhön­sä, jo­ka tarkoit­ti to­tu­uden ja tiedon kul­taisen sieme­nen kylvämistä las­ten mieleen ja ni­in vai­htui huo­maa­mat­ta syksy talvek­si ja talvi kevääk­si -- ja päät­tyi Pauli­nan en­sim­mäi­nen opet­ta­javu­osi. Paljon koke­mus­ta, katk­er­aa ja su­loista, oli se hänelle an­tanut, ja rohkeana, ni­inkuin en­nenkin oli hän taas uut­ta luku­vuot­ta alka­mas­sa.

Ni­in ku­lui ai­ka ja ajan ku­lues­sa sai nuori opet­ta­jatar kokea, mitä sa­dat ovat hä­nen si­jal­laan ko­ke­neet. Hän sai kokea kylmää välin­pitämät­tömyyt­tä, hyyteistä epälu­uloa toiveis­saan; hä­nen lämpim­im­mät har­ras­tuk­sen­sa otet­ti­in vas­taan nur­jamielis­es­ti, hä­nen parhaimpia tarkoituk­si­aan pi­det­ti­in pal­jaana it­sekkäisyytenä. Pitkin aiko­ja tais­tel­lessa yrit­teli pu­ut­tumaan rohkeus ja lu­ot­ta­mus si­ihen määrin, et­tä hän arveli, jot­ta U----nie­mi olisi ol­lut on­nel­lisem­pi il­man hän­tä, vaan sitte tuli taas aiko­ja, jol­loin au­ringon säteitä tun­ki pil­vien ravoista ja yk­si tai toinen tai­mi ko­hosi karus­ta maas­ta.

Ei ilmestynyt sitä run­sas­ta satoa, jon­ka hän nuoru­uden un­elmis­sa oli ku­vail­lut nou­se­vak­si ja saa­vansa ko­rja­ta, vaan ain­oas­taan muu­tamia vaalei­ta kukka­sia ja puoli­naisia hedelmiä, mut­ta hän oli jo op­pin­ut tyy­tymään vähään ja vaa­ti­maan vähän si­itä mitä an­toi. Jollei en­sim­mäisen ihas­tuk­sen liek­it nousseetkaan enään pil­vi­in, ni­in leimu­si­vat ne hä­nessä lep­poisem­min melkein kuin py­hä tuli, sil­lä tais­teluis­sa ja vaivois­sa oli hä­nessä kas­vanut rakkaus työhön.

Ni­in hänelle vi­imein koit­ti ilon päivä, jol­loin sai laskea koulus­ta en­simäiset op­pi­laat, nuo pienet taimet, jot­ka hä­nen hoi­dos­saan oli­vat puhkaisseet leht­en­sä, pienokaiset, jot­ka vakavas­sa työssä ja hilpeis­sä leikeis­sä oli­vat lapsen läm­pöisel­lä myötä­tun­toisu­udel­la ki­in­tyneet opet­ta­jaansa. Ja kun uu­sia op­pi­lai­ta nyt tul­vasi koulu­un, ni­in ko­hta­si­vat he, opet­ta­ja ja op­pi­laat, toisi­aan toisel­la mielel­lä, he alkoi­vat ym­märtää toisi­aan.

Ja ni­inkuin las­ten sydämis­sä erä­maa muut­tui vähitellen kaiken hyvän kylvy­maak­si, oli met­säkin kansak­oulun ym­päril­lä saanut väistyä vil­jeli­jän vaivo­jen edestä.

Nuo­ria koivu­ja ja pih­la­jia oli kas­va­mas­sa kar­tanon laiteil­la ja ikku­nan alle oli Pauli­na lait­tanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkke­jä, joista tuok­su nousi ja aal­toili ikku­nas­ta sisään isoäidin ihas­tuk­sek­si, jo­ka is­tui kär­siväl­lis­es­ti kein­utuolis­sa odot­taen aikaa, jol­loin hä­nen näkön­sä kirkas­tu­isi ijankaikkises­sa val­os­sa.

Vaan kyökissä pu­uhasi pieni Mia ja lauleli kuin lei­vo iloise­na. Hän opet­ti koulus­sa laulua ja en­simäi­nen lu­ok­ka oli hä­nen hoi­dos­saan. Jo­ka vu­osi pere­htyi hän yhä en­em­män koulun elämään ja työhön ja sis­ar oli ilois­saan saa­da kas­vat­taa tämä nuori voima samaan tehtävään, jon­ka hän it­sekin oli valin­nut ja huolel­lis­es­ti säästi hän jo­ka pen­nin sen ajan var­alle, »kun Mia me­nee sem­inari­in». Mikään ei hänestä ol­lut raskas­ta uhra­ta tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mi­tan­nut eikä laskenut sitä, minkä hän an­toi, oli­han sato­ja tovere­ita, jot­ka oli­vat auli­ita tekemään ni­inkuin hänkin; hän oli vain ylpeä si­itä, et­tä nöyryy­dessä sai ol­la »muuan rivis­sä». Oli ni­in su­loista saa­da pan­na kaik­ki voimansa työhön, ni­in kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan ku­lues­sa uupumus alkoi hi­ip­iä nuoren opet­ta­jattaren voimia paina­maan. Hän koet­ti pud­is­taa sen pois, hän sanoi it­seään hempoisek­si ja moit­ti ankarasti heikkout­taan, vaan pitkän tais­telun perästä piti Pauli­nan an­taa jäl­keen ja tun­nus­taa, et­tei hän ol­lut enään ter­ve ja ni­in voimakas kuin en­nen.

Paitse huol­ta koulus­ta oli muitakin seikko­ja. Van­ha isoäi­ti jou­tui sairaak­si pitkäk­si aikaa ja hä­nen hoiton­sa kysyi aikaa ja ter­veyt­tä. Minkä Pauli­nas­sa oli tar­moa, se tuli käyte­tyk­si kaik­ki tarkalleen ja kun isoäi­ti pitkien kär­simys­ten perästä oli kuol­lut, tun­si Pauli­na velvol­lisu­udek­seen it­seään ko­htaan kysyä jonkun pääkaupungis­sa ol­evan taita­van lääkärin neu­voa ter­vey­destään, en­nenkuin alkaa uu­den lukukau­den. Mat­ka oli tosin kallis eikä hän ol­lut tot­tunut ajat­tele­maan it­seään, vaan asi­aa ei voin­ut enään vält­tää.

Ni­in lähti hän pitkälle matkalle lev­ot­tomana ja huolien alaise­na. Ujona ja pelois­saan hän as­tui eräänä päivänä muu­ta­man tun­netun lääkärin luo.

Tuo ku­uluisa mies oli hyvin ys­tävälli­nen hän­tä ko­htaan, an­toi hä­nen ker­toa elämäk­er­tansa, jo­ta ku­un­teli myötä­tun­toisu­udel­la ja tästä ker­to­muk­ses­ta voi hän parem­min kuin pitk­istä seli­tyk­sistä päät­tää, mikä nuoren opet­ta­jattaren vaivana oli. Hän tut­ki sitte kauan ja tarkkaan ja lop­pupäätös oli, et­tä opet­ta­jatar tarvit­si täyt­tä lep­oa ja va­likoitua ruokaa ja et­tä paras­ta olisi hä­nen oleskel­la jos­sakin yk­si­tyisessä sairaskodis­sa ja saa­da huolel­lista lääkärin­hoitoa.

Eikö hän mil­lään muul­la tavoin voisi saa­da ter­veyt­tään takaisin? Pauli­nan kirkkaat silmät oli­vat rukoil­ev­asti ki­in­nitet­tynä lääkäri­in, jon­ka määräyk­set oli­vat hänelle ihan mah­dot­to­mia nou­dat­taa. Lääkäri kat­soi ys­täväl­lis­es­ti häneen: Kun hienot koneis­ton os­at ovat paljos­ta käyt­tämis­es­tä ku­luneet, ni­in pitää kone seisaut­taa jok­sikin aikaa, jot­ta saadaan pan­na si­ihen uudet os­at -- sanoi hän. Ni­in ei varsin voi tehdä ih­mis­ru­umi­in kanssa, ei voi lait­taa es­im. uu­sia her­mo­ja, vaan voi vahvis­taa en­tisiä ja lisätä ver­ta -- ym­mär­rät­te­hän?

Pauli­na hymy­ili: Minä ym­mär­rän, et­tä jos en voi nou­dat­taa määräyk­siänne, ni­in en voi saa­da voimia palau­tu­maan.

Lääkäri nyökäyt­ti päätään, hän ei voin­ut kieltää hän­tä työn­teosta, vaan kir­joit­ti vahvis­tavia lääkkeitä, ja ni­in ero­si­vat he. Masen­tuneena laskeusi nuori opet­ta­jatar por­tai­ta kome­as­sa käytävässä, hän oli alaku­loinen vaan kuitenkin nuores­sa mielessä välkähteli pieni toivon säde ko­ti­matkalla.

Lääkäri seisoi kauan aikaa ikku­nas­sa ja seurasi kat­seel­laan tuo­ta nuor­ta vieras­ta, jo­ka meni ih­mis­tun­gok­ses­sa kadul­la. Hän kat­soi su­rullis­es­ti, hän tiesi et­tä tuon nuoren naisen tuomio oli kir­joitet­tu -- joko kuole­ma tahi paran­tu­ma­ton tyl­syys, joista edelli­nen oli edullisin ja jälkimäiseen ver­rat­tuna on­ni. Hä­nen taudilleen ei ole paran­nuskeinoa, vaan huolel­lisel­la hoidol­la olisi voin­ut si­irtää ratkai­se­van het­ken tuon­nem­mak­si tahi lieven­tää kauheut­ta. Hä­nen täy­tyi, asi­ain näin ollen, an­taa hä­nen mitään aav­is­ta­mat­ta men­nä vält­tämätön­tä ko­htaloaan ko­hden, hänel­lä ei ol­lut rohkeut­ta sanoa hänelle to­tu­us kokon­aisu­udessaan ja kaikessa kauheudessaan, ja ni­in oli epäilemät­tä paras sairaalle it­selleenkin.

Huoat­en raskaasti ajat­teli lääkäri, et­tä tuokin nuori nainen oli muuan ni­itä sato­ja, jot­ka ovat ku­lut­ta­neet voimansa maan raivaamises­sa tiedon kylvöille samal­la kun ovat tais­telleet oman ja omais­ten­sa ole­mas­saolon puoles­ta, jot­ka ovat kyl­met­tyneet kylmis­sä, uhoi­sis­sa kouluhuoneis­sa ja katkeroit­tuneet koulu­jo­htokun­tain nur­ju­uden ja kylmäkiskoisen ko­htelun takia. Mon­et moni­tuiset nuorukaiset, joil­la oli painunut rin­ta ja hehku­va puna poskil­la, mon­et opet­ta­jattaret, joil­la on ol­lut her­mosto pi­lal­la ja sisäl­lisiä kipu­ja, ovat hak­eneet hä­nen apuaan. Koko sydä­men­sä hel­läl­lä myötä­tun­toisu­udel­la, jo­ta hän tun­si kaikkia kär­siviä ko­htaan, ajat­teli hän noi­ta ko­rven raivaa­jia, jot­ka erä­mais­sa usein ypö yk­sik­seen, il­man sivistynyt­tä seu­raa ja hyvän kir­jal­lisu­uden ja muun henkisen nautin­non pu­ut­teessa, iloisi­na uhraa­vat ter­veyten­sä ja elämän­voimansa kansan­val­is­tuk­selle, jolle ovat an­tau­tuneet nuoru­uden läm­pöisel­lä in­nol­la. Hän ajat­teli heitä kaikkia, tut­tu­ja ja tun­tem­at­to­mia, ja kaikkien ni­iden puoles­ta, jot­ka eivät ole koskaan ot­ta­neet ajatel­lak­seen tuo­ta uskol­lista -- monas­ti ki­it­tämätön­tä -- työtä, jo­ta tehdään hil­jaisu­udessa, lausui hän hil­jaisen, syvän, kun­nioit­ta­van ki­itok­sen.

* * * * *

Pauli­na Mart­ti­la on taas alot­tanut koulun, jolle omis­taa kaiken aikansa, kaik­ki ajatuk­sen­sa ja kaik­ki voimansa. Hän tun­tee ol­evansa nuori ja elin­voimainen sil­loin, kun hi­ip­ivä tau­ti ei muis­tu­ta ole­mas­sa oloaan, ja mik­si hän ei tek­isi työtä vi­imeiseen het­keen saak­ka...

Jos velvol­lisu­ute­hen sor­runk­in, Sep' ois ihanaa! Se pää­nalus lämpimin, pehmoisin, Se yön un­el­ma.

Kun tuon rohkean opet­ta­jattaren voimat ovat katken­neet ja kesän kukkaset samoin kuin tal­ven lu­mini­etok­set peit­tävät hä­nen yksinäisen hau­tansa, ni­in itävät ehkä ne tiedon siemenet, joi­ta hän kylvi ja U----niemen kansak­oulus­sa kas­vaa lai­ho Her­ran kun­ni­ak­si. Mikä rakkaudessa tehdään, sen Ju­malan rakkaus aina siu­naa.

ISOÄIDIN TANSSIKENGÄT.

Ni­in so­ma kenkä, ja tässä on toinen -- nepä ovat kum­man­näköiset, ku­ka noi­ta on voin­ut pitää? -- Nuori tyt­tö, jo­ka oli ku­mar­ruk­sis­saan van­han rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsi­in­sä valkoiset at­las­sikengät, jot­ka oli­vat ko­ris­tel­tu hyvin so­masti.

-- Ke­nenkähän ne tosi­aan ovat olleet -- sanoi sis­ar -- ota ne tänne kaikessa tapauk­ses­sa, En­ni, ni­itä voidaan käyt­tää ehkä ku­van­nos­sa; ja nyt meil­lä on kaik­ki mitä tarvit­semme! -- Hän kat­seli tyy­tyväisenä vaatekasaa kä­si­var­rel­laan; silkki­hamei­ta, van­ho­ja hän­nys­takke­ja, su­un­nat­toman su­uria hat­tu­ja j.n.e., kaik­ki tuol­ta su­ures­ta kirs­tus­ta.

-- Nyt men­emme alas, En­ni, tääl­lä vin­tis­sä ei näe näi­den väriä oikein. -- Ja pi­an kap­si­vat kepeät askeleet por­tai­ta ja suo­raan isoäidin ka­mari­in, jo­ka oli li­iton­jäsen­ten salainen kok­ou­spaik­ka. Li­it­tokun­nal­la oli tarkoituk­se­na häm­mästyt­tää isää hä­nen syn­tymäpäivänään ku­van­noil­la ja elävil­lä kuvil­la.

-- Mum­mo, mum­mo, kat­sokaa mitä olemme löytäneet! -- Tytöt in­nois­saan levit­te­liv­ät aar­teen­sa, kään­te­liv­ät ja muo­vaili­vat ni­itä tuhan­nel­lakin taval­la; vi­imek­si ot­ti En­ni kengät: -- Kat­so­han mum­mo tuom­moisia kum­mallisia pieniä kenkiä, ne oli­vat kirstun po­hjal­la.

-- Lapset, ne ovat mi­nun kenkäni, van­hat tanssikenkäni, jot­ka min­ul­la oli, ol­lessani seit­sen­toista vuo­ti­aana ja en­si ker­ran aikuis­ten paris­sa, muu­tamis­sa su­uris­sa suku­laishäis­sä. An­na ne min­ulle, En­ni. -- Isoäi­ti tem­pasi ne käsi­in­sä ja melkein hyväillen pu­jot­teli kui­htuneet sor­men­sa kel­las­tuneen silkin alle. -- Van­hat rakkaat kengät -- sanoi hän -- ne herät­tävät koko pitkän sar­jan muis­to­ja eloon.

-- Vai ni­in! -- En­ni pain­oi posken­sa isoäidin tuolin selkään ja kat­soi rakkai­ta, kalpei­ta kasvo­ja, jois­sa nyt oli heikko punas­tus -- seit­sen­toista vuo­tias, si­itä on, mum­mo, kauan kun sinä olit ni­in nuori?

-- On lapseni, vi­isikym­men­tä yhdek­sän vuot­ta, se on pitkä ai­ka.

-- Ja sin­ul­la on ol­lut ni­in pienet jalat?

-- Ni­in san­ot­ti­in sil­loin -- hymy­ili van­hus veitikka­mais­es­ti -- vaan tuskin­pa sin­ul­lakaan on su­urem­mat, koeta­han.

Nuori tyt­tö is­tui pikku­tuo­lille isoäidin vierelle ja koet­teli noi­ta kum­mallisia kenkiä oikein vakaval­la todel­la. Omi­tu­ista, ne oli­vat ihan parahik­si, ni­inkuin tehty tuo­hon pie­neen pehmoi­seen jalka­an, jo­ka aivan va­paasti li­ikkui pak­sun silkki­vaat­teen sisässä. Nuo van­hat kengät oli­vat vielä sievät ja ni­iden muo­dos­sa oli jo­takin koket­tia, mikä ki­in­nit­ti tytön huomion: -- Minä pidän näistä hän sanoi lopuk­si.

-- Piti ni­istä isoisäsikin lapseni -- isoäi­ti hymy­ili taas -- isoisä piti paljo näistä kengistä, lu­ulen­pa et­tä nämä kaikkein en­sik­si ki­in­nit­tivät hä­nen kat­seen­sa min­uun.

-- Ah isoisä! -- Ni­in, En­ni, ni­ihin aikoi­hin ei pyörit­ty tanssis­sa ni­inkuin nyt, kulet­ti­in vain hyvin sievästi varpail­laan ja leninkiä kan­natet­ti­in sivuil­ta -- kaikki­han näkivät sil­loin miten jalko­jaan li­ikut­taa, tanssiko huonos­ti vai hyvästi. -- En­nin mieli ki­in­tyi, hänel­lä oli sato­ja kysymyk­siä kielel­lä, vaan samas­sa tuli äi­ti ja kaik­ki serkut, Juhani ja Ee­va ja Sofia ja Ot­to, ja ru­vet­ti­in neu­vot­tele­maan, mikä usein keskey­tyi nau­run­rähäkkään, jo­ta koetet­ti­in si­hit­tämäl­lä hillitä, vaan mikä vain an­toi uut­ta ai­het­ta.

Vaan mitä oli En­ni esit­tävä tauluku­vana? Oli jo tehty mo­nia es­ityk­siä, vaan hän ei voin­ut päät­tää. Äi­ti sanoi sitte lopuk­si: Minäpä tiedän, mikä isää hu­vit­taa ehkä enin kuin mikään muu. En­nistä tehdään mum­mon val­oku­va, mum­mo tässä kukikkaas­sa silkki­hameessa, tukkaan vain vähän pu­ute­ria, et­tä se näyt­tää vaaleam­mal­ta sil­lä mum­mol­la­han oli hyvin vaalea tuk­ka?

-- Ni­in oli, ja En­ni pa­nee mi­nun tanssikenkäni ja helminauhan, jos­sa on puna­ti­mant­tilukko, ni­in on ku­va valmis -- sanoi van­hus.

-- Isän mielestä on En­ni en­em­män kuin me muut mum­mon näköi­nen, sanoi Elise, »kauno­tar», jok­si Juhani serkku aina leikil­lään sanoi hän­tä.

Mum­mo kat­soi tutki­vasti nuor­ta tyt­töä. -- Isä on ehkä oike­as­sa, vaan minkä näköi­nen olin seit­sen­toista vuo­ti­aana, sen voitte nähdä pien­estä ku­vas­ta, jo­ka on isoisän met­aljongis­sa. -- Sen mukaan on En­ni laitelta­va -- sanoi Elise päät­tävästi -- vaan nyt mei­dän it­sekunkin pitää ry­htyä työhön os­altaan. Sinä Juhani lai­tat ke­hyk­sen, se ei suinkaan ole su­uri vaa­timus tule­valle arkkite­hdille?

Kaunottaren hyväksyvä silmäys on ol­eva työn palk­ka -- lausui paran­tu­ma­ton Juhani.

-- Joutavia! -- Ei sanaakaan leikkiä enään -- lausui Elise mah­tavim­mal­la käskyäänel­lä. -- Ot­to, sinä menet lait­ta­maan it­selle­si pe­ruukin, ym­mär­rätkö?

-- Ym­mär­rän her­ra kapteeni!

-- Pe­ruukin, mikä hänestä sitte on tule­va? kysyi isoäi­ti.

-- Ak­sel Ox­en­st­jer­na, jo­ta isä ni­in ihailee. --

-- Vaan jos Ot­to ku­vaisi isoisää?

-- Voi ni­in, isoisää -- hu­udah­ti­vat kaik­ki samal­la ker­taa -- si­itä tulee mainio taulu. -- Kun muut ku­vat on näytel­ty, ni­in sitte näytetään per­heku­via, isoäi­ti ja isoisä, se on main­io­ta!

-- Mum­mo se aina huo­maa parhaite -- hu­udahti Elise ja pain­oi poskilleen mum­mon ryp­pyiset kädet, sekä suuteli ni­itä.

Kaik­ki vaku­ut­ti­vat, et­tä tulee hauskaa ja main­io­ta. En­ni vain oli vaiti, sil­lä Ot­to serkun katse tapaili ni­inkuin usein te­ki, hä­nen kat­set­taan omi­tuisel­la taval­la, jo­ka ajoi En­nin poskille punat. -- Oival­lista! -- sanoi Ot­tokin. -- No kaik­ki on hyvin! -- sanoi Elise. Nyt oli si­is kaik­ki selvil­lä eikä saanut vi­ivytel­lä valmis­tusten kanssa, sil­lä huomen­na jo oli tuo su­uri päivä. Nuoret ero­si­vat si­is ja äi­ti lähti talous­toimi­in­sa; kilt­ti äi­ti, jo­ka sato­jen huolien­sakin lomis­sa ehti iloit­se­maan las­ten­sa kanssa, varsinkin kun oli kysymyk­sessä häm­mästyt­tää isä.

En­ni jäi isoäidin ka­mari­in vi­imek­si ja is­tui pienel­lä tuo­lil­la mum­mon jalkain ju­ures­sa ri­isuen jalas­taan nuo van­hat kengät. -- Tässä sin­ulle nämä, mum­mo!

-- Ki­itos -- van­hus piteli ni­itä het­ken kä­sis­sään. -- Voi kun olin on­nelli­nen, kun min­ul­la nämä oli en­si ker­ran -- sanoi hän -- tuokoot ne on­nea sin­ullekin, lapseni -- tule ot­ta­maan ne huomen­na; minä pidän ne tääl­lä si­ihen saak­ka ja an­nan ni­iden ker­toa muu­ta­man van­han ker­to­muk­sen.

En­ni meni, ja isoäi­ti pani kengät vierekkää ikku­nalle, jos­sa ne näyt­tivät ni­in nuorekkaan reip­pail­ta ja aivan kuin oli­si­vat sanoneet: -- kat­se­le nyt meitä sydämme­si halul­la, kyl­lä an­sait­see. -- Van­hus hymy­ili, hän nä­ki ni­in selvästi kauas nuoru­uden aikoi­hin, nä­ki it­sen­sä nuore­na, sirona tyt­tönä, jol­la oli vaalea tuk­ka ylöskam­mat­tuna, ja ru­usukas­ta silkkiä lennin­ki pönkkähameel­la; puna­ti­mant­tilukkoinen helminauha kaulas­sa ja jalas­sa silkkisukat ja ihkau­udet kengät, jot­ka oli­vat hienon hienot, valkoista at­las­sia ho­peako­ruom­peleil­la.

Hän oli ni­in miel­tynyt ni­ihin, ei elämässään hänestä ol­lut mitään ni­in kau­nista ol­lut, jon­ka lisäk­si nämä kengät oli­vat ni­in kepeät, et­tä tun­tui kuin jalas­sa ei olisi ol­lut mitään. Hä­nen oli pitänyt tanssia salis­sa ku­vas­ti­men edessä vähää en­nenkuin he menivät. -- En­si ker­taa oli hän matkas­sa van­hempi­en­sa kanssa; oli su­uret per­he­juh­lat, suku­laishäät jois­sa ei mui­ta vierai­ta ih­misiä ol­lut kuin sul­hasen veli, muuan nuori up­seeri jol­la oli kau­nis sinikeltainen uni­vor­mu, ja hän oli ul­jain mies minkä oli näh­nyt.

Oival­lisen! puolisen jäl­keen tanssit­ti­in ja nuori up­seeri tuli ku­mar­ta­maan hänelle pyytäen tanssi­in, jo­ka oli menuet­ti, ja hän oli yhtä ylpeä kuin olisi kuningas tar­jon­nut hänelle kä­den. Paljoa ei puhel­tu, sil­lä piti tarkoin pitää huol­ta askeleista ja et­tä ku­mar­ruk­sen­sa te­ki ko­hteliaasti, vaan jo­ka ker­ta kun hän kat­soi ylös, ni­in nä­ki hän kau­ni­in so­turin kat­seen, ja hä­nen sydä­men­sä löi ki­ivaasti tuon kat­seen vaiku­tuk­ses­ta.

Mon­et tanssit he sitte yhdessä tanssi­vat, vaan miten ol­lakaan, ni­in muu­ta­mas­sa tanssis­sa lähti jalas­ta pieni at­las­sikenkä. Ti­etysti neiti punas­tui ja kalpeni tu­os­ta kauheas­ta tapauk­ses­ta, vaan ul­jas up­seeri lanke­si polvilleen, suuteli kenkää -- maail­man pien­in­tä ja siev­in­tä kenkää, sanoi hän -- ja pisti sen hyvin nop­sasti nei­din jalka­an, en­nen kuin kukaan os­asi edes aav­is­taakaan, mitä oli tapah­tunut. Sitä het­keä eivät he mil­loinkaan un­ohut­ta­neet.

Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän ot­ti toisen kengän ja tut­ki sitä tarkoin. Ei se ol­lut tämä vaan tuo toinen! Kas si­ihen oli miehen käsialal­la kir­joitet­tu valkoiselle säämiskä­nahkaiselle sisäpo­hjalle: »Sinä pieni nais­to­hveli hal­lit­set usein su­ur­ta maail­maa -- mitä sit­ten pien­tä maail­maa: miehen sydän­tä».

Hän ku­mar­tui ja suuteli hel­lästi pien­tä ho­pealankakiehku­raa; si­ihen ju­uri oli tuon ul­jaan up­seerinkin hu­ulet paina­neet su­udel­man, tuon rakaste­tun, jos­ta sit­ten tuli hä­nen puolison­sa ja elämän kump­panin­sa, jon­ka kanssa vi­et­ti on­nel­lisia vu­osia, joskin elämän polku kul­ki väli­in synkkiä laak­so­jakin myöten. Paljon oli­vat he ko­ke­neet yhdessä -- oli muis­to­ja »tais­telu­jemme, voit­to­jemme päiviltä», tuol­ta ajal­ta, kun isoisä meni so­taan ja isoäi­ti is­tui ko­tona, nuore­na puolisona ja äit­inä.

Paljon, ni­in paljon oli­vat he ko­ke­neet, val­oa ja var­joa vai­hteli, vaan aina oli val­op­uoli voitol­la, sil­lä se tuli rakkau­den ijäis­es­ti raikkaas­ta läh­teestä.

Van­hu­us oli jo aiko­ja sitte ta­van­nut ja uupuneena elämään oli isoisä men­nyt lep­oon, vaan tääl­lä is­tui isoäi­ti yksinään -- ei­hän tosin yksinään sil­lä hä­nen ym­päril­lään oli hel­lästi rakas­tavia lap­sia ja las­ten­lap­sia, vaan kuitenkin muis­tois­saan yksin, joista ei kukaan voin­ut ol­la os­alli­nen hä­nen kanssaan.

-- Rakkaat, rakkaat pienet kengät -- hän hiveli ni­itä hil­jaa kädel­lään, ki­itos ker­to­muk­ses­tanne, nyt tulee tei­dän kuiskia min­ulle vähän tule­vaisu­ut­takin. Mei­dän van­hain elämässä on paras­ta se, kun saamme elää las­ten ja las­ten­las­ten elämässä uudelleen oman elämämme. -- Pienet kengät, tuokaa on­nea pienelle En­nil­leni, jo­ka on mi­nun elämäni il­lan kirkkain säde.

* * * * *

Juh­lapäivä oli kä­sis­sä. Aa­mul­la herätet­ti­in isä laul­ul­la ja lah­jak­si hän sai kau­ni­in no­jatuolin. Se­hän oli jo­takin eri­no­maista ja odot­tam­aton­ta, sanoi päivän sankari, jol­la ei ol­lut vi­hiäkään muista pu­uhista. Hu­vitelti­in -- isän kun­ni­ak­si -- laulaen ja leikkien ni­in et­tä juh­la juh­lalle tun­tui. Tuli sitte il­ta ja pimeä. Nuoret kato­si­vat toinen toisen­sa jäl­keen ja salis­sa, jos­sa nuoret oli­vat re­munneet, syn­tyi odot­ta­mat­ta hil­jaisu­us. Ru­vet­ti­in jo­takin odot­ta­maan, maalais­ta­van mukaan oli nimit­täin suku­laisia ja tut­tavia kokoon­tunut on­nit­tele­maan isän­tää, ja kaik­ki -- paitse päivän sankari -- alkoi­vat aav­is­taa et­tä »jo­takin oli tekeil­lä». Vaan »kulissien välis­sä», joina oli tyt­tö­jen huone ja ruokasali, mis­sä es­itys­ten piti tapah­tua, oli rauha­ton ja ki­ire elämä. Kaik­ki hu­usi­vat ja puhe­li­vat toi­sis­taan masker­aadipuku­jen, väri­ly­hty­jen, töy­htöhat­tu­jen, tauluke­hyk­sien ja pa­periko­ris­tusten kir­javas­sa sekamel­skas­sa.

-- Ku­ule, Elise, olenko minä nyt keski­ajan ri­tarin näköi­nen, mitä? -- Sitä ei ole ni­in help­po sanoa!

-- En­ni, mis­sä on Maria An­toinet­ten kaulanauha? -- Juhani, sinä, elä pol­ta hä­nen yl­häisyyten­sä pe­ruukkia.

-- Sofia, sinä olet ni­in pelot­ta­van juh­lal­lisen näköi­nen! -- Sel­laista ku­ului lakkaa­mat­ta näyt­tämön takana ja väli­in nau­run rähäkkää, ja kaiken yli ku­ului Elisen ääni, mil­loin varoit­ta­vana, mil­loin uhkaa­vana, mil­loin nau­ra­vana, hän oli kaiken ilon sielu. Sil­lä välin lait­toi ren­ki Kalle, nuorten her­rain määräys­ten mukaan, näyt­tämöko­ris­tei­ta ja sitä hän te­ki suu au­ki ja ih­me­tellen: -- Kun her­rasvä­ki oli aivan kuin ko­men­tjant­te­ja!

Vi­hdoin ru­pe­si sekavu­us selviämään, en­sim­mäi­nen ku­van­to jär­jestelti­in Elisen ankaran komen­non mukaan:

-- Vähän oikealle, sil­lä tavoin -- Juhani, sinä näytät parem­mal­ta kun olet sivut­tain, hat­tu kallelleen, jot­ta töy­htö näkyy oikein, nyt on kaik­ki hyvin, nyt saa esirip­pu nous­ta. -- Ku­van­to oli hyvin on­nis­tunut, kaik­ki yleen­sä oli­vat on­nis­tunei­ta, sanoi su­osi­olli­nen yleisö salis­sa, ja isä istuen uudessa no­jatuolis­saan, kun­nia­paikalla, taput­ti käsiään kaikin voimin ja hu­usi: »hyvä, hyvä», ni­in et­tä seinät raikui. Hänelle oli hyvin ki­itol­lista näytel­lä, sil­lä hän piti su­ures­sa ar­vos­sa kaikkea, ni­in his­to­ri­al­lisia kuin laatuku­via, ja piti yhtä paljo molem­mista.

En­nen vi­ime ku­van­toa oli pitkä väli­ai­ka; tar­joilti­in teetä ja mi­esten kesken lausut­ti­in ar­vostelu­ja, varsin vi­at­to­mia, vaan sulet­tu­jen ovien takana laitet­ti­in molem­pia per­heku­via mitä su­urim­mal­la huolel­la.

Elise oli pukenut En­nin aivan met­aljongis­sa ol­evan ku­van mukaan, ei oltu un­ohdet­tu yhtä hiuskiehku­raakaan; silkkilen­nin­ki oli laitet­tu ne­likul­mais­es­ti avon­aisek­si rin­nas­ta, ja En­nin kaulas­sa oli ru­binilukkoinen helminauha. Hän oli todel­la oikein hur­maa­va, tuo pieni ilmiö men­neiltä ajoil­ta, kun hän pienis­sä ko­rkeakan­tai­sis­sa kengis­sä as­tua kipit­ti ruokasali­in. Vaan ku­ka se oli, jo­ka tuli hän­tä vas­taan? Ei Ot­to serkku, ei, vaan sit­tekin oli se Ot­to, vaik­ka hän­tä ei tah­tonut tun­tea sinikeltaises­sa uni­vor­mus­sa, miek­ka vyöl­lä ja kaik­ki ni­in kuin ol­la piti; En­ni tun­si ain­oas­taan kau­ni­it silmät, ni­is­sä nä­ki hän taas omi­tuisen kat­seen, kun Ot­to ot­ti hä­nen kädestään ki­ini ja vei hänet näyt­tämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäi­ti, sinä olet ni­in sievä ja noin pienen pienet jalat!

-- Elävä ku­vael­ma il­man ke­hyk­siä -- kuiskasi Juhani hei­dän takanaan ja nyökyt­ti päätään Eliselle, sitte hu­usi hän reip­paasti: -- Joutukaa nyt ke­hyk­si­in te ku­vat men­neiltä ajoil­ta! -- He tot­te­liv­at leikil­listä ke­ho­tus­ta, vaan Oton silmät oli­vat vas­ta­hakoiset kauan aikaa, ne tah­toi­vat aina vain kään­tyä kau­nista puoliskoaan ko­hden eikä yleisöön.

-- Olkaa valmi­ina, esirip­pu ylös.

Kat­seli­jat vaikeni­vat eikä ta­putet­tu käsiä, ei hu­udet­tu su­osi­tus­ta -- jokainen kään­si kat­seen­sa noista kul­tais­ten ke­hys­ten sisäl­lä ole­vista ku­vista van­haan rou­vaan, jo­ka nyt is­tui isän no­jatuolis­sa kädet ris­tis­sä ja kyyneleet silmis­sä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut häir­itä het­ken juh­lal­lisu­ut­ta, kun van­hus kat­seli omaa nuoru­ut­taan eläv­inä kuvina esi­in loi­hdit­tuna.

Van­huk­sen ym­pärille oli poikansa ki­etonut hel­lästi käten­sä, ja lapset ja las­ten lapset oli­vat kokoon­tuneet hä­nen ym­pärilleen, sil­loin ku­vat ir­tau­si­vat ke­hyk­sistään; nuori isoisä tart­tui nuoren isoäidin kä­teen ja vei hänet van­huk­sen luo, ja sil­loin puhke­si riemumyrsky, iloinen, myrskyävä on­nen­toiv­otusjyminä kau­ni­ille ku­van­nolle ja sydäm­mel­lisiä ki­itok­sia satoi kaik­il­ta tahoil­ta; vaan koko ajan oli En­ni ku­mar­ruk­sis­saan isoäidin no­jatuolin yli ja näyt­ti siltä kuin hän ei olisi vielä oikein päässyt todel­lisu­uteen.

-- Pieni tyt­töseni -- sanoi isä sydämel­lis­es­ti ja kääri käten­sä hä­nen var­talon­sa ym­päri -- te olitte säästäneet parhaan vi­imeisek­si. Kaik­ki oli kau­nista ja hauskaa vaan isoäidin ku­va oli kuitenkin min­ulle mieluisin. -- Hänel­lä tuli kyyneleet silmi­in, hän veti tytön lu­ok­seen ja suuteli hä­nen avon­aista ot­saansa hel­lästi: -- minä olen aina sanonut, et­tä En­ni muis­tut­taa isoäi­tiä, vaan en olisi uskonut, et­tä hän on ni­in tuon ku­van näköi­nen, jo­ka on isoäidis­tä seit­semän­toista vuo­ti­aana.

-- Hän oli aivan kuin oikea ku­va -- sanoi muuan van­ha setä, ja En­ni, lu­ullen ol­evan ko­htelias­ta, ni­iasi hänelle ki­itok­sek­si.

-- Ju­malan ki­itos, et­tei hän ole ku­va -- kuiskasi Ot­to isoäidin ko­rvaan -- vaan eloisa, viehät­tävä tyt­tö, ni­in kuin sinä olit, isoäi­ti, kun isoisä kosi sin­ua ja sai -- myön­tävän vas­tauk­sen -- hän on­nelli­nen.

Isoäi­ti hymy­ili. -- Tee sinä samoin, Ot­tokul­ta -- sanoi isoäi­ti hymy­illen veitikka­mais­es­ti -- jo­ta hymyä En­ni ei ol­lut perinyt, vaan oli jäänyt isoäidin omaisek­si. Nuorten ilo oli ra­ja­ton sinä il­tana ja isoäi­ti oli jo aiko­ja sitte vetäy­tynyt huoneeseen­sa, kun vi­imeiset vier­aat sydämel­lisiä ki­itok­sia lausuen oli­vat men­neet.

Varhain seu­raa­vana aa­mu­na -- isoäi­ti oli aina varhain hereil­lään -- hi­ipi pieni valkopukuinen olen­to ka­mari­in ja polvis­tui hä­nen sänkyn­sä ääreen: -- Mum­mo, mum­mo, minä olen ni­in on­nelli­nen -- kuiskasi En­ni -- minä, minä -- me tulimme kihloi­hin eilen, Ot­to ja minä! Kaik­ki on kuin kau­nista un­ta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten herääväni. -- Pieni hu­pakko ja kuitenkin -- isoäi­ti nousi vuo­teessaan ja pain­oi kau­ni­in pään rin­taansa vas­ten -- ah, lapseni, lap­sikul­tani, on­nel­lis­in­ta maail­mas­sa on rakas­taa ja ol­la rakastet­tu eikä mikään un­el­ma ole kau­ni­impi kuin tämä todel­lisu­us. Ju­malalle olkoon ki­itos tästä siu­na­tus­ta lah­jas­ta, jo­ka muut­taa itse pimey­den valkeudek­si ja köy­hyy­den rikkaudek­si. --- Nyt olet, pieni En­ni­ni, saanut kokea, mitä minä tun­sin sinä päivänä, jol­loin min­ul­la en­si ker­taa oli pienet rakkaat, valkoiset kenkäni. -- Ni­in, rakas mum­mo, ku­ule­han -- eilen ku­van­non jäl­keen un­oh­tui min­ul­la ne kengät jalka­ani ja ne min­ul­la oli koko il­lan -- ja on­ni tuli.

LI­IKALAINEN.

To­htori Lind­fältin koti oli pääkaupun­gin komeimpia, täyn­nä kau­ni­ita huonekalu­ja, kalli­ita taide­teok­sia ja kaikkea sitä komeut­ta, jo­ta rikkaus ja hienos­tunut aisti ajaa kokoon.

Rou­va Al­ice Lind­fält nou­dat­ti jokaista muodin oikkua ni­in pu­vus­sa kuin kodin kau­nistamises­sa, sil­lä hä­nen mukanaan oli rikkaus taloon tul­lut ja hä­nen hienos­ti sivistynyt, es­teet­ti­nen miehen­sä kan­teli hän­tä kä­sis­sään, san­ot­ti­in hei­dän seu­rustelupi­iris­sään, jo­ka oli laa­ja.

Hei­dän lu­on­aan tapasi henkilöitä melkein­pä kaik­ista yhteiskun­tapi­ireistä, aris­tokraateista, yhteiskun­tak­er­maväestä alka­en. Siel­lä nä­ki tun­ne­tu­im­mat ja ete­vim­mät soit­to­taiteil­ijat sekä taide­maalare­ita, näyt­telijöitä, paitse taval­lista, yksinker­taista väkeä, jot­ka eivät mitenkään er­ityis­es­ti olleet maine­hikkai­ta, vaan kaik­ki vi­ihtyivät hyvin, jon­ka vaikut­ti emän­nän viehät­tävä iloisu­us ja hyvä käytös; sekä isän­nän henk­inen etevyys.

Kun talvi il­toina kokoon­nut­ti­in val­oisaan ja kukkain tuok­sua lemuavaan asun­toon, jos­sa talon rou­va lei­jaili ym­päri­in­sä kuin ten­ho­tar taikaval­os­sa, jo­ta purp­pu­ran­väriset lam­put levit­tivät ym­päri­in­sä, ni­in un­oh­tui pyry ja pakka­nen ulkona, ja myrskyn vin­gun­ta ni­etok­sisil­la kaduil­la suli tääl­lä sävel­ten soin­tu­un avon­ais­es­ta fly­yge­listä, jon­ka ääreen is­tui toinen taiteil­ija toisen si­itä nous­tua.

-- Täältä ei pu­utu mitään, hausku­us voidaan saa­da aivan täy­del­lisek­si -- ni­in oli tässä kodis­sa lausut­tu jo mon­et ker­rat. Varsin oli hyvä ol­la to­htorin­nan punaises­sa huoneessa, jo­ta hän nimit­ti »uinailu­sopekseen». Siel­lä puhelu su­jui eri­no­maisen hyvin is­tut­taes­sa kaminin ym­päril­lä, ja oli ni­in kodikas­ta ja hauskaa spri­ikeit­tiössä kiehu­van kahven ha­jun levitessä ym­päri­in­sä hyas­int­tein tuok­sun seassa.

Kaik­ki oli­vat yhtä mieltä si­itä, et­tä mitään ei pu­ut­tunut tästä viehät­tävästä kodista, mut­ta oli­pa muuan pieni, ujo maalais­rou­va, jo­ka muu­ta­mana il­tana oli ni­in rohkea, et­tä uskalsi lausua tääl­lä kai­vat­ta­van -- lapsen­lu­rit­telua.

Rou­va par­ka! Sem­moista su­un­na­ton­ta tulee lausumaan! Vaan hän­hän olikin maal­ta ja päälle päät­teek­si pa­pin rou­va. Sitä säkissä on, mitä säkki­in pan­naan, minkä hä­nessäkin miehen­sä van­hantes­ta­mentin aikuisia aat­tei­ta.

Emän­tä itse hymy­ili säälivästi, kun ker­rot­ti­in hänelle mitä rou­va oli sanonut. Serkkun­sa An­na, rauk­ka, ei ym­märtänyt parem­min, hän itse vi­et­ti en­im­män aikansa las­tenka­maris­sa eikä ti­en­nyt si­itä, mitä on elää -- elää täy­del­lis­es­ti ja rikkaasti -- ni­inkuin hän, rou­va Al­ice. Ei ol­lut mitään hu­via, jos­sa hän ei olisi ol­lut en­sim­mäisenä, ei ol­lut sitä muotiurheilua, jo­ta hän ei olisi ki­ihkoisel­la in­nol­la har­joit­tanut. Tädit pud­is­ti­vat päätä ja sanoi­vat, et­tä hän on ylim­ieli­nen ja koket­ti, vaan nuorten mielestä hän oli kade­hdit­ta­va, ja hä­nen pukun­sa oli­vat ihas­tut­tavia. Hä­nen miehen­sä taas piti hän­tä nais­ten ihanteena, eikä mikään voin­ut kuk­istaa hän­tä siltä si­jal­ta, jo­ka hänel­lä oli miehen­sä sydämessä; he oli­vat ni­in tyy­tyväisiä toisi­in­sa kuin mah­dol­lista, ja yleen­sä pi­det­ti­in heitä on­nel­lisim­pana pariskun­tana maail­mas­sa. Heil­lä oli varo­ja raken­nut­taa huvi­la ital­ialaista mallia, jo­ka sai seistä ty­hjänä ja vuokraa­mat­tomana, kun rou­va Al­icel­la pisti päähän ru­ve­ta kaipaa­maan jonku kylpy­laitok­sen kesäelämää. Joskus matkus­ti­vat he ulko­maille ja ku­lut­ti­vat muu­tamia kuukau­sia Roomas­sa tahi maail­man pääkaupungis­sa Pari­isis­sa tahi muual­la; mikäs heitä esti mis­tään. To­htori Lind­fält oli an­tau­tunut kir­jal­lisi­in toimi­in, ja hä­nen vaimoaan ei pidät­tänyt ko­tona -- ni­inkuin lap­palais­naista sadus­sa taikavoima -- lapsen ka­palovyö­nauha.

Hän oli usein tyt­tönä lausunut: -- Kun minä menen naimisi­in, ni­in en tah­do lap­sia, ne ovat kaikkein proos­al­lis­in­ta ja epä­soin­tu­is­in­ta avi­oli­itossa. He oli­vat olleet naimi­sis­sa ku­usi vuot­ta ja näyt­ti siltä kuin rou­van toi­vo olisi to­teu­tunutkin. Ja hei­dän on­nen­sa näyt­ti täy­del­liseltä, ei kukaan kaivan­nut pa­pin rou­van nau­ret­tavaa »lapsen­lu­rit­telua», vaan ai­ka toi sen mukanaan.

Se ei ol­lut mikään ilah­dut­ta­va asia. Rou­va Lind­fält oli kär­simätön jo ajatel­lessaan sitä, ni­in et­tä hän use­ampia kuukau­sia en­nen katkeroit­ti koko ym­päristön­sä elämän ja sai kär­siväl­lisen Robertin­sa melkein vi­haa­maan tuo­ta vi­aton­ta, jo­ka oli syynä tähän per­heel­liseen ikävyy­teen.

Nuori rou­va, jo­ka muuten kaikissa sat­un­nai­sis­sakin sairauk­sis­sa oli hyvin kär­simätön, piti nyky­istä tilaansa ko­vana ko­htalona, mitä mustim­pana vääryytenä, jo­ka an­toi hänelle ai­het­ta ole­maan kiukkuinen kaikille ih­misille. Kaik­il­ta puolin si­is tätä tapaus­ta -- pienen kansalaisen il­maan­tu­mista -- jo­ta useim­mis­sa kodeis­sa ilol­la odote­taan, tääl­lä ter­ve­hdit­ti­in kylmyy­del­lä ja tyy­tymät­tömyy­del­lä.

* * * * *

Salam­oi ja jyrisi, ku­urosadet­ta ja rakei­ta, oikea merkilli­nen myrsky­il­ma oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, jo­ka ei ol­lut ter­ve­tul­lut, tuli maail­maan; itse lu­on­tokin näyt­ti uhkaaval­la taval­la ot­ta­van hänet vas­taan, ja pil­vet itkivät, et­tä vesi vir­tana valui, itkivät hä­nen syn­tymistään.

Pieni rauk­ka, kukaan ei hellin mielin kat­sonut hän­tä. Äi­ti kään­si pään­sä pois -- lap­si­han hänelle oli tuot­tanut ne kär­simyk­set ja tuskat, joi­ta hänel­lä ju­uri oli ol­lut ja joista hän oli nyt ni­in väsynyt, et­tä tun­tui siltä, et­tei enään koskaan tule ter­veek­si eikä pääse voimi­in­sa -- mitä elämä sitte on!

To­htori taas, jo­ka oli tul­lut häir­ityk­si tyyneessä henkisessä elämässään, loi puolek­si su­ut­tuneen, puolek­si välin­pitämät­tömän kat­seen tuo­hon rauhan­häir­it­si­jään, kun se en­sik­er­ran hänelle es­itet­ti­in. Jos olisi ol­lut edes poi­ka, vaan tytön­tynkä... Hän muuten piti kaikkia pieniä ih­mis­lap­sia al­haisemp­ina eläim­iä, nämä kun en­si silmän­räpäyk­sessä syn­tymisen jäl­keen itse voivat pitää huolen it­ses­tään. Olisi melkein lu­ul­lut, et­tä äsken­syn­tynyt jonku salaisen vais­ton kaut­ta oli huo­man­nut, miten vas­ten­mielis­es­ti hänet oli otet­tu vas­taan ja sen vuok­si ni­in vähän kuin mah­dol­lista muis­tut­ti ole­mas­sa olostaan. Hän oli mitä hil­jaisin ka­palo­lap­si, nukkui en­im­mäk­seen ja kun oli hereil­lään, ni­in oli ääneti, kat­seli ym­pärilleen su­uril­la sin­isil­lä silmil­lään, jot­ka oli­vat hyvin kysyvän­näköiset. Lu­on­nol­lis­es­ti hä­nen ris­ti­jäisiään ei pi­det­ty mitenkään juh­lal­lisem­min, vaan hyvin hil­jais­es­ti ja yksinker­tais­es­ti. Ne isälle ja äidille eivät merkin­neet muu­ta kuin, et­tä pieni Mar­gy nyt ei ol­lut maail­mas­sa nimetön­nä.

Hän sai imet­täjän, oikein muhkean, jol­la oli mnsli­ini­lak­ki ja pit­sire­unavyöli­ina, ja jo­ka oli ni­in lu­otet­ta­va et­tä to­htorin­na, ter­veek­si tul­tuaan, voi huo­leti palau­tua en­tisi­in elämän­tapoi­hin­sa. Lapsenka­mari oli kaukana ko­ri­dorin päässä, sieltä lapsen hu­uto ei voin­ut ku­ulua sänkyka­mari­in, vielä vähem­min Marg­yn hil­jainen kir­inä ru­uan pu­ut­teessa, kun imet­täjä is­tui pitkään herkullises­sa ruokapöy­dässä tahi puhe­li jonkun »pul­skan po­jan» kanssa kyökissä,

Kun oli muu­tamia kuukau­sia ku­lunut ja pieni pul­luk­ka alkoi selvitä unis­es­ta olostaan, ni­in makaili hän tun­tikau­sia ja kat­seli pieniä käsiään tahi ru­usun­punaisia varpaitaan, jot­ka ni­in mielel­lään pyrkivät pois ka­palosta. Jo seu­raaval­la ke­hi­tysas­teel­la is­tui hän pys­tössä ko­ri­vaunus­saan, hyp­is­tellen gum­miren­gas­ta, jo­ta kulet­teli ha­puilevin sormin su­uhun­sa. Syr­jäi­nen ka­mari oli koko hä­nen maail­mansa, hän ei ti­en­nyt, et­tä oli komeat huoneet ja ni­is­sä seu­raelämä kul­ki en­tisiä raiteitaan ja keskiy­tyi rakastet­ta­van emän­nän ym­pärille. Siel­lä oli kaik­ki ni­in en­tistään, et­tä ker­ras­saan un­ohutet­ti­in pieni vieras, jo­ka oli tul­lut myrsky­il­mal­la. Kukaan ei si­itä ky­sel­lyt paitse van­ha Kaar­inatäti, to­htorin­nan isän sis­ar, jol­la oli vähät varat ja sen­täh­den to­htori kut­sui hän­tä usein taloon­sa. Hän oli »hyvin ikävä», vaan oli velvol­lisu­us os­oit­taa hänelle vier­aan­varaisu­ut­ta, sanoi to­htorin­na.

Kaa­ri­na täti pistäysi aina talos­sa käy­dessään kat­so­mas­sa tuo­ta »pien­tä ri­ikalaista», jok­si hän mielel­lään kut­sui tuo­ta uut­ta per­heen­jäsen­tä, mut­ta hän piti om­ina ti­etoinaan huomion­sa lapsenka­marista, sil­lä hän tiesi var­maan, et­teivät ne tiedot miel­lyt­täisi isän­täväkeä eikä vierai­ta. Hänel­lä oli myöskin tapana au­ringon pais­taes­sa ys­täväl­lis­es­ti ehdot­taa imet­täjälle, jo­ka edelleen hoiti tyt­töä, et­tä veisi lapsen au­ringonpais­teeseen, sil­lä hän lu­ot­ti su­uresti si­ihen, et­tä au­rinko tuot­taisi ter­veyt­tä ja väriä noille pie­nille ih­misolen­noille samoinkuin kukkasillekin, ja jos neiti Til­da, jo­ka oli mah­ta­va, sat­tui ole­maan sil­lä tu­ulel­la, ni­in sai Mar­gy pääl­len­sä käve­lyka­pan, jon­ka hi­hat oli­vat ah­taat ja parisi­laisen päähi­neen, jo­ka var­josti nuot uteliaat lapsen­silmät. Ja he kulki­vat komeimpia katu­ja; sil­lä pääa­sia oli et­tä nähti­in, ja sen­täh­den piti kaiken ol­la muodikas­ta ja hienoa, vi­ihtymi­nen ja mukavu­us sai­vat jäädä toiselle sialle.

Kun Mar­gy kasvoi sik­si et­tä pystyi tas­sut­ta­maan omil­la pie­nil­lä jaloil­laan, ni­in talutet­ti­in hän­tä kädestä jon­nekin puis­toon, jos­sa hän sai leikkiä hiekkakäytäväl­lä, samal­la kun hoita­ja virkkasi pit­siä omik­si varus­tuk­sik­seen, sil­lä hänel­lä nyt oli var­mat toiveet saa­da vi­et­tää hään­sä vuo­den tai parin ku­lut­tua.

Mar­gy is­tuske­li ni­in tyy­tyväisenä kaiv­ellen hiekkaa van­hal­la pu­ulusikalla ja pisti sil­loin täl­löin su­un­sa täy­teen, jot­ta narskui uusien kirkkaiden ham­paiden välis­sä. Joskus tuli myöskin sul­ha­nen puhele­maan Tildan kanssa, jol­loin pieni »li­ikalainen» jäi kokon­aan kat­so­mat­ta ja vyöryi ja hoiperteli ti­etä ja oli joutua polkupyöräl­lä aja­jain ja muiden käveli­jäin jalkoi­hin, jot­ka ki­ireis­sään eivät huo­man­neet tuol­laista pien­tä kääryä. Rohkea se oli tuo, pieni vi­aton olen­to, eikä en­sinkään ujo. Hän ojen­si pienen käten­sä kenelle hyvän­sä ja kat­seli ni­in lu­ot­tavais­es­ti jokaista vieras­ta, et­tei kukaan voin­ut ol­la kat­sah­ta­mat­ta häneen ys­täväl­lis­es­ti. Hän oli hert­tasin pieni tyllerö maail­mas­sa ja ni­in lu­ot­tavainen, kuin voi ain­oas­taan tuol­la su­loisel­la ijäl­lä ol­la, jol­loin sydän vielä ei aav­ista, et­tä syn­ti ja pahu­us asus­ta­vat maan pääl­lä.

Eräänä päivänä kul­ki hieno, eri­no­maisen hyv­in­puet­tu her­ra pitkin puis­tokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno käve­lykep­pi kädessä ja tähys­teli pil­viä, ni­in et­tei huo­man­nut pien­tä tyt­töstä, jo­ka is­tui tiepuo­lessa. Tyt­tö ään­nähti kun kulk­ijan jal­ka sat­tui häneen. Her­ra oli to­htori Lind­fält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena mi­et­timään kir­joi­tus­ta huomis­päivän lehteen Ib­senin uusim­mas­ta teok­ses­ta. Hän säikähtyi lapsen ään­nähtämis­es­tä ja kun huo­masi kaatuneen lapsen potki­van pie­nil­lä jaloil­laan. Hän nos­ti tytön ylös, jo­ka voimakkaasti pon­nis­teli päästäk­seen jaloilleen jälleen. To­htori pud­isti ruo­hon­sir­paleet hä­nen pitk­istä keltai­sista ki­harois­taan ja aset­ti tot­tumat­tomasti tuon sopi­mat­toman päähi­neen suo­raan:

-- Sinähän olet kilt­ti, kun et ru­ven­nut itkemään -- sanoi hän -- ke­nenkään tyt­tö sinäkin mah­tanet ol­la?

Lap­si seisoi pieni likainen sor­mi su­us­sa ja kat­seli lakkaa­mat­ta pelas­ta­jaansa, mut­ta äkkiä kirkas­tui hä­nen kasvon­sa ja suu sop­er­si aivan selvään: -- isä! --

To­htori säp­sähti ja kat­seli tarkem­paan lik­inäköisil­lä silmil­lään tyt­töstä; nyt hän sen tun­si, se­hän oli pieni »li­ikalainen» ko­toa, mut­ta miten oli hän yksinään, eksyk­sis­sä? Hän kat­seli ym­pärilleen kaikille puolin, mut­ta hoita­jaa ei näkynyt mis­sään: -- Mis­sä on Til­da? -- hän tun­si it­sen­sä nyt ainakin yhtä avut­tomak­si kuin Mar­gy äsken, mut­ta lap­si pelasti hänet tästä ojen­taen sormel­laan lähim­mäiseen pen­sa­saitaan ja hu­udahti: -- Tuol­la!

To­htori tart­tui heti hä­nen kä­teen­sä, huoli­mat­ta et­tä pienet sormet tahra­si­vat hä­nen hienot vaaleat han­sikkaansa, ja as­tui päät­tävästi os­oitet­tuun su­un­taan, jos­ta hän tapasikin neiti Tildan is­tu­mas­sa ja virkkaa­mas­sa, huo­maa­mat­ta isän­tään­sä en­nenkuin tämä är­jäsi hänelle.

Ti­etysti oli hoita­jal­la tuhan­netkin seli­tyk­set, mut­ta to­htori ei ol­lut nyt sil­lä tu­ulel­la, et­tä olisi ni­itä ku­un­nel­lut, vaan varoit­ti hän­tä tästä lähtein var­tioimaan parem­min tyt­töstä; sen­jäl­keen aikoi hän men­nä, mut­ta kään­tyi vielä, joko si­itä syys­tä, et­tei Tildan vi­hainen muo­to en­nus­tanut hyvää Mar­gy par­alle tai ehkä si­itä syys­tä, et­tä tytön rukoil­eva katse oli vaikut­tanut isään, ja to­htori Lind­fält ot­ti pien­tä tyt­töään kädestä ja mutisi: On­han ko­hta päiväl­li­sai­ka, ja minä menen suo­raan koti­in, ni­in voin sen­täh­den ot­taa lapsen mukaani.

-- Muis­taako hän nyt vi­hdoinkin, et­tä hänel­lä on lap­si -- mutisi vi­has­tunut palveli­ja ni­in ko­vaa, et­tä isän­tä ku­uli selvään sanat ja ne an­toi­vat hänelle paljon ajat­telemisen ai­het­ta, kun hän kul­ki ti­etään koet­taen as­tua Marg­yn aske­lien mukaan.

Kuin­ka usein olikaan tuo pienokainen jätet­ty yk­sik­seen ni­inkuin tänään ja ol­lut luke­mat­tomille on­net­to­muuk­sille alt­ti­ina ke­nenkään sitä aav­is­ta­mat­ta. Hän kat­soi tuo­hon hen­toon olen­toon vier­essään, kuin­ka tur­va­ton on tuol­lainen pieni kääry, kun ei suo­jaa­va käsi ole sen li­ikkeitä tur­vaa­mas­sa. Hän­tä su­utut­ti epälu­otet­ta­va palveli­ja, jo­ta he oli­vat ni­in uskoneet, mis­sä oli hä­nen velvol­lisu­uden­tun­ton­sa -- hu­usi hä­nen sisässään ääni ko­vasti, mut­ta samas­sa kaikui­vat hä­nen ko­rvi­in­sa nuot pil­ka­lla lausu­tut sanat: -- Muis­taako hän nyt vi­hdoinkin, et­tä hänel­lä on lap­si -- ja ko­vasti häveten täy­tyi hä­nen tun­nus­taa, et­tä van­hempi­en laimin­lyömi­nen oli ol­lut huonona es­imerkkinä lapsen hoita­jalle.

-- Isä -- kuiskasi rukoil­eva ääni -- isä, Mar­gy ei jak­sa. -- Pienokaispar­ka -- hän nos­ti pienokaisen kä­si­var­relleen ja pu­jot­teli syr­jäkatu­ja koti­in­sa, vähän häpeis­sään, et­tä hänet nähti­in näin tavat­tomas­sa toimes­sa.

Vaimolleen ei hän main­in­nut sanaakaan tästä seikkail­lus­ta, su­urim­mak­si os­ak­si si­itä syys­tä, et­tei Til­da saisi lisää nuhtei­ta; hän oli tul­lut melkois­es­ti lievem­mäk­si hän­tä ko­htaan huo­mat­tuaan oman syyl­lisyyten­sä.

Seu­raa­vana päivänä meni Mar­gy taas ulos hoita­jansa kanssa ja vielä muinakin päiv­inä, eikä to­htori käynyt kat­so­mas­sa täytet­ti­inkö hä­nen käskyn­sä; näyt­ti aivan siltä kuin hän olisi välit­tänyt pien­estä tyt­tös­es­tään yhtä vähän kuin en­nenkin, mut­ta kun hän is­tui kir­joi­tus­pöytän­sä ääressä vaipuneena jo­honkin miel­lyt­tävään taidear­vostelu­un tai nerokkaaseen kir­joituk­seen, jot­ka oli­vat saat­ta­neet hä­nen ni­men­sä ku­uluisak­si, ni­in ajatuk­set ki­itivät joskus aivan äkkiä taak­sepäin kirkkaaseen puolipäivähet­keen, jol­loin hän käveli ko­ti­apäin kul­lanki­hara­pää rin­noil­laan ja pienet pehmeät kätöset lu­ot­tavasti kiedot­tuna kaulansa ym­päri, ja mon­et ker­rat un­oh­tui hän ku­un­tele­maan lapsen ää­nen­sori­naa eteis­es­tä.

Vähitellen hän alkoi vart­toa mil­loin Mar­gy lähtisi ulos, saadak­seen puo­li­avoimes­ta oves­ta nähdä, miten hän­tä eteisessä puet­ti­in, ja toisi­naan hän tuli uloskin, leik­ki lapsen kanssa ja kysyi Tildal­ta tytön voin­tia j.n.e. sekä mik­si hä­nen piti kulkea noin kum­mallises­sa lakissa, mut­ta kun ku­uli, et­tä se oli aivan muodikas­ta ja et­tä to­htorin­na itse oli sen tilan­nut, ni­in hän meni aivan hil­jaa takaisin ka­mari­in­sa. Muu­tamia päiviä sen jäl­keen ilmestyi hän kuitenkin aivan äkkiar­vaa­mat­ta Marg­yn ka­mari­in mukanaan pus­silli­nen ap­pel­si­ine­jä Mar­gylle -- ne ovat ni­in ter­veel­lisiä -- vaku­ut­ti hän; sen­jäl­keen tuli hänelle tavak­si pistäy­tyä tänne väli­in il­man makeisi­akin, vaan oli aina yhtä ter­ve­tul­lut ja ter­ve­hdit­ti­in samal­la ihas­tuk­sel­la.

Til­da oli ker­ras­saan kum­mas­tuk­sis­saan tästä, mut­ta kun hän eräänä päivänä nä­ki to­htorin polvil­laan nurkas­sa »kilt­tinä van­hana hep­pana» (kuten Mar­gy selit­ti) ni­in ei hä­nen häm­mästyk­sel­lään enää ol­lut ra­jo­ja.

Al­ice rou­va, jo­ka oli ol­lut Pietaris­sa os­ta­mas­sa it­selleen uudet turk­it, kum­mas­tui su­uresti nähdessään koti­in­tul­tuaan Marg­yn ol­evan ko­rkeal­la las­ten tuo­lil­la päiväl­lispöy­dässä ja isän­sä tar­joil­evan. Isä näyt­ti joten­sakin tot­tuneelta lapsen­hoitoon.

-- Näetkös, Al­ice, mi­nus­ta tun­tui ty­hjältä men­tyäsi ja mi­nun täy­tyi saa­da it­sel­leni pöytä­toveri pien­estä tyt­tös­es­tämme -- sanoi hän melkein kuin puo­lus­tuk­sek­seen.

Rou­va pud­isti päätään tyy­tymät­tömän näköisenä: -- Minä en ole koskaan voin­ut kär­siä lap­sia pöy­dässä, ne syövät kuin pienet por­saat.

-- Oh, mei­dän pieni Mar­gymme käyt­täy­tyy jo kuin ym­märtäväi­nen neiti -- vaku­ut­ti to­htori, jo­ka oli päät­tänyt kaikin tavoin koet­taa es­tää pienen naa­purin­sa jou­tu­mista takaisin ka­mari­in­sa.

Hä­nen vai­mon­sa, jo­ka en­sik­er­ran ku­uli miehen­sä sanovan vas­taan, koet­ti kaikin tavoin näyt­tää tyy­tyväiseltä, vaku­utet­tuna si­itä, et­tä Robert nyt kuten en­nenkin täyt­täisi hä­nen toivo­muk­sen­sa. Kuitenkin pysyi to­htori päätök­sessään ja tämän ju­pakan aikana sai talon pieni tytär yhä varmem­man ase­man isän­sä vier­essä, jo­hon hän tur­vau­tui koko pienen yksinäisen sydä­men­sä lämpimäl­lä myötä­tun­toisu­udel­la. Hän­hän oli janon­nut hellyyt­tä kuin kuk­ka au­ringonva­loa, ja nyt säihkyi on­ni hä­nen iloisil­la kasvoil­laan päivät päästään. Äi­ti kat­seli väli­in ih­me­tellen isää ja tytärtä, jot­ka iloisi­na lu­rit­te­liv­at keskenään ja näyt­tivät ni­in hyvin vi­ihtyvän yhdessä, hän tun­si sydämessään sil­loin omi­tuisen tuskallista yksinäisyy­den­tun­net­ta ja hän vaku­ut­ti kär­tyis­es­ti, et­tä -- Robert oli aivan li­iak­si ki­in­tynyt lapseen.

-- Mik­sikäs ei hän olisi ki­in­tynyt kau­ni­iseen tyt­täreen­sä -- arveli Kaar­inatäti, jo­ka oli käymässä siel­lä -- etkö näe kuin­ka kirkkaat silmät Mar­gyl­lä on ja tuol­lainen kau­nis valkoinen ki­haratuk­ka, ja muuten on hän kil­tein olen­to, minkä koskaan olen näh­nyt.

-- Mi­nus­ta on Mar­gy aina ru­ma -- sanoi Al­ice rou­va äreästi -- hä­nen silmän­sä ovat li­ian pyöreät ja ke­hu­maasi valko­tukkaa pidän minä ehdot­tomasti pellavape­ruukki­na. Sano vain mitä san­ot, vaan min­ua tuskas­tut­taa nähdä kun Robert pi­laa tytön ja tah­too, et­tä koko talon pitää taipua tytön mukaan, pi­an kai mi­nun punainen ka­marinikin muut­tuu lapsenka­marik­si.

-- Ai ai, Al­ice, tuo vi­vah­taa mus­ta­sukkaisu­uteen, vas­tasi täti hymy­illen -- sinä olet tot­tunut ole­maan kieltämät­tä en­sim­mäi­nen kodis­sasi ja val­lit­se­maan miehe­si sydän­tä, nyt pelkäät kil­pail­ijaa, vaan älä ole huolis­sasi, kyl­lä hän rakas­taa sin­ua yhtä­paljon kuin en­nenkin, vaik­ka hän koet­taa ko­rva­ta sen, mitä te molem­mat olette laimin­lyöneet pienen »ri­ikalaisen» suh­teen.

-- Ni­in, no se on sel­laista ruikus­ta, sanoi to­htorin­na tehden ylpeän li­ik­keen pääl­lään, vaan hänel­lä oli kyynelet silmis­sä, ja Kaa­ri­na, jo­ka kaikessa hil­jaisu­udessaan oli tark­ka silmäi­nen, käy­dessään jo­ka päivä talos­sa huo­masi, miten rou­va Al­ice lev­ot­tomin silmin kat­seli miehen­sä ja lapsen­sa ke­skinäistä suhdet­ta.

Tapah­tu­ipa ker­ran ni­inkin, et­tä rou­va eräänä päivänä puolispöy­dässä ku­mar­tui Mar­gyyn sol­metak­seen servi­et­tiä hänelle; --- Enkö minä saa aut­taa las­ta, Robert?

-- Aivan ker­naasti, hyvä ys­tävä, vaan minä lu­ulen, et­tä Mar­gy on tot­tunut min­uun. -- Ja ni­in olikin. Aina kuin äi­ti ru­pe­si aut­tele­maan hän­tä, ni­in tyt­tö meni isän luo ja pain­oi pään­sä hä­nen rin­taansa vas­ten; isässä oli hä­nen tur­vansa eikä hän muu­ta tah­tonut.

To­htori siveli hil­jaa hä­nen ki­ha­ransa ot­salta, nos­ti hänet syli­in­sä.

-- Sinä näytät ni­in tun­te­hikkaal­ta, Robert -- Al­icer­ou­va koet­ti tehdä ivaa, vaan itku oli kurkus­sa. Minä en tah­do houkutel­la Mar­gya lu­otasi, sil­lä minä näen selvään, et­tä sinä olet mus­ta­sukkainen hänestä.

To­htori ei vas­tan­nut mitään, vaan tart­tui äänet­tömänä sanoma­le­hteen­sä, sil­lä hän aav­isti, et­tä tässä katkeru­uden purkauk­ses­sa pi­ili kau­van uinail­evan äid­in­rakkau­den heräämisen merk­ki, ja hän tun­si, et­tä kun tämä tunne on herän­nyt vai­mon­sa sydämessä, ni­in hän ihail­isi sitte hän­tä en­em­män kuin koskaan.

Tyy­tyväisenä ja toive­hikkaana meni hän sinä il­tana lapsenka­mari­in, sil­lä Mar­gy oli tot­tunut si­ihen, et­tei hän nukkunut il­loil­la en­nenkuin isä tuli sanomaan hyvääyötä ja oli ku­ul­lut hä­nen il­taruk­ouk­sen­sa.

Mar­gy is­tui jo vuo­teessaan kädet ris­tis­sä ja kun to­htori tuli, ni­in hän rukoili van­han yksinker­taisen ruk­ouk­sen, jo­ka tuhan­sien las­ten hu­ulil­ta on ko­hon­nut ko­rkeu­teen:

Mä nos­tan silmäni taivaaseen Ja sor­meni ris­ti­in li­itän, O Her­ra, ys­tävä lap­sien Mä ar­mostas sua ki­itää.

To­htorikin oli pan­nut käten­sä ris­ti­in ni­inkuin Mar­gy oli hän­tä opet­tanut ja tuo maail­man­mies, jolle ruk­ous aiko­ja sitte oli ol­lut vieras­ta kieltä, ku­un­teli nyt har­taasti pienen tyt­tön­sä lu­rit­tavaa ään­tään.

-- Hyvää yötä Mar­gy, hyvää yötä rakkaani -- To­htori ku­mar­tui suutele­maan tyt­töä ot­salle -- mut­ta miten olet ni­in ku­uma? Til­da, onko hänel­lä ku­ume, mi­nus­ta Mar­gy on ol­lut vähän no­lo koko päivän? Oletko kipeä, pikku ys­täväni?

-- Pikkusen väsynyt.

-- Noo, nuku sitte ja lep­ää pienokaiseni, ja herää aa­mul­la virkeänä -- hän silit­ti hel­lästi tytön punas­ta poskea ja meni, vaan kun tyt­tö oli nukkunut, ni­in to­htori tuli takaisin ja ku­un­teli lev­ot­tomana hä­nen heikkoa ry­in­tää, jo­ka te­ki hä­nen un­en­sa rauhat­tomak­si. Til­da vaku­ut­ti et­tä se oli vain taval­lista katar­ria, ja hän­hän ym­mär­si täm­möiset asi­at. Mut­ta kuitenkaan to­htori ei voin­ut ol­la hi­ip­imät­tä vielä yöl­läkin lapsenka­marin oven taa ku­un­tele­maan. Unis­saankin tun­si hän use­at ker­rat jonkun­moista tuskaa ja kun vi­hdoin aamupuoleen joku äkkiä avasi oven, ni­in hän hypähti säikähtyneenä ylös: -- Mikä on, Til­da? -- Mar­gy on kipeänä -- kuiskasi hoita­ja -- hä­nen kurkkun­sa ko­risee ja vinkuu ni­in kum­mallis­es­ti. -- Silmän­räpäyk­sessä oli to­htori pukeu­tunut ja rien­si lapsen luo; jo­ka makasi vuo­teel­laan pos­ket ku­umeen punaisi­na ja ko­vain yskänko­htauk­sien aikana ku­ului kurkus­ta omi­tu­inen hinku­va ääni: -- Mitähän se mah­taa ol­la, se ku­ulus­taa ni­in kauheal­ta?

-- Val­tioneu­vok­sen pieni poi­ka, jo­ta minä hoidin Mar­gya en­nen, kuoli kuris­tus­tau­ti­in, ja hänel­lä myös vinkui kurkku tuol­la tavoin -- sanoi Til­da vav­is­ten.

-- Pitää heti men­nä hake­maan pro­fes­so­ria, käykää sanomas­sa si­itä kyökissä -- to­htori vaipui polvilleen Marg­yn vuo­teen ääreen. Vai­mon­sa nukkui vielä, ja to­htori ajat­teli, et­tä hänet pitäisi herät­tää, vaan jalka­nsa oli­vat kuin lamauk­sis­sa, et­tei hän päässyt lapsen vuo­teen äärestä.

Kun pro­fes­sori tuli, ni­in hän vaku­ut­ti todek­si sen mitä oli pelät­ty, Mar­gy oli saanut kur­si­tus­taudin, tuon salaa hi­ip­ivän las­ten vi­hol­lisen, eikä to­htori voin­ut kieltää, et­tä tila oli vaar­alli­nen.

Al­ice rou­vakin oli herän­nyt oudok­suen vilka­sta li­iket­tä talos­sa näin varhain aa­mul­la, ja hän soit­ti saadak­seen ti­etää, mitä oli tapah­tunut. To­htori meni hä­nen luo, ja miehen­sä näöstä voi rou­va jo päät­tää, et­tä Mar­gylle oli tapah­tunut jo­tain.

-- Onko tyt­tö kipeä vai -- ehkä kuol­lut?

-- Kipeä on, vaan ei, Ju­malan ki­itos, kuol­lut, ja mis­sä on elämää, si­inä on myöskin toivoa -- vas­tasi to­htori.

-- Ku­ka on nyt hä­nen lu­on­aan?

-- Kaar­inatäti, jo­ka tuli heti alas, kun ku­uli tavat­toman varhain puhet­ta Marg­yn ka­marista; ni­inkuin tiedät, on tädin maku­uhuone ju­uri Marg­yn ka­marin pääl­lä. Pieni Mar­gy rauk­ka, hänel­lä on vähän­väliä ankaroi­ta tuskia, et­tä sydän­tä sär­kee nähdä; jos si­nun on vaikea nähdä, ni­in voit ol­la var­ma, et­tä täti kyl­lä hoitaa hän­tä hel­lästi, ja Til­da on myöskin aulis.

Nuori rou­va kään­tyi vas­taa­mat­ta sanaakaan, vaan en­nenkö to­htori ehti sairashuoneeseen, ni­in rou­vakin oli siel­lä, ja sanaa lausumat­ta nousi Kaar­inatäti ja jät­ti äidille paikkansa lapsen ääressä.

Kolme päivää kesti ka­mala tais­telu, jon­ka aikana oli sil­loin täl­löin joku lieveämpi het­ki. To­htori oli aivan su­un­nil­taan ja epä­toivois­saan, jot­ta hän oli aivan sopi­ma­ton sairaan­hoita­jak­si, vaan sitä väsymät­tömämpi oli hä­nen vai­mon­sa. Tuskin min­uu­tik­sikaan hän lähti sairasvuo­teen lu­ota ja hän tarkoin täyt­ti pro­fes­sorin määräyk­set pienen sairaan hoi­dos­sa. Hän ei näyt­tänyt ajat­tel­evan it­seään ol­lenkaan, ei muis­tanut ruokaa eikä un­ta, herkeämät­tä tarkasti pien­impiäkin muu­tok­sia taudin ku­lus­sa ja aivan kuin vais­tom­ais­es­ti näyt­ti hän ym­märtävän, mikä oli mil­loinkin hyvä lapsen tuskien huo­jen­tamisek­si. Äi­ti tiesi selvään, et­tä pienen Marg­yn katse, kun se oli tajul­laan, et­si isää tahi Kaar­inatätiä eikä koskaan ikävöinyt hän­tä.

To­htori nä­ki miten sanoma­ton tus­ka tun­ti tun­nil­ta il­meni aina selvem­min vai­mon­sa kau­ni­il­la muodol­la, jol­la tähän asti ei ol­lut näkynyt su­rua eikä kär­simyk­siä, ja miten hä­nen kyynelet­tömät silmän­sä il­maisi­vat tuskaa, jo­ta sanoil­la ei kyen­nyt lausumaan.

Pro­fes­sori oli kol­man­nen päivän il­lal­la sanonut taudin tekevän kään­teen. Isä ja äi­ti oli­vat äänet­töminä is­tuneet vuo­teen ääressä ja kat­selleet pien­tä, rakas­ta muo­toa, jo­ka vähitellen aivan kuin jäyk­istyi samal­la kuin sinisenku­ul­ta­va kalpeus lev­isi sille. Hen­gi­tys ko­risi ja näyt­ti ol­evan vaival­oista ja melkein särkynyt katse ei ol­lut pitki­in aikoi­hin ki­in­tynyt ke­nenkään. Äi­ti nousi yhtäkkiä ja meni al­lapäin huoneesta; to­htori kat­seli het­ken hä­nen jäl­keen­sä ja seurasi sit­ten hän­tä. Hän sai kauan et­siä vaimoaan ja löysi lopuk­si hänet punases­sa huoneessa, jos­sa en­nen näyt­ti ni­in hauskalle, vaan nyt tun­tui kylmälle ja synkälle. Rou­va makasi lat­tial­la ja koko ru­umi­in­sa va­pisi.

-- Rakas Al­ice, jae­taan su­ru, on­han se meille yhteinen -- ei vas­taus­ta -- itke min­ulle, ni­in on helpom­pi. -- To­htori is­tui so­hvaan ja koet­ti nos­taa vai­mon­sa päätä ja kun hän si­inä kat­soi hä­nen silmi­in­sä, ni­in ne oli­vat kui­vat.

-- Robert, puhutaan hel­vetin tuskista, minä tun­nen ni­itä -- sanoi rou­va va­pi­sevin hu­ulin -- sinä olet rakas­tanut las­ta, sinä olet ym­märtänyt voit­taa hä­nen rakkaut­en­sa, kun vielä oli si­ihen tilaisu­us -- minä sen laimin­löin -- nyt on myöhäistä. Ju­mala ot­taa hänet pois ja se on oikeutet­tu ran­gais­tus äidille, jo­ka ei ol­lut lapsen ar­voinen -- hän kät­ki taas kasvon­sa; hil­jaises­sa huoneessa ku­ului äkkiä ki­ireel­liset askeleet; tul­ti­in kut­sumaan sairashuoneeseen ja van­hem­mat rien­sivät sinne käsikädessä nähdäk­seen lapsen­sa vi­imeisen särkyneen kat­seen, vaan vuo­teen ääressä is­tui uskolli­nen Kaar­inatäti ja hymy­ili lem­peästi.

-- Pieni Mar­gymme nukkuu nyt tyyneesti -- sanoi hän -- hen­gen­sal­paus on pois­sa ja taudin käänne on kestet­ty.

-- Al­ice, Al­ice, rakkaamme paran­tuu! -- hu­udahti to­htori riemuis­saan -- Ju­mala, jon­ka olemme un­hot­ta­neet on­nemme päiv­inä on kuitenkin an­tanut ar­mon­sa pais­taa meille su­rumme het­kenä ja pelas­tanut lapsemme -- hä­nen vai­mon­sa ei vas­tan­nut, vaan polvis­tui vuo­teen ääreen painaen ot­sansa lapsen kui­htunut­ta kät­tä vas­ten, ja ilokyyneleet vir­ta­si­vat hä­nen kalpei­ta poski­aan pitkin.

-- Minä olen ni­in ki­itolli­nen Robert si­itä, et­tä Mar­gy saa elää -- kuiskasi hän vi­hdoin -- sano min­ulle vain, mitä tulee mi­nun tehdä voit­taak­seni lapsen sydä­men?

-- Si­nun tulee rakas­taa hän­tä -- sanoi to­htori hil­jaa.

-- Ah Robert, minä olen jo kauan hän­tä rakas­tanut!

Aa­mul­la heräsi Mar­gy eikä hänel­lä ol­lut tuskia, ja katse oli kirkas. Äi­ti polvis­tui taas säng­yn viereen, isä seisoi jalka­päässä ja Kaar­inatäti is­tui van­hal­la paikallaan pään­po­hjukas­sa. Lapsen katse li­ikkui hi­taasti ja vakavasti tois­es­ta toiseen, lopuk­si pysähtyi äi­ti­in ja aivan kuin äidin kalpeil­la kasvoil­la rukoil­eva ilme olisi kos­ket­tanut jo­takin näkymätön­tä, tähän asti äänetön­tä kieltä lapsen sydämessä, ojen­si hän käten­sä äi­tiä ko­hden ja sanoi hil­jaa: -- Äi­ti, ota Mar­gy syli­isi!

Eikä äi­tiä tarvin­nut kah­ta ker­taa pyytää, äänet­tömäl­lä hellyy­del­lä pain­oi hän tyt­tären­sä sydämelleen ja suuteli ki­ihkois­es­ti lapsen kasvo­ja.

Isä kat­seli hel­lästi heitä ja Kaar­inatäti sanoi hil­jaa: Ju­malalle ki­itos, nyt on pieni »li­ikalainen» ter­ve­tul­lut uu­teen elämään, jon­ka hän tänä päivänä alkaa.

TULE­VAISU­UDEN ETEEN.

I.

Paikkakun­nalle oli tule­va uusi kansak­oulun opet­ta­jatar, edelli­nen kun oli hak­enut ja saanut paikan syn­tymäseudul­laan; on­nek­si oli hak­ijoi­ta tusi­noit­tain, ni­in et­tä ei ol­lut ni­istä pu­utet­ta, arveli kun­nal­lis­lau­takun­nan es­imies, turpea, su­uriääni­nen rusthol­lari, jo­ka vi­ral­lisel­la äänel­lä jo­hti puhet­ta kun­nan kok­ouk­sis­sa. Hän oli van­han sukupol­ven miehiä, jo­ka vi­imeiseen saak­ka oli vas­tus­tanut kansak­oulun pe­rus­tamista kun­taan. Ja sit­ten kun koulu päätet­ti­in pe­rus­taa, ni­in »rikas Iso­lainen», jok­si hän­tä yleis­es­ti kut­sut­ti­in, vas­tusti jo­hdon­mukaises­ti kaikkia, mikä koulu­un ku­ului. Ni­in­pä hän aina oli so­takan­nal­la opet­ta­jaa ja opet­ta­jatar­ta vas­taan, eikä ol­lut ain­oatakaan tilaisu­ut­ta, jos­sa Iso­lainen ei olisi pan­nut jyrkkää vasta­lauset­taan kun­nankok­ouk­sis­sa näi­den es­ityk­siä vas­taan.

En­ti­nen opet­ta­jatar, neiti Frisk, oli mon­ta ker­taa itkenyt ja vi­et­tänyt un­et­to­mia öitä, sil­lä hän oli heikko, ra­sit­tunut ja her­mostunut olen­to. Opet­ta­ja, her­ra Rautio, oli aivan toista. Hä­nen voimakkaas­sa lu­on­teessaan oli jo­takin teräsko­vaa. Hän oli rikkaan talol­lisen poi­ka, hyvin kas­vatet­tu ja lap­su­ud­es­ta saak­ka karais­tunut, yksinker­taisi­in elämän­tapoi­hin tot­tunut. Hä­nessä ei ol­lut maail­man­miehen hienout­ta, vaan kun nä­ki hä­nen jät­tiläis­mäisen var­talon­sa, ni­in ajat­teli ehdot­tomasti nuor­ta, hyö­ty­isää petäjää, jo­ka on tunkenut ju­uren­sa syvälle kankaan ka­ma­raan, ko­hot­taa rohkeasti lat­vansa ko­rkeu­teen valmi­ina vas­tus­ta­maan talvimyrskky­jen ryn­täyk­siä. Hä­nen muo­ton­sa ei ol­lut kau­nis, vaan si­inä rautainen lu­onne ku­vasti­he; vaalea sakea tuk­ka valui lev­eälle ot­salle, jos­sa oli ajat­teli­jan pi­irteitä. Silmis­sä oli terävä, vi­isas katse, jo­ka oli myös sopuisan ja hyvän­tah­toisen näköi­nen, ja koko miehen olos­sa oli jo­takin tyyn­tä ja lu­ot­ta­mus­ta herät­tävää.

Op­pi­laansa hän­tä melkein ju­maloi­vat, vaan kun­nan van­hoil­liset eivät hänestä pitäneet. Heistä tuol­la ahk­er­al­la opet­ta­jal­la oli ni­in paljo uu­sia ajatuk­sia, uu­sia pu­uhia, ja heistä kaik­ki uusi oli hylät­tävää. He oli­vat hau­dan­neet mon­et moni­tuiset Raution tekemät ehdo­tuk­set. Paljon katkeru­ut­ta ja penseyt­tä hän oli os­ak­seen saanut, ja ko­kenut et­tä se tie, jon­ka hän oli valin­nut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja hä­nen rohkeuten­sa oli mur­tu­ma­ton. Hä­nen lu­on­teessaan oli joku määrä hi­taisu­ut­ta, jos­ta voi päät­tää, et­tä sitte kun nuoru­uden in­nos­tus on lai­men­tunut, ni­in miehu­uden voima oli täy­den­tävä työn. Mikään haaveelli­nen mieli­jo­hde ei ol­lut hän­tä saat­tanut opin­tielle, vaan sisäi­nen, läm­min rakkau­den­tunne si­ihen kansaan, jon­ka riveistä hän itse oli. Sen vuok­si eivät ival­lisim­matkaan vas­tus­tuk­set voineet häir­itä hä­nen tyyneyt­tään. Hän tiesi työlääk­si saa­da mur­re­tuk­si van­haa, isiltä perit­tyä kat­san­tokan­taa, jollei vain ol­lut var­ma uu­den parem­muud­es­ta. Mitä su­urim­mal­la tun­nol­lisu­udel­la hän koet­ti vält­tää kaikkia tör­mäyk­siä, mitkä oli­si­vat voineet vahin­goit­taa sitä su­ur­ta asi­aa, jolle hän oli omis­tanut kaik­ki voimansa. Neiti Frisk ei voin­ut käsit­tää, miten Rautio voi ol­la ni­in tyyni vas­tus­ta­ji­aan ko­htaan. Hän itse tulis­tui ja remahti liekkei­hin vähim­mästäkin hyökkäyk­ses­tä, jo­ka tehti­in rakas­ta koulua vas­taan -- hä­nen kep­pi­hevosen­sa, jon­ka hän ti­etämät­tään vei tais­telu­un sekä sopi­vas­sa et­tä sopi­mat­tomas­sa tilaisu­udessa.

Her­ra Rautio an­toi virka­tover­illeen täy­den kun­nioituk­sen hä­nen tiukan ja ki­ivaan har­ras­tuk­sen­sa takia, vaik­ka se use­asti tuot­tikin heille kaiken­laisia ikävyyk­siä eikä suinkaan paran­tanut sitä asi­aa, jo­ta neiti Frisk ni­in ki­ihkois­es­ti puo­lusti. Kaipu­un tun­teil­la oli Rautio kuitenkin sanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa tapauk­sis­sa ol­lut re­helli­nen ja uskolli­nen toveri, ja ku­ka sen tiesi, mil­lainen hä­nen jälkeläisen­sä on.

Olot Honkalas­sa oli­vat hyvin ri­itaiset. Pitäjä oli jakau­tunut puoluei­hin, toinen koulun puoles­ta, toinen sitä vas­taan; oli puolueet­to­mia, velt­toon välin­pitämät­tömyy­teen vaipunei­ta, jot­ka mielu­um­min an­toi­vat maail­man elää, miten halusi.

Muu­ta­mat her­ras­miehet -- nuorem­mat tilanomis­ta­jat -- esi­in­tyivät tosin koulun puo­lus­ta­ji­na, mis­sä se tuli kysymyk­seen, vaan koulun­jo­htokun­nas­sa is­tui vain talon­poikia, ja van­hat, rikkaat maanvil­jeli­jät eivät välit­täneet sen ver­taa kansan­val­is­tuk­ses­ta, jot­ta oli­si­vat halun­neet kiertävää opet­ta­jaakaan ala­mais­ten­sa lap­sille, pi­in­tyneitä kun oli­vat van­haan en­nakkolu­uloon, et­tä koulu kas­vat­taa rah­vaan lap­sista her­ro­ja ja neit­ejä.

Ni­in oli­vat asi­at Honkalas­sa, jo­ka oli hyvästi toimeen­tule­va pitäjä sisä­maas­sa, mis­tä oli use­ampi­en tun­tien mat­ka lähim­mälle rauta­tien­ase­malle ja höyry­laivali­iket­tä tun­net­ti­in ain­oas­taan nimek­si. Rovasti oli van­ha ja säng­yn omana hal­vauk­sen alainen; apu­laise­naan oli vas­ta pa­pik­si päässyt nuori, ujo mies, jo­ka koet­ti pere­htyä oloon­sa. Kap­palainen oli ratkai­sev­asti van­hoil­lis­ten puolel­la ja näyt­ti kat­se­le­van karsaasti Rautio­ta, jol­la oli ni­in val­ta­va vaiku­tus op­pi­laisi­in­sa.

Opet­ta­ja sitä­vas­toin esi­in­tyi hyvin maltil­lis­es­ti pa­pis­toa koske­vis­sa kysymyk­sis­sä, kun hän jo lap­su­ud­estaan oli op­pin­ut kun­nioit­ta­maan pappe­ja. Hä­nen ko­tiseudul­laan olikin on­nek­si ol­lut sielun­paimen, jo­ka in­nokkaasti edisti seu­rakun­tansa edis­tys­tä maal­li­sis­sakin asiois­sa. Hä­nen kanssaan oli Rauti­ol­la ol­lut mon­et ker­rat pitkät keskuste­lut koulukysymyk­sistä, ja tuon nuoren miehen hil­jaise­na tule­vaisu­uden toiveena oli saa­da ker­ran opet­ta­jana vaikut­taa ko­tiseudul­laan. Tois­taisek­si koet­ti hän nyt vaikut­taa vointin­sa mukaan nykyisen paikkansa hyödyk­si ja tyyneesti mur­taa en­nakkolu­ulo­jen sulku­ja siel­lä.

Seisoes­saan höyläpenkkin­sä ääressä -- hän näet oli hyvin kätevä -- sa­haa­mas­sa tai höyläämässä, ja si­inä pie­nien, ohkaisten höylälas­tu­jen si­histessä hä­nen ym­pärilleen, ajatuk­sen­sa ki­itivät lap­suuten­sa koti­in Kallios­sa, jos­sa äi­ti asui ja oli hyö­ty­isän ja varakkaan Rautjär­ven tilan isän­tänä ja emän­tänä. Tila oli kulkenut per­in­tönä isältä po­jalle jo mon­et pol­vet. Kaik­ki oli­vat he olleet re­hellisiä, toimekkai­ta talon­poikia, jot­ka vi­isaasti vil­je­liv­ät maatansa. Heille oli uskot­tu er­ity­isiä pitäjän lu­ot­ta­musvirko­ja, joi­ta oli­vat huolel­lis­es­ti ja kelvol­lis­es­ti hoi­ta­neet. Kaar­lo oli en­sim­mäi­nen, jo­ka rikkoi van­hat tavat an­tau­tu­mal­la luku­tielle. Tämä tapah­tui os­ak­si po­jan omas­ta jo varhain syn­tyneestä lukuhalus­ta, os­ak­si isän­sä ke­hoituk­ses­ta, jol­la ei ol­lut koskaan mitään taipumus­ta ol­lut maanvil­je­lyk­seen, ja oli heikko ja kivu­loinen.

Tuol­laise­na mi­etiskelevänä, it­seen­sä sulkeu­tuneena lu­on­teena, jo­ka olo­jen pakos­ta ei ole voin­ut päästä selville kut­sumuk­ses­taan tahi an­tau­tua si­ihen mi­hin olisi ol­lut lahjo­ja, isän­sä oli elänyt elämään­sä it­seen­sä tyy­tymät­tömänä ja olen­tona, jo­ta ym­päristön­sä ei ym­märtänyt. Ha­lut­tomasti oli hän ot­tanut vas­taan isäin tilan ja työsken­te­likin si­inä kym­menkun­ta vuot­ta tun­nol­lis­es­ti, mut­ta il­man har­ras­tus­ta. Sil­loin ratke­si äkkiä tuon tuskin ne­likym­men­vuo­ti­aan miehen ter­veys. Kolo­tus­tau­ti muut­ti hänet elin­päivikseen avut­tomak­si ram­mak­si. Hän ei enää voin­ut taloa hoitaa, mikä tästäläh­tien si­ir­tyi hä­nen vaimolleen, jo­ka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaä­lyi­nen nainen. Hä­nen hoidol­laan tilan tu­lot ko­ho­si­vat pi­an kah­taver­taa su­urem­mik­si.

Rai­hnainen, vuo­teen omana ol­eva mies käyt­ti aikansa kir­jo­jen ja sanoma­le­htien lukemiseen. Kun hänel­lä oli selvä ar­vostelukyky ja terävä ym­mär­rys, ni­in selvisi hänelle pi­an, et­tei hän maanvil­jeli­jänä koskaan ole ol­lut oikeal­la paikallaan. Sitä oli myöhäistä sur­ra nyt, kun hän makasi tu­os­sa saa­mat­tomana ja ri­utuneena. Mut­ta hän tun­si, et­tä henkisen val­on saan­ti lieven­si ru­umi­in kär­simyk­siä ja sen vuok­si hän oli erit­täin mielis­sään kun ys­tävälli­nen kirkko­her­ra lu­pasi han­kkia hänelle hyvää lukemista.

Tähän aikaan hä­nessä syn­tyi lu­ja päätös, et­tä ain­oan poikansa Kaar­lon, jo­ka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saa­da tyy­dyt­tää halun­sa, ja äi­ti, jo­ka syvästi ihaili miehen­sä henkistä etevyyt­tä, oli kaikessa samaa mieltä hä­nen kanssaan. Ja ni­in se tuli Kaar­lo koulu-​uralle.

Äi­ti ehkä hil­jais­es­ti toivoi saa­vansa jon­akin päivänä nähdä poikansa saar­natuolis­sa -- mikä on talon­poikaisnaisen ko­rkein toi­vo po­jas­ta, jo­ka on etevä luke­maan. Mut­ta sitä mukaa kuin Kaar­lo kasvoi, kävi aina selvem­mäk­si, et­tei hänel­lä ol­lut mitään pa­pik­si kut­sumus­ta; ja sitä en­em­män il­maisi hän pala­van halun­sa päästä sem­inari­in, jol­la to­teut­ti isän­sä har­taim­man toiveen.

-- Hänestä tulee se, mikä mi­nus­ta ei tul­lut -- ajat­teli sairas, ja koko hä­nen rai­hnaisen olen­ton­sa läpi kävi syvä sisäi­nen li­iku­tus -- hän on tekevä tien val­oisak­si monille, jot­ka kuten hä­nen isän­säkin, ovat ha­puilleet sumus­sa pääsemät­tä selville elämän­työstään. Op­pi ei paina paljon, mut­ta minä tiedän et­tä kaik­ki, mitä olen toimit­tanut tääl­lä maail­mas­sa, olisi tul­lut kah­ta ver­taa parem­min tehdyk­si, jos olisin ti­etänyt vähän en­em­män.

Tämän ja paljo muu­ta oli isä hil­jaisi­na het­kinä sairashuoneessa uskonut Kaar­lolle. Ja hänestä tun­tui sitte, et­tä hän nyt mielel­lään tah­toisi kuol­la, kun hän kuitenkin voisi kuin uud­estaan elää po­jas­sa, jo­ka valais­tun ti­eton­sa avul­la seisoi ni­in paljon hän­tä ko­rkeam­mal­la ja sen vuok­si voi tehdä hyö­tyä ni­in paljoa en­em­män.

Jo parisen vuot­ta oli tuo kärsinyt mies maan­nut maan poves­sa, ja hä­nen toimelias lesken­sä hoiti edelleen tilaa, jo­ka nykyään ku­ului hänelle ja po­jalle yhteis­es­ti. Kaar­lon ei ni­in­muodoin tarvin­nut katkaista luku-​uraansa, mille hän ni­in in­nokkaasti oli an­tau­tunut.

Hä­nen pienessä, yksinker­taises­sa kodis­saan Honkalas­sa su­uri kir­jas­to, sanoma­le­htien ja aikakauskir­jain peit­tämä pöytä todisti hä­nen tutkimishalu­aan. Toinen huone oli hä­nen käsi­työhuoneen­sa, jos­sa hän seisoi, usein ajatuk­si­in­sa vaipuneena, samal­la an­taen höylän li­ikkua kunnes koko lat­tia oli täyn­nä las­tu­ja, su­urek­si mieli­harmik­si van­halle Ka­tri­nalle, hä­nen palveli­jalleen, jo­ka oli lu­on­teeltaan itse sään­nöl­lisyys. Muu­toin Ka­tri­na ihaili sanomat­tomasti nuor­ta isän­tään­sä, jon­ka hän oli näh­nyt kas­vavas­ta laps­es­ta; hän piti hän­tä ker­ras­saan säädyl­lisen nuoren­miehen esiku­vana, jo­ta van­hus ylpeänä usein vaku­ut­ti muille. Kaar­lon vas­tus­ta­jakaan, Iso­la, ei voin­ut, vaik­ka mielel­lään olisi halun­nut, pan­na tätä ar­vostelua vas­taan.

II.

Honkalan koulu­ta­lo oli joten­sakin yksinäi­nen. Se muis­tut­ti melkein uuti­sas­un­toa, se kun oli raken­net­tu keskelle ku­usikkoa, mikä tätä tarkoi­tus­ta varten oli rai­vat­tu. Tänne sen jo­hta­vat henkilöt tuhan­sien ki­is­to­jen jäl­keen on­nis­tu­iv­at si­joit­ta­maan. Näyt­ti siltä kun ei olisi pan­tu vähin­täkään huomio­ta sen ase­maan si­inä suh­teessa oliko se vai ei sopi­val­la paikalla koulus­sakävi­jöille. Parem­minkin tun­tui se ol­evan raken­net­tu tänne, jot­ta se olisi -- ni­in syr­jässä kuin suinkin ja pois­sa näkyvistä. Vaik­ka tämä salainen aja­tus olisikin pi­il­lyt po­hjal­la, ni­in se ei to­teu­tunut, sil­lä las­ten koulunkäyn­ti-​in­to todisti kyllin, et­tä nou­se­va polvi oli toista mieltä tiedon suh­teen kuin van­hempi kansa, ja myöskin aina yhä use­am­mat isät ja äid­it kat­se­li­vat Honkalaa suo­peam­min, kun hei­dän lapsen­sa ker­toi­vat heille in­nol­la ja ihas­tuk­sel­la koulus­ta ja opet­ta­jas­taan.

Tuo su­uri punasek­si­maalat­tu raken­nus valkeine ikku­nalau­toi­neen näyt­ti so­ma­lle ku­usis­ton tum­maa po­hjaa vas­ten. Sen ym­päristössä oli kuitenkin vähän synkkää, varsinkin sille, jo­ka tuli vil­javal­ta tasan­gol­ta, mis­sä oli lakeuk­sia ja lehto­ja.

Oli eloku­un vi­imeisiä päiviä. Taivas oli jo aa­mus­ta ol­lut har­maid­en pil­vien peitossa ja jäl­keen­puolis­ten alkoi ti­heästi sa­taa tuhu­ut­taa raskaista pil­vistä. Rautio seisoi ja nikarteli omas­sa työhuoneessaan ikku­na au­ki, jos­ta näkyi su­uri ta­sainen pi­hamaa. Si­itä hän poikain avul­la oli raivan­nut kivet ja kan­not. Ulom­pana näkyi met­sä, jon­ka rantaa tie kiemurteli. Se näyt­ti vielä näin kesäaikana, kun se oli ruo­his­tunut, uudelta raiv­iotieltä. Opet­ta­jan silmä ki­iti pikaises­ti sinne, kun pienen kallion ohi ajoi kär­ryt. Kak­si henkeä is­tui vaap­per­ois­sa kär­ryis­sä -- naishenkilö gum­misade­takissa aja­jan vier­essä epä­mukaval­la etu­is­tu­imel­la. Raution katse tark­is­tui tuli­joi­hin. Pari päivää sitte oli ase­mal­ta tuo­tu huonekalu­ja uudelle opet­ta­jattarelle. Tuo tuli­ja oli kai si­is opet­ta­jatar neiti Vin­ter itse.

Kär­ryt rymistivät edelleen läpi portin ja ym­päri ruo­ho­ken­tän, mi­hin opet­ta­ja oli is­tut­tanut kau­ni­ita pen­sikko­ja, aivan por­ras­ten eteen saak­ka. Rautio vetäy­tyi ikku­nas­ta syr­jem­pään ja kat­seli uu­timien takaa.

Kyy­dit­si­jä tiuken­si oh­jak­sia ja hevo­nen seisah­tui. Hevospar­ka oli aivan märkänä sateesta ja ko­rvat lu­upol­laan. Kyy­timies har­maas­sa takissa kyyristi pään­sä olka­päi­den väli­in, kun sade­vesi lakkaa­mat­ta valui takin kauluk­sen alle. Nainen piti yl­lään vaalea­ta sateen­suo­jaa, jon­ka liepeestä nopahteli kirkkai­ta pis­aria. Sade­takin päähi­neen hän oli vetänyt ylös, ni­in et­tei Rautio voin­ut nähdä hä­nen kasvo­jansa, ja hä­nen kär­ry­istä laskeut­tua nä­ki vain, et­tä hän oli pieni, siro ja vilka­sli­ikkeinen olen­to.

Rou­va An­der­sson -- mies oli am­matil­taan raken­nusmes­tari, ja vaimo oli tark­ka ar­vostaan -- il­mausi tas­sut­tavin aske­lin pi­halle. Hän asui kyökissä opet­ta­jattaren puolel­la ja oli hoi­tanut neiti Friskin talout­ta. Hä­nen punasil­la kasvoil­laan oli lem­peä ja kirkas ilme. Hän ni­ijaili myötään­sä ja toiv­ot­ti matkus­ta­jaa ter­ve­tulleek­si. Hän koet­ti ol­la ko­htelias ja makea kuin sok­eri toivos­sa, et­tä saa jäädä uu­den opet­ta­jattaren luo. Hyvin toimekkaana esi­in­tyi hän ot­taes­saan vas­taan matkakap­inei­ta, joi­ta kyy­timies an­teli hänelle -- hienotekoisen, maalatun matkakirstun, kap­säkin, pari kau­nista ko­ria ja kir­jail­lun matkavaipan. Kaik­ki näyt­tivät hienoil­ta ja muodikkail­ta, aivan toisen­laisil­ta kuin neiti Friskin matkakap­ineet.

Rautio tarkasteli uteliaana tuo­ta pien­tä näp­sää olen­toa, jo­ka al­im­mal­ta por­taal­ta komen­si sekä rou­vaa et­tä poikaa. Vi­hdoin oli kaik­ki kan­net­tu sisään. Vieras vi­it­tasi aja­jan lu­ok­seen ja lu­ki kyyti­ra­hat hä­nen kouraansa. Var­maankin sai kyy­timies taval­lista en­em­män, sil­lä lak­ki ko­hosi ylös, ja tyl­sähkö kasvo­jen ilme kirkas­tui. -- Ki­itos kun ajoit ni­in kiltisti ja hyvästi -- ku­uli Rautio uu­timien takana raikkaan, soin­tu­isan tyt­tömäisen ää­nen. Seu­raavas­sa silmän­räpäyk­sessä oli tuo nuori nainen kadon­nut oman oven­sa taakse. Rautio veti ikku­nan ki­in­ni ja tart­tui taas höylään­sä, mut­ta tasoit­taes­saan ja silit­täessään lau­dan­palas­ta hä­nen ajatuk­sen­sa li­ikkui­vat yhä tu­lokkaas­sa tuol­la toisel­la puolen. Minkä näköi­nen hän oikeas­taan on ja minkähän­lainen hänestä mah­ta­nee tul­la työ­toveri? mi­etiske­li hän. Hä­nen tähä­nas­ti­nen käsi­tyk­sen­sä kansak­oulunopet­ta­jat­tarista yleen­sä ra­joit­tui si­ihen, mitä hän oli op­pin­ut heitä tun­temaan ol­lessaan yhdessä ain­oas­taan jonku ani­har­van kanssa, joi­ta oli sat­tunut tapaa­maan. Ja ni­istä useim­mat tun­tu­iv­at ol­evan ym­märtäväisiä, päät­täväisiä naisia, kansak­oulun har­tai­ta ys­täviä, muu­ta­mat vähän her­mostunei­ta -- es­imerkik­si neiti Frisk -- kaik­ki enäm­män tai vähem­män it­senäisiä, tot­tunei­ta kulke­maan omaa ti­etän­sä ja useim­miten vähän pikaisia käytök­sessään »lu­omisen her­ro­ja» ko­htaan. Hän muisti samas­sa erään pienen tapauk­sen pap­pi­lan ve­ran­nas­sa, kun pas­tori Ståh­le -- nuori apu­lainen -- ko­hteliaasti rien­si neiti Friskin luo päällysvaatet­ta aut­ta­maan hänelle, vaan neiti Frisk karkoit­ti hänet sanoma­lla karskisti: »Ki­itos, minä au­tan ker­naim­min itse it­seäni». Tämäkin seik­ka hänestä todisti sem­inaar­ilais­ten vah­vaa it­senäisyys­tun­net­ta ja hän ajat­teli kuin­ka lu­on­nol­liselta hänestä oli tun­tunut seu­rustel­la tover­il­lis­es­ti neiti Friskin ja naa­purip­itäjän opet­ta­jattaren kanssa, jon­ka leikko­tuk­ka ja silmäl­asit aina muis­tut­ti­vat hänelle lu­okka­tove­ria koulus­sa. Oikeas­taan kuitenkin yhteiset har­ras­tuk­set oli­vat saat­ta­neet hei­dät yh­teen ja tehnyt hei­dän seu­ransa teesken­telemät­tömäk­si. Muu­toin ei hän ju­uri paljon ym­märtänyt, miten oli seu­rustelta­va nais­ten kanssa, sil­lä hänelle ei ol­lut mon­esti sat­tunut tilaisu­ut­ta si­ihen muiden sivistynei­den nais­ten kanssa kuin opet­ta­jat­tarien. Pap­pi­las­sa, mis­sä hän oli su­osit­tu vieras, oli ain­oas­taan van­ha ys­tävälli­nen rovastin­na -- hä­nen mon­et tyt­tären­sä oli­vat naimi­sis­sa ja lentäneet pesästään jo aiko­ja sit­ten.

Huoneessa alkoi hämärtää. Rautio is­tui kir­joi­tus­pöytän­sä ääreen kir­joit­taak­seen vielä kir­jeen. Mut­ta hä­nen täy­tyi pi­an sytyt­tää lamp­pu. Ja lask­ies­saan uud­in­ta nä­ki hän kum­mas­tuk­sek­seen Ka­tri­nan kar­tanol­la vilkkaasti keskustel­evan rou­va An­der­sson­nin kanssa.

Näi­den kah­den välil­lä jonkum­moinen kylmyys val­lit­si. Ka­tri­na oli järkähtämät­tä kaikkia naimisia vas­taan, ja erit­täinkin An­der­sson­ska, jo­ka usein oli to­hvelin al­la, kun hä­nen raken­nusmes­tarin­sa tuli ko­tia pikku liehkas­sa, oli Ka­tri­nal­la malka­na silmässä. Naisel­la pitäisi ol­la sen ver­ran ylpeyt­tä, et­tei sal­lisi sel­laisen mies­rääpiskön tul­la tyrkkimään it­seään, arveli hän. Ka­tri­na halvek­si ääret­tömästi myöskin vas­tus­ta­jansa järjestyk­sen pitoa ja mil­loin vain voi, ni­in sanoi hän­tä mielel­lään »akan hutiluk­sek­si», koko sem­moista rou­vaa.

Ih­meel­listä si­is ei ol­lut, jos opet­ta­ja kum­mas­tuikin noiden kah­den eu­kon tut­taval­lisu­ut­ta tänä il­tana. Vaan hän ym­mär­si pi­an asian. Hyvä Ka­tri­na, ni­in ty­ly kuin olikin naa­puri­aan ko­htaan, ei voin­ut aina kuitenkaan vas­tus­taa naisel­lista uteliaisu­ut­taan. Hän li­ikkui har­voin muuanne kuin kirkkoon, vaan sitä­vas­toin rou­va An­der­sson oli oikea juoru­laukku, jo­ka kokosi kaik­ki kylän uutiset. Ka­tri­na olisi en­nem­min purrut kie­len­säkin kuin tun­nus­tanut uteliaisuuten­sa ja vaik­ka aina oli vas­ta­hakoinen rou­valle, ni­in hän kuitenkin houkut­tausi aina joskus ku­un­tele­maan rou­va An­der­sson­nin ker­to­muk­sia, joi­ta sitte pala palal­ta ker­toi isän­nälleen, kun tämä oli sil­lä tu­ulel­la, et­tä ru­pe­si puheisi­in.

Myöskin tänä il­tana te­ki eu­kko it­selleen asi­aa sisälle saadak­seen puhel­la, ja lu­on­nol­lis­es­ti kaik­ki tiedo­nan­ton­sa oli­vat opet­ta­jattares­ta. An­der­sson­ska, jo­ka aina löpisi su­un­täy­deltä, tiesi jo en­em­män tu­os­ta nuores­ta nei­destä kuin hä­nen oma äitin­sä koskaan voi ti­etää, vaku­ut­ti Ka­tri­na. -- Uh, et­tei edes hävetäkään tuol­la tavoin udel­la heti en­si päivänä! Neiti Vin­ter tulee suo­raan Helsingistä, mis­sä hänel­lä on koti suku­lais­ten lu­ona. Hän on hieno kuin prins­es­sa, aivan toista kuin neiti Frisk, jol­la ei ol­lut kelvol­lista riepuakaan päälle pan­nakseen. Ja kuin­ka iloinen hän sit­ten on, ihan kuin leivo­nen, oli An­der­sson­ska ker­tonut. Heti oli neiti puhunut An­der­sson­skalle talouden­hoi­dos­ta ja sanonut, et­tä hän ei ym­mär­rä si­itä en­em­män kuin taivaan lin­tunen -- kyl­lä hän onkin todel­la hieno neiti, sen An­der­sson­ska olisi voin­ut vaik­ka valalleen ot­taa. Ni­in puhe­li Ka­tri­na, kunnes hä­nen nuori her­ransa nousi ruokapöy­dästä ry­htyäk­seen uudelleen kir­joituk­seen­sa. Kun hän tun­tia myöhem­min reip­paal­la kynänvedol­la oli pistänyt ni­men­sä kir­jeen alle, ni­in nousi hän men­näk­seen nukku­maan. Oli hil­jaista koko talos­sa, mut­ta sade­pis­arat putoili­vat yhä ja yö­tu­uli huhahteli nurkissa. Avara eteinen eroit­ti molem­mat koulusalit; tänne ri­pus­ti­vat lapset päällysvaat­teen­sa ja sen lev­eitä por­tai­ta jo­ka päivä, lukukau­den aikana, iloinen lap­sil­iu­ta rien­si leikkiken­tälle. Rautio muisti et­tä yk­si eteisen ikku­na oli ol­lut au­ki päiväl­lä ja kun alkoi tu­ul­la, ni­in meni hän sulke­maan sen. Palates­saan hän ku­uli kepeitä aske­lia ty­hjässä koulusalis­sa toisel­la puolen ja seu­raavas­sa silmän­räpäyk­sessä kaikui ital­ialaisen laulun iloiset, riemuit­se­vat sävelet myöhäisen il­lan hil­jaisu­udessa. -- »In ques­ta sera tut­ta stel­la­ta», -- lirit­ti tuo leikkivä ääni sisäl­lä -- »Dal verde monte pieno di fior» -- Vier­aan kie­len hyväilevä soin­tu kaikui omi­tuis­es­ti Raution ko­rvis­sa.

»Iloinen kuin leivo­nen» oli An­der­sson­ska sanonut. Ni­in hän näkyi todel­la ol­evankin, tuo nuori vieras. Neiti Friskin lai­ha, her­mostunut var­jo ei si­is enää kulekaan tääl­lä, sama­pa se. Mut­ta käsit­tiköhän tämä vieras laul­ulin­tunen myöskin työn­sä pain­on ja syvän vakavu­uden. Si­ihen ei leikkimäl­lä pääse -- eikä kas­vate­ta kansan­lap­sia ital­ialaisil­la ven­helauluil­la.

III.

Seu­raa­vana aa­mu­na oli au­ver­ta­va kirkas il­ma. Rautio, jo­ka aina nousi varhain ylös, oli men­nyt uimaan läheiselle järvelle. Sinne kul­ki tie läpi met­sän, ka­pea mutkit­tel­eva, havun­neu­lainen polku, molem­min puolin oli naavaisia ku­usia, joiden väl­itse näkyi sam­maleinen maa. Tämä oli opet­ta­jan lem­pi­paikko­ja. Hänestä oli mieluista tuo hil­jaisu­us puiden al­la, joiden lehvät muo­dos­ti­vat ka­tok­sen pol­un yl­itse. Kun met­sä sit­ten har­veni, ni­in lep­äsi tuo pieni lampi tääl­lä tum­mana ja hil­jaise­na, ja su­run­voit­toinen väre lev­isi sen yl­itse, mikä on omi­tu­ista maamme tuhan­sille pie­nille, kätkössä oleville sisäjärville.

Hä­nen oma ko­tiseu­tun­sa oli vesirikas, ja ken­tiesi ju­uri se tekikin tämän paikan mieluisak­si. Tämä olikin melkein ain­oa kau­nis paik­ka jo­takuinkin au­tios­sa ja ru­mas­sa Honkalas­sa. Kun hän rait­ti­in aa­mukylvyn virk­istämänä palasi ko­tiansa, ni­in nä­ki hän keskel­lä pi­haa naisolen­non räpyt­tele­vien ja ku­jer­tavien kyyhkysien ym­päröimänä.

Se oli uusi opet­ta­jatar, jo­ka hu­vit­telihe Raution kesykeil­lä, joiden an­toi noukkia herneitä kä­sistään. Hän nau­roi kuin lap­si jo­ka ker­ta kun kyyhky­set in­nos­saan nokallaan kos­ket­ti­vat hä­nen hienoa ihoaan, ja koko hä­nen olen­nos­saan, kun hän seisoi tu­os­sa aa­mun kirkkaas­sa val­os­sa, ku­vas­tui jo­tain lapsel­lista, su­loista ja viehät­tävää.

Hänel­lä oli ly­hyt ruskea tuk­ka, ruskeat silmät ja pyöreässä leu­vas­sa oli pieni ko­lo, jo­ka an­toi veitikka­maisen ilmeen hä­nen muodolleen. Hän oli puet­tu yksinker­taiseen mus­taan vil­laleninki­in, jos­sa edullis­es­ti esi­in­tyi hä­nen nuortea, hieno var­talon­sa.

Opet­ta­ja, jo­ka yhdel­lä ain­oal­la silmäyk­sel­lä oli huo­man­nut tämän ja kaik­ki pien­im­mätkin seikat, vaik­ka hän kuitenkin vas­ta jälestäpäin ne muisti, jol­loin ih­metteli, et­tä ne ni­in selvästi oli­vat painuneet hä­nen mieleen­sä, pysähtyi het­kisek­si es­itel­läk­seen it­sen­sä, -- minkä piti velvol­lisuute­naan. Hän te­ki sen aivan ly­hyesti, mut­ta tun­si samas­sa, et­tei hä­nen ku­mar­ruk­sen­sa ol­lut koskaan ol­lut köm­pelömpi eikä hä­nen ää­nen­sä jäykem­pi kuin tuon nuoren naisen ki­in­nit­täessä kirkkaan kat­seen­sa kylmän tarkkaavasti häneen.

Tuon naisen käytös tun­tui Rautios­ta sitä­vas­toin lu­on­te­val­ta, vieläpä hiukan huo­let­toma­ltakin, kun hän ojen­si käten­sä ja sanoi ni­men­sä soin­nukkaal­la äänel­lään, mikä eil­ispäiväseltä vielä kaikui Raution ko­rvis­sa. Opet­ta­jatar te­ki muu­tamia huo­mau­tuk­sia seudus­ta ja kau­ni­ista aa­mus­ta ja ry­htyi sit­ten uudelleen pu­uhaa­maan kyyhkysien kanssa, jol­loin tuo kylmä ilme hä­nen elävil­lä kasvoil­laan vai­htui lem­peäk­si hymyk­si.

Rautio seisoi het­ken hä­nen vier­essään lausumat­ta sanaakaan, ku­mar­si sit­ten ja meni oma­lle puolelleen ajatellen köm­pelöä käytöstään.

Jäl­keen­puolis­ten meni An­der­sson­ska kylään ja tilasi hevosen opet­ta­jattarelle, jo­ka aikoi käy­dä pap­pi­las­sa. Rautio nä­ki hä­nen aja­van veräjästä, ja kun kär­ryt oli­vat kadon­neet har­jan­teen taakse, ni­in hänestä tun­tui het­ken aikaa, et­tä koko kar­tano oli aivan au­tio. Hän ei voin­ut ym­märtää tätä tun­net­ta, sil­lä hän­hän oli vielä eilen ol­lut yksin halti­jana tääl­lä, si­itä asti kun hän oli palan­nut kesälo­ma­lta ko­tia, eikä hän ol­lut tun­tenut mitään täl­laista ty­hjyyt­tä. Kaikessa tapauk­ses­sa tun­tui hil­jaiselta sen vuok­si, kun ei nyt ku­ul­lut tuo­ta iloista, raikas­ta ään­tä, jon­ka soin­nukas­ta hyräi­lyä oli ku­ul­lut koko päivän huoneessa toisel­la puolel­la -- kun neiti Vin­ter oli, kuten itse sanoi, koet­tanut huoneen kaikua. Opet­ta­ja oli jäl­keen­puolis­ten hil­jaa mutis­sut tuo­ta »al­itu­ista laulan­toa», mut­ta nyt hän sitä kaipasi. Hän koet­ti saa­da selville sen vaiku­tuk­sen, minkä uusi opet­ta­jatar oli häneen tehnyt, mut­ta hän ei sitä voin­ut. Hän tun­si jonkun­moista tyy­tymät­tömyyt­tä, kai si­itä syys­tä, et­tä hän nyt ol­lessaan en­sik­er­ran hienos­ti kas­vate­tun nuoren naisen edessä, jo­ka oli aivan eri pi­iristä, ni­in kaukana si­itä, mis­sä hän oli kas­vanut, ja hän nä­ki oman ulkon­aisen ih­misen­sä uudessa muo­dos­sa, nä­ki kaik­ki nuo pienet kul­mikkaisu­udet ja pu­ut­teet tavois­saan, joi­ta har­voin voi kar­sia muu­toin kuin huolel­lisel­la kas­vatuk­sel­la aina lap­su­ud­es­ta asti.

Hän ei häven­nyt suku­perään­sä eikä myöskään ol­lut taipu­vainen nurku­maan ko­htaloaan, et­tei ol­lut saanut kas­vaa toi­sis­sa olo­suhteis­sa, vaan hänestä tun­tui, puolek­si ti­etämät­tä, pa­halle ja oli samal­la ker­taa vi­has­sa huo­mates­saan it­ser­akkau­den ju­urien ni­in syvästi ju­ur­tuneen it­seen­sä.

Pitkä käve­lyl­läo­lo met­sässä il­lal­la tasoit­ti kuitenkin täy­del­lis­es­ti hä­nen mielialansa; ih­mi­nen, jol­la on su­uri pää­maali, minkä eteen alati työsken­telee, har­voin an­taa pikku­seikkain it­seän­sä kauan hu­vit­taa tai su­utut­taa. Ti­etysti voi jonkun asian puoles­ta in­toil­la mielet­tömästi; mut­ta kuitenkin on jokainen pyrin­tö, jo­hon koko tah­ton­sa tar­mol­la an­tau­tuu, terästyk­sek­si pa­han voimaa vas­taan, ko­ho­tuk­sek­si ainakin siveel­lisessä suh­teessa.

Neiti Vin­ter ei tul­lut il­lak­sikaan ko­tia, hänet oli ys­tävälli­nen rovastin­na pyytänyt jäämään yök­si; hän aina ni­in äidil­lis­es­ti ot­ti vas­taan kaik­ki nuoret, etenkin jos he oli­vat yksinäisiä ja ys­täväl­lisyy­den tarpeessa. Rautio nä­ki neitiä vas­ta huomen­na kirkos­sa. Neiti is­tui rovastin­nan vier­essä. Hän is­tui pää rohkeasti pystyssä, ja so­ma huopa­hat­tu lisäsi tuo­ta rohkeaa ry­htiä.

Kap­palainen, pas­tori Vi­rolin, saar­nasi. Hän oli huono­lah­jainen puhu­ja, mut­ta kuitenkin it­sepin­tais­es­ti puhui valmis­ta­mat­ta, jos­ta oli seu­rauk­se­na, et­tä hä­nen saar­nansa oli­vat taval­lis­es­ti samain sanain ker­tomista tai tut­tu­jen raa­matun­lau­sei­den latelemista. Opet­ta­ja, jo­ka oli tot­tunut kat­se­le­maan kun­nioituk­sel­la sekä kirkkoa, et­tä pappe­ja, kävi ahk­erasti ju­malan­palveluk­sis­sa, ja kun pas­tori Vi­rolin aina esi­in­tyi hä­nen vas­tus­ta­janansa melkein kaikil­la aloil­la, ni­in oli Rautio va­site päät­tänyt hän­tä ko­htaan os­oit­taa ni­in su­ur­ta myötä­tun­toisu­ut­ta kuin mah­dol­lista, jon­ka vuok­si hän ei ol­lut pois­sa kirkos­ta, kun kap­palainen saar­nasi, ni­in vähän kuin hän muu­toin pitikin hä­nen saarnois­taan.

Tänään tun­tui hä­nen saar­nansa hänestä kuitenkin jokapäiväisem­mälle kuin koskaan en­nen. Pas­tori muis­tut­ti sitä­pait­si er­ityisel­lä pain­ol­la maail­mallisen opin turhu­ut­ta, jo­ka ain­oas­taan vi­et­telee ih­misiä syn­ti­in ja hul­lu­tuk­si­in ja vie hei­dät pois ain­oal­ta oikeal­ta tieltä.

Yk­si ja toinen seu­rakun­ta­lai­sista heit­ti syr­jäsilmäyk­siä opet­ta­jan penkki­in; har­vat tun­si­vat vielä uut­ta opet­ta­jatar­ta, mut­ta Rautio kun kat­soi sinne, ni­in huo­masi hän, et­tä tämä ikäänkuin uhkamielisenä ko­hot­ti päätään ja ylpeästi kat­seli ym­pärilleen. Hän on vielä nuori ja vieras paikkakun­nal­la, ajat­teli opet­ta­ja, hän ei tunne kaikkia ni­itä ri­itaisuuk­sia, joi­ta tääl­lä on; tääl­lä ei voita ylvästeleväl­lä muodol­la -- tuski­in­pa sävy­isyy­del­lä ja kär­siväl­lisyy­del­läkään.

Kirkko­tarhas­sa ju­malan­palveluk­sen jäl­keen vi­it­tasi rovastin­na ys­täväl­lis­es­ti Raution lu­ok­seen. -- Minä en voi saa­da nuor­ta neitiämme kään­tymään kanssani pap­pi­laan, sanoi tuo ys­tävälli­nen nainen. -- Hän sanoo tah­to­vansa valmis­tau­tua huomis­päivän luku­ja varten; tehän menette met­sän läpi kuten taval­lista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti Vin­ter­istä, et­tei hän eksy.

Opet­ta­ja ku­mar­si.

-- Tulkaa nyt pi­an käymään pap­pi­las­sa, ke­hot­ti hän ys­täväl­lis­es­ti ja nousi sit­ten kär­ry­ihin, nyökäyt­ti jäähyväisik­si noille kahdelle nuorelle, jot­ka pi­an to­muiselta maantieltä rien­sivät vi­ileään, var­jokkaaseen met­sään. Tääl­lä oli hil­jaista ja tyyn­tä, ain­oas­taan heikosti kan­tausi tieltä kär­ry­jen jyrinä hei­dän ku­ulu­vi­in; kata­japen­saat raap­pi­vat neu­lasil­la ok­sil­laan heitä ja il­ma tuok­sui pihkalle ku­umas­sa puolipäivän au­ringon paah­teessa ja kukki­vat kan­er­vat punot­ti­vat kau­ni­ina met­sässä. Neiti Vin­ter ku­mar­tui ja poi­mi muu­tamia.

»Kan­er­val­lakin on kauneuten­sa, ja elämän­sä on erä­maal­lakin», sanoi hän.

Rautio kat­soi äkkiä ylös ja ko­htasi tuon vilkkaan ja tun­teel­lisen kat­seen hä­nen kirkkaissa silmis­sään, ja samal­la tun­si hän ir­tau­tuneen­sa pakos­ta, mikä heti oli tart­tunut häneen, kun hän jou­tui kah­den kesken tuon nuoren tytön kanssa -- hän muut­tui aivan avom­ielisek­si ja puhe­li­aak­si.

-- Tämä taitaa ol­la kum­malli­nen paik­ka, tämä Honkala, sanoi El­li Vin­ter nau­raen. -- Rovastin­na on ker­tonut min­ulle yhtä ja toista tei­dän ri­idois­tanne.

-- Vai ni­in!

-- Ni­in, ja tänään­hän san­ot­ti­in julkises­ti saar­natuolista mitä olimme, eikö tot­ta?

-- Kyl­läkai se oli tarkoituk­se­na, sanoi Rautio hymy­illen, minä olen kuitenkin, pa­ha kyl­lä karais­tu tuol­laisia nuo­lia vas­taan.

-- Se oli suo­raan sa­noen hävytön­tä! hu­udahti opet­ta­jatar säihkyvin silmin. -- Sil­läkö tavoin sitä koete­taan han­kkia kansak­oul­ulle ja sen työmiehille kansan kun­nioi­tus­ta ja lu­ot­ta­mus­ta. Tuo sama­nen pap­pis­mies olikin muu­toin mitä saar­naan tulee oikea änkkääjä. Minä is­tu­in koko ajan ja olin vi­hois­sani hä­nen määkivälle äänelleen, se oli ju­uri tuo­ta oikea­ta van­haa saar­nan­uot­tia.

-- Sitte ei nei­del­lä ol­lut paljon hyö­tyä kirkos­sakäyn­nistään, pelkään minä?

-- Lu­ulet­teko sitte tosi­aan, et­tä tuol­lainen kaunop­uhe­li­aisu­us on kellekään ih­miselle raken­nuk­sek­si?

-- Kyl­lä akat pitävät paljon pas­tori Vi­rolin­ista.

-- Pyh, sel­lai­sista hurskaista sieluista en minä an­na äyriäkään, he eivät mene kirkkoon kun­nioit­taak­seen Ju­malaa, vaan kallel­la päin huokaile­maan pa­pin edessä!

Raution täy­tyi nau­raa, si­inä oli jo­tain ni­in vas­tus­ta­mat­toman leikil­listä tu­os­sa jyrkässä lausun­nos­sa, ja opet­ta­jattaren avom­ielisyys sai Raution ihan tut­taval­lisek­si hä­nen seuras­saan.

-- Minä en mene enää koskaan ku­ule­maan tuo­ta Vi­rolin­iä, hän oli li­ian tuskas­tut­ta­va, selit­ti opet­ta­jatar ja työn­si säälimät­tömästi tieltään kuiv­et­tuneen ku­usen ok­san hienol­la kenkän­sä kär­jel­lä.

Rautio kävi äkkiä vakavak­si. -- Pas­tori Vi­rolin­il­la on kuitenkin ih­misenä mon­ta hyvää puol­ta, sanoi hän, ja minä tiedän, et­tä hän on myöskin tun­nolli­nen sielun­paimen. --

-- Eikö hän ole tei­dän vas­tus­ta­janne? On harv­inaisen jalomielistä, et­tä vas­tus­ta­ja puo­lus­taa vas­tus­ta­jaansa!

-- Me tais­telemme asian puoles­ta, em­mekä henkilöitä vas­taan, vas­tasi hän. Sitä­pait­si pitää aina ni­in paljon kuin mah­dol­lista kat­sel­la asi­aakin vas­tus­ta­jan näkökannal­ta. Pas­tori on hyvää­tarkoit­ta­va vaikkakin hiukan ah­das­mieli­nen kris­tit­ty ja pelkää kaikkea, mikä voi harhateille jo­htaa sen lau­man, jon­ka hän on saanut kait­seak­seen, ja harhaan vieviksi hän etupäässä lu­kee maail­malliset tiedot. Onko si­is ih­meel­listä, jos hän vas­tus­taakin meitä, joi­ta ti­etysti syys­tä voi nimit­tää sen tiedon lipunkan­ta­jik­si kansan seassa.

-- Mut­ta eivätkö useim­mat pa­pit ole kansan­sivistämistä vas­taan? -- ni­in minä uskoisin.

-- Ei läh­eskään, neiti, minä olen puhunut mo­nen val­is­tuneen pap­pis­miehen kanssa ja heis­sä huo­man­nut läm­mintä, elävää har­ras­tus­ta kansan­val­is­tusasi­aan. Se pe­rus­tus, mil­lä to­tisen kansan­sivistyk­sen pitää lev­ätä, onkin oikea. Me opetamme lap­sia, jot­ta hei­dän silmäyk­sen­sä laa­jenisi näkemään isän­maataan oman tu­van kyn­nys­tä ulom­mak­si, me koetamme herät­tää heis­sä rakkaut­ta si­ihen, rakkaut­ta, mikä ilme­nee uskol­lises­sa velvol­lisuuten­sa täyt­tämisessä sil­lä paikalla, mi­hin Ju­mala on aset­tanut hänet. Ja ulkop­uolel­la omaa maa­ta avau­tuu näköalo­ja su­ureen avaraan maail­maan, täyn­nä Ju­malan ih­metöitä, joiden tun­tem­inen tuot­taa iloa. His­to­ria näyt­tää heille kaikessa jälk­iä kaikki­val­ti­aan teistä ja tuomioista, hä­nen lahjo­mat­tomas­ta oikeud­es­ta ja kostavas­ta ran­gais­tuk­ses­ta; lu­on­non­ti­eteet taas hä­nen val­taansa aineen yl­itse, hä­nen vi­isaut­taan pien­im­mänkin madon ja ruo­honko­rren ih­meel­lisessä raken­nos­sa -- täl­laisen tiedonhan pitäisi ju­uri hyödyt­tää. Mut­ta voi sitä opet­ta­jaa, jo­ka ei, avates­saan op­pi­laansa silmiä huo­maa­maan lu­omisen töitä, sal­li hä­nen löytää Lu­ojaa. --

Neiti Vin­ter tähys­teli häm­mästyneenä opet­ta­jaa, jon­ka ää­nessä helähti teräs, ja tuo näen­näis­es­ti kul­mikas olen­to näyt­ti kuin kas­van­neen. Neiti Vin­ter ei ol­lut uskonut, et­tä tuo talon­poi­ka olisi ol­lut ni­in hyvä puhu­ja ja hä­nen läm­min, puh­das in­nos­tuk­sen­sa tun­tui hänestä oman penseyten­sä nuhtelemiselle.

-- Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me olemme kirkol­ta tänne asti kulke­neet melkein yhtä suo­raan, lin­nun ti­etä. On oikaistu paljo!

-- On todel­lakin -- opet­ta­jatar nyökäyt­ti hyvästik­si ys­täväl­lis­es­ti vaan ojen­ta­mat­ta kät­tä hänelle, ja ki­iruhti ylös rap­pu­sia. Tum­ma verivir­ta syöksyi het­kisek­si nuoren miehen au­ringon paah­tamille kasvoille; hän tun­si kuin neu­lan­pis­tok­sen tu­os­sa huo­maa­mat­to­muudessa, jo­ta neiti os­oit­ti hyvästiä jät­täessään. Neiti Frisk oli tosin usein eron­nut hänestä ain­oas­taan tover­il­lis­es­ti nyökäyt­täen, ja Rautios­ta tun­tui se sil­loin aivan lu­on­nol­liselta, mut­ta kuitenkin tun­tui toiselta uu­den opet­ta­jattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän ain­oas­taan pelkkä talon­poi­ka, henkilö, jon­ka täh­den ei en­sinkään tarvin­nut ol­la or­ju­utet­tu. Voi, kun hän ym­märtää hyvin, paljoa parem­min kuin neiti koskaan voisi aav­is­taakaan! ajat­teli Rautio astues­saan huoneeseen­sa hu­ulet yh­teen­pur­tu­ina. Myöhem­min häpe­si hän kuitenkin tun­teitaan, jot­ka oli­vat hä­nen mielestään »talon­poikaisturhamaisu­ut­ta». Neiti Vin­ter­ihän oli ihan oike­as­sa, arveli Rautio ajatellen it­ses­tään, et­tä hän on jäykkä ja köm­pelö, eikä ku­ulunut si­ihen pi­iri­in, mis­tä neiti Vin­ter oli ko­toisin, eikä lu­ul­tavasti mil­loinkaan parhaal­la tah­dol­laankaan voisi ol­la hieno seu­ramies.

Tämä oli lop­putu­los hä­nen hil­jai­sista mi­et­teistään tänä sun­nun­tain­jäl­keen­puolise­na. Mut­ta eteisen toisel­la puolen is­tui uusi opet­ta­jatar in­nokkaasti kir­joit­taen kir­jeitä ku­vatak­seen suku­laisilleen ja ys­tävilleen tu­loansa Honkalaan ja uu­den kotin­sa en­si vaiku­tus­ta. Vi­imeinen kir­je oli van­halle rakkaalle asuin­tover­ille in­ter­naatista, Tekla Vikille, jo­ka kaikessa oli Ellin täy­delli­nen vas­tako­hta, mut­ta jos­ta kuitenkin tuli hä­nen läheisin ys­tävän­sä koko sem­inar­ia­jak­si. Nyt oli Tekla saanut paikan po­hjoises­sa ja nuo kak­si toverus­ta oli­vat päät­täneet jatkaa yhteyt­tä tois­ten­sa kanssa vilkkaan kir­je­vai­hdon avul­la.

»Tääl­lä on jo­takuinkin haus­ka huoneustoon y.m. näh­den», kir­joit­ti neiti Vin­ter, »minä lähetän sin­ulle pienen po­hjapi­ir­roksen, ni­in saat selvem­män käsi­tyk­sen, miten minä olen sen jär­jestänyt. Naa­puri­ni, kansak­oulunopet­ta­jan kanssa lu­ulen sopi­vani ai­ka hyvin. Hän tun­tuu ol­evan kansak­oulun­har­ras­ta­ja ki­ireestä kan­tapäähän; on vahinko, rakkahin Tekla, et­tä sinä ja minä emme voi vai­htaa paikko­ja, sil­lä sinä olisit her­ra Rautios­ta löytänyt todel­lisen henki­heimo­lais­esi, kun minä sitä­vas­toin olen ker­ras­saan li­ian välin­pitämätön oikein ar­vostele­maan ni­in ylevää lu­on­net­ta. Mielessäni ku­vit­te­len minä aivan selvään, kuin­ka te olisitte keskustelleet mieli­aineis­tanne, ja minä olen ihan var­ma, et­tä ihanin yk­simielisyys olisi ru­ven­nut val­lit­se­maan tei­dän välil­länne tääl­lä tais­teluhaluises­sa Honkalas­sa.»

IV.

Nuori opet­ta­jatar avasi ikku­nansa saadak­seen raitista aa­muil­maa. Syyskuu oli jo ku­lunut lop­ulleen, mut­ta il­ma oli vielä leu­to ja kirkas, ja au­ringon sä­teet ki­mal­te­liv­at en­sim­mäis­ten yökylmästen kir­jailemil­la puiden lehdil­lä.

Takapi­hal­la val­lit­si hilpeä elämä; siel­lä oli van­ha Ka­tri­na ly­hyessä hameessa, puo­likengis­sä ja sin­isis­sä sukissa ja sirot­teli mu­ru­sia opet­ta­jan lukuisille si­ip­ieläimille, jot­ka kaakot­taen ja ki­ikat­en oli­vat keräy­tyneet hä­nen ym­pärilleen, samal­la kuin lu­mi­valkoinen kyyhky­nen nouk­ki herneitä eu­kon ryp­pyis­es­tä kädestä. Li­ha­va kel­lankir­ja­va kissa kat­seli ki­ihkeäl­lä halul­la tätä ruokkimista ko­rkeal­ta paikaltaan port­in­pylvään nenässä, ja pör­rökar­vainen koira, jon­ka ain­oana kau­nis­tuk­se­na oli vilkkaat silmät, venyt­teli tyy­tyväisenä oven edessä.

Rautio mah­toi ol­la su­uri eläin­ten ys­tävä, ajat­teli opet­ta­jatar, kun hän on koon­nut tuol­laisen eläinkokoel­man ym­pärilleen; kyyhky­set oli­vat kyl­lä kau­ni­ita ja oli hu­paista nähdä ne noin kesy­inä, kisso­ja sitä­vas­toin hän ei ol­lut koskaan voin­ut kär­siä, ja jos hän val­it­sisi it­selleen koiran, ni­in olisi sen ulkonäköön pan­ta­va ainakin jonkun ver­ran huomio­ta. Mitä taas kanoi­hin tuli, ni­in oli­vat ne ker­ras­saan si­etämät­tömiä ki­ikaamisi­neen, kun herät­tivät hänet sään­nöl­lis­es­ti jo­ka aa­mu vähin­täin kak­si tun­tia li­ian aikasin.

Si­itä oli kuitenkin ol­lut se hyö­ty, et­tä neiti El­li oli ehtinyt en­nen aami­aista käy­dä vähän kävelemässä jo­ka virk­isti ja toi hyvän ruoka­halun ja an­toi voimaa koulu­ajak­si. Työ kävi nyt sään­nöl­listä menoaan, ja hän oli tähän jo jo­takuinkin oleu­tunut, vaik­ka hän ti­etysti oli hie­man tot­tuma­ton alus­sa, kun hän oli en­sim­mäistä lukukaut­ta opet­ta­jattare­na.

An­der­sson­ska hoiti jo­takuinkin sään­nöl­lis­es­ti hä­nen mielestään pien­tä talout­ta, ja jos hä­nen ru­uan­laitossaan olikin paljon parane­misen si­jaa, ni­in El­li oli tästä joten­sakin välin­pitämätön. Hän ei välit­tänyt si­itä, mitä söi, ja piti taloudel­lisia toimia kovin arkipäiväis­inä. Hu­paisam­paa oli jär­jestel­lä tuo pieni koti ni­in so­mak­si kuin mah­dol­lista, ja tähän Ellil­lä olikin lahjo­ja. Hän pie­nil­lä kap­ineil­la te­ki ker­ras­saan urotöitä. Hä­nen huonekalus­ton­sa oli yksinker­tainen, mut­ta ais­tikas; so­hvan takana pienessä ka­maris­sa oli hänel­lä ital­ialainen kalas­ta­japoi­ka kip­sistä -- pu­ut­tui ain­oas­taan muu­tamia vi­her­iöitä kasve­ja, jot­ta tuo kau­nis ku­va oikein esi­in­ty­isi. Ikku­nain välis­sä ki­ikkui ka­pea an­ti­ikki­nen ku­vastin tum­mis­sa ke­hyk­sis­sä. Kau­ni­ita val­oku­vi­aan hän ei vielä ol­lut saanut ri­puste­tuk­si, sil­lä vaik­ka An­der­sson­ska oli pitkältä ja lev­eältä puhunut et­tä »An­der­sson on ni­in taita­va täl­laises­sa», ni­in ei neiti Vin­ter vielä tähän asti ol­lut on­nis­tunut saa­maan hän­tä ry­htymään tähän työhön.

Pöy­däl­lä so­hvan edessä oli al­bu­mi ja hyvin nidot­tu­ja kir­jo­ja ja etaseeri oli täyn­nä ko­re­ita pikkuesineitä, mitkä an­toi­vat huoneelle so­man näön. Maku­uhuoneessa oli muka­va kir­joi­tus­pöytä pää­tyikku­nan edessä ja toisen ikku­nan edessä pieni so­ma neu­lomapöytä, mis­sä Ellin oli tapana is­tua kau­ni­ine käsitöi­neen ja kat­sel­la leikkiken­tälle. Ais­tikkaasti asetet­tu­ja kukkaisko­rt­te­ja ja vihko­ja -- muis­to­ja ys­täviltä ja tovereil­ta -- ja ko­rko-​om­peleinen peite pienel­lä ruokapöy­däl­lä vier­essä os­oit­ti hä­nen järjesty­sais­ti­aan. Ni­in, hän ei pitänyt ru­mas­ta ja yksinker­tais­es­ta, ja si­inä hän oli todel­lakin hiukan li­ialli­nen, mut­ta tärkeä seikka­han olikin saa­da koti ni­in miel­lyt­täväk­si kuin mah­dol­lista asues­sa au­ti­ol­la seudul­la.

Vielä hiukan raitista il­maa ja ikku­na vedet­ti­in ki­in­ni. El­li oli edel­lisenä päivänä ol­lut rovastin­nan lu­ona -- lap­sil­la oli ol­lut lu­pa huonei­den si­ivoamisen täh­den -- ja oli jäänyt muu­tamia vihko­ja ko­rjaa­mat­ta, jo­ka työ oli nyt tehtävä en­nen koulu­tun­nin alkua ja piti si­is jät­tää aa­mukäve­lylle meno sik­seen; sen si­jaan päät­ti hän jäl­keen­puolis­ten tehdä oikein per­in­po­hjaisen käve­lyretken met­sään, sil­lä näyt­ti tule­van kau­nis päivä. Eteisessä kaikui jo en­sim­mäiset askelet, siel­lä oli kak­si pien­tä puhdis­ta­jaa tämän vi­ikon ajak­si, joiden piti aina saa­pua tun­tia en­nen tovere­itaan lakaise­maan koulusalia ja talvel­la sytyt­tämään tulet uunei­hin. Hä­nen täy­tyi ava­ta oven­sa ja nyökäyt­tää hyvää huo­men­ta noille pie­nille myyrille, jot­ka oli­vat ni­in toimes­sa ja touhus­sa. Pi­an saa­pui op­pi­las toisen­sa jäl­keen, koulu alkoi, ja työ su­jui vilkkaasti, kunnes päiväl­lis­tun­ti tuli.

Kun El­li ki­iru­ul­la oli syönyt An­der­sson­skan pe­runasal­laat­tia ja pak­sua man­naryyniv­el­liä, ni­in hän lait­tausi heti käve­lyretkelleen. Hän ei ol­lut koskaan pitänyt pitk­istä laahus­timista, ni­in et­tei hä­nen nytkään tarvin­nut ko­hot­taa hel­mo­jaan, mut­ta käve­lykengät oli­vat nyt tarpeesen ja hat­tu hyväs­es­ti ot­sal­la ja pieni ju­uri­va­su kä­si­var­rel­laan lähti hän hyräellen matkaan.

Il­ma oli tänään omi­tuisen keveä ja miel­lyt­tävän raikas, kuten taval­lis­es­ti syysku­us­sa, ja sin­ertävä us­va ki­etoi pehmoi­sen vaipan taa etäisem­mät seudut. El­li kul­ki kaitas­ta polkua, mikä meni alas lam­men­ran­nalle, mut­ta hän poikke­si sitte pi­an oikealle met­sään, jos­sa hä­nen kepeät jalka­nsa jät­tivät tuskin huo­mat­tavia jälk­iä pehmoi­seen, kosteaan su­den­sam­maleesen. Hän käveli ja lauleli edelleen ja tun­si sydä­men­sä ni­in keveäk­si; oli kum­minkin so­maa ol­la noin vain kaikessa oma her­ransa. Voi lähteä ja tul­la oman mie­len­sä mukaan, ei kukaan pyytänyt hän­tä tule­maan pi­an takaisin eikä ih­me­tel­lyt, et­tä hän vi­ipyi kauan pois­sa; tässä va­pau­den ja ri­ip­pumat­to­muu­den tun­teessa oli kuitenkin jo­tain yksinäistä, mi­et­ti tuo nuori tyt­tö. Jos nyt es­imerkik­si jo­tain tapah­tu­isi hänelle, kun hän kulek­si tääl­lä met­sässä yksin, ni­in ei ol­lut ketään ko­tona, jo­ka lev­ot­to­muu­den pakot­ta­mana ki­iruh­taisi et­simään ja aut­ta­maan hän­tä. Mut­ta mitään ei ti­etenkään voin­ut tapah­tua; Honkala oli tyynein, rauhal­lisin kolk­ka maail­mas­sa, ei voin­ut toivoa mitään mieliku­vi­tuk­sel­lista ryöväri­his­to­ri­aa eikä mitään ro­man­til­lista seikkailua jonkun ääret­tömän kau­ni­in muukalaisen kanssa tapah­tu­vak­si. Hä­nen serkkun­sa oli­vat usein pilkan­neet kuin­ka hauskak­si hänelle tulisi asua saman ka­ton al­la nuoren naimat­toman miehen kanssa, jol­la oli samat har­ras­tuk­set kuin hänel­lä it­sel­läänkin; Ellin täy­tyi hymy­il­lä tälle ajatuk­selle. Ah, jospa he näk­isivät her­ra Raution kotiku­toises­sa takissa, jon­ka kylän paras räätäli oli tehnyt, ja ru­mas­sa van­has­sa ha­tus­sa. Kyl­lähän hän on nuori mies, vaan aivan mah­do­ton­ta oli Ellille aset­taa Rautio samaan lu­okkaan ni­iden nuorten her­rain kanssa, jot­ka liehakoi­vat hä­nen ym­päril­lään pääkaupungis­sa. Siel­lä hän tun­si sydä­men­sä tykyt­tävän kovem­min, kun huo­masi jonku silmäin seu­raa­van it­seään, vaan eipäs tääl­lä, vaik­ka oli var­ma, et­tä Raution huomio oli ki­in­nitet­tynä häneen. El­li ei tun­tenut it­sessään vähin­täkään halua tekey­tymään miel­lyt­täväk­si.

Rautio hymy­ili usein tälle hä­nen välin­pitämät­tömyy­delleen, minkä sisim­män syyn hän ni­in hyvin ym­mär­si -- hymy­ili hie­man su­run­voit­tois­es­ti.

Ajatuk­si­in­sa ki­in­tyneenä oli El­li painau­tunut yhä kauem­mak­si met­sään; hän ei näh­nyt noi­ta kapei­ta juovia taivaal­la pään­sä pääl­lä eikä edessäänkään, sil­lä hän kul­ki ja kaiveli kivien ja kan­to­jen välistä erivärisiä jäkäliä ja sam­malia, joista hän aikoi valmis­taa ke­hyk­sen äi­ti­vaina­jansa val­oku­vaan. Jokainen pieni kau­nis sam­mal­tukko ko­hosi ko­ri­in hä­nen kä­si­var­rel­laan, ja ni­in kulkeusi hän yhä edem­mäk­si, kunnes hän äkkiä huo­masi seiso­vansa keskel­lä rimpeä ja tun­si maan vaipu­van jalkain­sa al­la. Hän hypähti pienelle mät­täälle, mikä an­toi hänelle tilapäistä tukea, ja jalat tiukasti yh­teen­puser­ret­tuina kat­soi El­li tästä ym­pärilleen.

Rimpi oli het­eikköä, jos­sa siel­lä tääl­lä la­honut pu­un­runko li­maisen sam­malen peit­tämänä pisti esi­in liejuis­es­ta po­hjas­ta, ja muuten se oli yltä yleen­sä sakean, lakas­tuneen ja kel­las­tuneen saran peitossa. Tämä rimpiaavikko, joi­ta usein yhtäkkiä tapaa met­sässä, näyt­ti synkälle ja ikävälle, ja nuori tyt­tö kat­seli hyvin epäilevänä matkaa mät­täältä ki­in­teälle maalle. Ei ol­lut en­sinkään miel­lyt­tävää tun­tea vielä maan hyl­lyvän al­laan. On­nek­si löysi hän van­han pu­un­ju­urakon, mikä kum­malli­sis­sa koukerois­sa kurot­tau­tui hän­tä ko­hden; hän aset­ti varpaansa kär­jen tuolle heikolle tuelle, mikä heilui ja vaipui jo­ka askeleel­la, syöksyi nop­sasti eteen­päin ja pääsi met­sän­re­unaan.

Hän ei ol­lut tun­tenut pelkoa eikä lev­ot­to­muut­ta, mut­ta kun hän nyt kat­seli taak­sen­sa ja huo­masi, kuin­ka mu­tainen mus­ta vesi täyt­ti hä­nen kepei­den askel­tensa jäl­jet, ni­in pääsi häneltä helpo­tuk­sen huokaus, et­tä oli to­ki on­nel­lis­es­ti yli tul­lut.

Samas­sa rati­si­vat kui­vat ok­sat nopei­den askel­ten al­la ja met­sän puolelta läh­estyi her­ra Rautio kuin tu­ulen pu­us­ka, uskol­lisen, takkuisen Rulle koiransa seu­raa­mana, jon­ka punainen kieli lerp­pui pitkäl­lä su­us­ta.

-- No, Ju­malan ki­itos, tääl­lähän te olet­tekin aivan ter­veenä, hu­udahti hän ja veti syvään henkeä.

-- Oliko teil­lä sitte syytä epäil­lä sitä?

-- Oli ti­etysti, kun minä sat­tumal­ta ku­ulin An­der­sson­skalta, et­tä neiti oli yksinään läht­enyt poim­imaan sam­malia, ni­in ajat­telin heti, et­tä an­nat­te houkutel­la it­senne tuolle pet­tävälle rim­melle, mis­sä mät­täät ovat mitä re­he­vim­män sam­malen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on, sil­lä olen ker­ran itse ol­lut tart­tumaisil­lani rimpeen, jos­ta pääsin vas­ta pon­nis­tet­tuani kaikin voimin. Sinä sen kyl­lä mui­stat, van­ha Rulle, jo­ka koko ajan seisoit ran­nal­la ja ul­voit valit­tavasti. -- Hän silit­ti ys­täväl­lis­es­ti eläi­men pör­röistä päätä. Löy­tyi si­is kuitenkin joku, jo­ka oli ajatel­lut El­liä lev­ot­to­muudel­la tänään ja tah­tonut ri­en­tää hänelle avuk­si.

-- No, kos­ka olette ni­in läheltä kos­ket­tanut to­tu­ut­ta, ni­in täy­tyy mi­nun myön­tää, et­tä olen todel­lakin ko­kenut pienen samal­laisen seikkailun, selit­ti opet­ta­jatar nau­raen ja ku­vasi sit­ten ly­hyesti, miten kaik­ki on tapah­tunut. -- Sil­loin oli min­ul­la mitä kut­su­taan aav­is­tuk­sek­si, arveli Rautio, mi­nun täy­tyi vält­tämät­tä lähteä tänne kat­so­maan.

-- Se­hän oli ys­täväl­listä.

Rautio ei vas­tan­nut. Kun El­li si­inä nyt seisoi ly­hyessä hameessa ja va­su kä­si­var­relle, ni­in näyt­ti hän aivan sankarittarelta sadus­sa: »Lapset met­sässä»; opet­ta­ja olisi tah­tonut sanoa, et­tä El­li hä­nen silmis­sään oli pieni kei­jukaistyt­tö, jon­ka täh­den pitäisi ol­la pelois­saan ja pitää vaaria, etenkin tääl­lä, mis­sä hän oli yksinään, kaukana omai­sis­taan, vaan hän oli vaiti kuitenkin.

El­li oli sil­lävälin alka­nut kulkea ko­ti­apäin ja Rautio seurasi hän­tä,

-- Minä kulin ju­uri ajatellen, kuin­ka kum­mallista on ol­la ni­in ri­ip­puma­ton toi­sista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä min­ua eikä kysy kun tulen taik­ka menen.

-- Mut­ta on­han teil­lä suku­laisia?

-- Tosin on min­ul­la täti, jon­ka lu­ona olen asunut ain­oas­taan lo­ma-​aikoina, ja muu­tamia iloisia serkku­ja, mut­ta minä tarkoi­tan, et­tei ole tääl­lä; ne siel­lä pääkaupungis­sa eivät huoli si­itä, mitä min­ul­la pistää päähän yksinäisyy­dessä.

-- Ni­in, mut­ta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut het­teesen?

-- Aivan kuin In­grid An­der­senin sadus­sa. Oh, tytöt oli­si­vat pitäneet sitä hyvin trag­illise­na kuole­mana, vas­tasi hän su­rut­tomasti.

Lap­si­par­ka, hän oli todel­lakin yksin, ajat­teli Rautio, ja taas silit­ti ajatuk­si­in vaipuneena Rullen päätä.

-- Tuo­han on oikea lois­tonäyte koiras­ta, tuo tei­dän Rul­lenne, her­ra Rautio.

-- Minä ym­mär­rän, mitä neiti tarkoit­taa, ni­in, Rulle par­al­la ei ole mitään ulkon­aista kauneut­ta, vaan uskolli­nen sydän.

-- Jos minä joskus ru­peisin pitämään koiras­ta, ni­in pitäisi se ol­la kau­nis ja hyvää ro­tua.

-- Ni­in, minä lu­ulen, et­tei Rul­lessa olekaan mitään ro­tua, sanoi opet­ta­ja hymy­illen, enkä minä ole sitä ju­uri valin­nutkaan oman tah­toni mukaan, pikem­min voisin sanoa, et­tä Rulle on valin­nut min­ut.

-- Miten ni­in?

-- Minä löysin sen pienenä pen­tu­na puo­likuo­li­aak­si po­let­tuna N:n kaudul­ta ja näin sen vaivan, et­tä otin koti­ini hoitaak­seni sitä hie­man. Si­itä saak­ka on se ol­lut eroam­aton mi­nus­ta, etenkin lukukau­den ajal­la; minä en ole vi­itsinyt viedä sitä mukanani ko­tia kesälo­ma­lle koiravaunuis­sa, sil­lä se tekee ker­ras­saan on­net­tomak­si va­paut­ta rakas­ta­van Rulle parkani.

-- Ki­itol­lisu­us ti­etysti jos­sain määrin so­men­taa elukkaa mi­nun silmis­säni, hymy­ili hän.

He kulki­vat edelleen ja tuo nuori tyt­tö oli tavat­toman puhe­lias, ken­tiesi sen­täh­den, et­tä hän oli saanut ol­la vaiti tarpeek­si kau­van yksin ol­lessaan. Vähitellen jou­tu­iv­at he koulukysymyk­sen pi­irin. Rautio tuli eloisak­si, mut­ta hillit­si it­sen­sä kysyen äkkiä: -- Tämä ei ken­tiesi miel­lytä teitä?

-- Miel­lyt­täähän sen pitäisi, vas­tasi hän, mut­ta taval­laan olette oike­as­sa, minä en ole in­nos­tunut koulu­asi­as­ta ni­inkuin te!

-- Mik­sikä sitte olette an­tau­tunut koulun palveluk­seen, an­teek­si, mut­ta tämä kysymys on jo kau­van asunut mielessäni?

-- Ni­in, no mi­nun nyt oli ry­hdyt­tävä jo­honkin, sanoi hän välin­pitämät­tömästi. Van­hempani kuo­li­vat, kun minä vielä olin lap­si, ja hol­ho­jani -- van­ha kou­lu­mies -- tah­toi vält­tämät­tä nähdä min­ut opet­ta­jattare­na; no, minä olin vaiku­tuk­sen alainen ja tein hänelle mielik­si, mut­ta kos­ka min­ul­la oli va­paus vali­ta, ni­in halusin minä mielu­um­min opet­taa kansan lap­sia. Minä olin hie­man ih­misys­tävälli­nen, nähkääs, ni­inkuin useim­mat nuoru­udessaan. Pieni pääo­mani ri­it­ti häd­in­tuskin min­ulle sem­inaris­sa, mis­sä minä koetin painau­tua koulu­aat­teesen ja an­taa tove­rien in­nos­tut­taa it­seäni, jot­ka ihan hehkui­vat su­uren asian puoles­ta, mut­ta minä jäin kuin jäinkin haaleak­si. Min­ul­la on hyvä tah­to täyt­tää opet­ta­jatarvelvol­lisuuk­siani, ja minä pidän kil­teistä tyt­tö­sistäni -- mut­ta si­inä onkin kaik­ki. -- Hän huokasi keveästi.

Rautio ajat­teli, et­tä tuo huokaus tarkoit­ti lo­ma-​aiko­ja pääkaupungis­sa, koko hä­nen en­tistä elämään­sä siel­lä ilois­ten serkku­jen seassa; tuol­lainen pieni kau­nis per­ho­nen sopikin parem­min li­ipoit­tele­maan seu­raelämän pais­teessa kuin kaivau­tu­maan kansak­oulunopet­ta­jattare­na maalais­maa­han. -- Kun­han teille vain ei tulisi si­etämät­tömän ikävä tääl­lä? sanoi hän ehdot­tomasti.

-- Oh ei, sitä en lu­ule, min­ul­la on ni­in on­nelli­nen lu­onne, et­tä vi­ih­dyn kaikkial­la, minne ko­hta­lo min­ut heit­tää. Min­ul­la on jo ol­lut ni­in mon­ta ko­tia, ja voihan sitä lo­ma-​aikoina matkustel­la ja koo­ta verek­siä vaikut­timia. Kat­sokaas, kuin­ka kau­nista, har­maa­ta jäkälää tu­os­sa!

El­li poi­mi in­nokkaasti ja opet­ta­ja aut­toi hän­tä auli­isti, ni­in et­tä tuo pieni va­su oli kukku­ral­laan, kun he hämärtäessä tuli­vat takaisin koulu­talolle.

V.

Seu­raa­vana jäl­keen­puolise­na is­tui neiti Vin­ter por­tail­la sam­mal­va­suineen sit­omas­sa ke­hyk­siä. Rautio tuli ju­uri kylältä, mis­sä hän oli ol­lut kat­so­mas­sa muu­at­ta sairas­ta op­pi­las­taan, ja pysähtyi nyt neiti Vin­terin luo.

-- Lu­ulet­teko neiti, et­tä tu­os­ta tulee kestävä? kysyi hän.

El­li piti yl­hääl­lä pien­tä köyn­nöstä ja tarkasteli sitä tutkivin kat­sein. -- Et­tekö lu­ule?

-- Minä vain ajat­telin, et­tä teräs­lankaa kap­pale sitä tuk­isi, vas­tasi hän, min­ul­la on sitä ko­tona, halu­at­teko koet­taa? ja odot­ta­mat­ta vas­taus­ta oli hän pois­sa sekä melkein yhtä pi­an takaisin teräs­lankoi­neen, minkä hän tuo­tapikaa hyvin kätevästi muo­dosti soikeak­si ja ni­in su­urek­si renkaak­si kuin El­li määräsi.

-- Ki­itos­ta paljo, tämän päälle on tosi­aankin hyvä sitoa -- te olette käytän­nölli­nen, her­ra Rautio!

-- Äi­ti­ni on hyvin kätevä ja tarkkasilmäi­nen näkemään, miten mikin on tehtävä. Ehkä olen perinyt jo­tain hä­nen kätevyy­destään, vas­tasi hän. Rautio tun­si, et­tä nyt pitäisi hä­nen pois­tua, ei­hän hänel­lä tässä enää ol­lut mitään tekemistä, mut­ta kuitenkin vi­ipyi hän paikallaan, ni­in vieläpä is­tuikin por­taille opet­ta­jatar­ta vastapäätä ja kat­seli kuin lu­mot­tuna, kuin­ka nuot hienot sormet pu­jot­ti­vat har­maan jäkälän mitä somim­mak­si sep­peleek­si.

-- Si­itäpä tulee kau­nis -- Rautio ei voin­ut pidät­tää ih­me­tys­tään.

-- Ni­in, lu­ulen tosi­aankin si­itä tule­van ker­ras­saan hyvän, kun nyt vain tuo siu­nattu An­der­sson joskuskaan tulisi vehkei­neen, et­tä voisin saa­da ri­puste­tuk­si nämät sekä kaik­ki kau­ni­it val­oku­vani, ja ko­ti­ni vi­hdoinkin järjestyk­seen.

-- Jos sal­litte, ni­in olen minä erit­täin mielel­läni avuk­senne tässä suh­teessa, li­it­ti Rautio in­nokkaasti, min­ul­la on sekä naulo­ja et­tä vasara.

-- Ellei si­itä vain tule li­iak­si vaivaa, ni­in olisin todel­la teille ki­itolli­nen; kas ni­in, nyt on työni valmis, onko teil­lä ehkä aikaa aut­taa min­ua jo tänään?

-- Kyl­lä min­ul­la on! -- Hän rien­si no­peasti pois nouta­maan työkalu­jansa ja as­tui sit­ten sykyt­tävin sydämin opet­ta­jattaren kyn­nyk­sen yli. Kuin­ka mon­ta ker­taa hän olikaan tääl­lä ol­lut en­nen ja keskustel­lut neiti Friskin kanssa koulu-​asioista. Hänel­lä oli vielä tuoreessa muis­tossa sor­vatut pu­utuolit, joil­la aina oli taipumuk­se­na tipaut­taa is­tu­ja lat­tialle, vaap­pera pöytä, mis­sä hänel­lä oli tarpeel­liset kir­joi­tusko­jeen­sa, ja punasek­si maalat­tu pi­iron­ki, minkä An­der­sson­ska oli lainan­nut hänelle. Neiti Frisk oli kelpo tyt­tö ja hyvä opet­ta­jatar, mut­ta häneltä pu­ut­tui tykkänään kykyä jär­jestää mukavasti; hä­nen lu­on­aan tun­tui aina jos­sain määrin kylmälle ja au­ti­olle, aivan kuin kestikievaris­sa. Nyt oli Rautio melkein valmis peräy­tymään häm­mästyk­ses­tä, ni­in hienol­ta, so­ma­lta ja kodikkaan­läm­pöiseltä tun­tui tuo pieni huone nyt.

-- Miten sievää tääl­lä on! hu­udahti hän ehdot­tomasti.

-- Onko teistäkin, no se on hyvä; te olette en­sim­mäi­nen vieras, mikä on as­tunut kyn­nyk­seni yli, mut­ta kat­sokaa­han nyt tänne, eikö tämä uusi ke­hys näytä hyvältä tääl­lä nurkas­sa?

-- Aivan eri­no­maiselta, ehkä saan heti käyt­tää vasaraani?

-- Ki­itos, jos tah­dotte, se on äi­ti­ni val­oku­va, otet­tu öljy­maalauk­ses­ta, mikä on tädil­lä. Hän kuoli keuhko­tau­ti­in.

-- Sen voi aav­is­taa, hän näyt­tää ni­in kär­sivältä. Rautio kat­seli kun­nioituk­sel­la noi­ta hieno­ja ri­utunei­ta kasvo­ja.

-- Tänne pitkälle seinälle ajat­telin aset­taa tämän su­uren val­oku­van Edelfeltin taulus­ta »Merel­lä» ja sen molem­min puolin nämät Mun­ster­hjelmin ja Lind­holmin tauluista. Tämän pienen ak­varellin on serkku­ni maalan­nut, tässä ovat hä­nen alkukir­jaimen­sa V. M.: Vik­tor Mell­gren -- hän on taiteil­ijan alku, nähkääs, me taidamme ri­pus­taa sen tois­ten ala­puolelle -- ni­in, näin tulee hyvä.

Opet­ta­ja ei ti­en­nyt mik­si, mut­ta hän ei pitänyt ak­varel­lista, se oli aivan li­ian räikeä.

-- Vielä tämä pieni muis­tomerk­ki, Thor­vald­senin enke­lit, ni­in on mi­nun koko taulu­varas­toni asetet­tu ja te an­sain­neet su­uren ki­itok­sen, her­ra Rautio. Ei, mut­ta kat­sokaas, kuin­ka hauskalle ne näyt­tävät, kaik­ki mi­nun rakkaat, van­hat ys­täväni -- ja hän löi kädet yh­teen ihas­tuneena kuin lap­si. -- Olisi­pa min­ul­la vain muu­tamia kau­ni­ita, vi­her­iöitä kasve­ja po­hjak­si kalas­ta­japo­jal­leni, ni­in sil­loin olisi kaik­ki hyvin.

Rautio kat­seli tarkkaavasti tuo­ta lu­on­nol­lista veis­tos­ta. Ni­in, seinä oli tosi­aankin li­ian vaalea. -- Miltähän mah­taisi näyt­tää pari pyra­mi­idin muo­toista kata­jaa tuol­ta nurkas­ta? tu­umi hän -- tääl­lä löy­tyy muu­tamia ai­ka muhkei­ta aivan lähel­lä.

-- Se oli eri­no­mainen aja­tus! hu­udahti El­li vilkkaasti; tehän olette ker­ras­saan eri­no­mainen kek­simään, ei, ei, älkää menkö vielä, jatkoi hän, kun Rautio kokoili työkalu­jaan ja aikoi sanoa jäähyväisiä, An­der­sson­ska aikoo tar­jo­ta meille kupin teetä, tämä on ihan en­sim­mäi­nen ker­ta elämässäni, kun olen emän­tänä.

Rautio ku­mar­si; hän vi­ipyi hyvin mielel­lään ja alkoi Ellin ke­hoituk­ses­ta se­lail­la al­bu­mia ja kat­sel­la ko­rt­te­ja, joi­ta oli pienet so­mat ko­rit täyn­nä. Näin mon­ta muis­toa ys­täviltä ja tut­tavil­ta hänel­lä oli, ja al­bu­mi oli aivan täyn­nä val­oku­via, en­im­mäk­seen nuo­ria naisia ja hieno­ja nuo­ria her­ro­ja, ihan var­maan hä­nen en­ti­nen seu­rapi­irin­sä, mis­sä hänestä epäilemät­tä oli pi­det­ty ja hän­tä ihail­tu.

Hän kat­soi äk­isti tuo­hon pie­neen siroon olen­toon, jo­ka pu­uhaili teep­öy­dän ääressä, noin so­maa nuor­ta emän­tää kat­se­lee mielel­lään. -- Nyt on tee valmista, he­lisi samas­sa hä­nen ää­nen­sä. Tässä is­tu­iv­at he toisi­aan vastapäätä pienen pyöreän pöy­dän ääressä, ja lakkaa­mat­ta täy­tyi Raution seu­ra­ta noi­ta pieniä, pyöre­itä käsiä, jot­ka tait­toi­vat leipää ja pani­vat sok­eria kup­pei­hin; jokainen li­ikun­to oli täyn­nä naisel­lista su­loa, sitä ei voin­ut kieltää, ja koko ajan puhe­li hän lakkaa­mat­ta. Raution oli mah­do­ton muis­taa jälestäpäin, mitä El­li ker­toi, mut­ta puheen­sa kaikui kuitenkin pehmoi­se­na kuin lin­nun liv­er­rys hä­nen ko­rvis­saan.

Kun hän sit­ten il­lal­la is­tui yksinäisessä ka­maris­saan, ni­in oli tämä pieni taulu hä­nen edessään kuin miel­lyt­tävä uni, ja hän­tä vaivasi äk­isti selit­tämätön yksinäisyy­den tunne. Van­ha »Mip­pa», keltainen kissa, is­tui kyl­lä tapansa mukaan kehräten kir­joi­tus­pöy­däl­lä hä­nen edessään, ja Rulle oli kyyristynyt hä­nen jalkoi­hin­sa, mut­ta tämä seu­ra ei tänä il­tana tah­tonut hän­tä tyy­dyt­tää.

Mi­et­tivänä kat­seli hän ym­pärilleen, huone oli puh­das ja järjestyk­sessä ja täys­inäi­nen kir­jakaap­pi todisti hä­nen har­ras­tus­taan, vaan ei mikään sievä ko­rukalu, ei mikään hieno pikkue­sine an­tanut huoneelle minkään­laista taiteel­lista leimaa. Tähän asti ei hän ol­lut huo­man­nut tätä pu­utet­ta tai havain­nut et­tä mitään pu­ut­tui; nyt oli toisin, nyt ym­mär­si hän samal­la, et­tä tämän salaperäisen jonkun, mikä tuot­ti kodille su­ur­in­ta viehä­tys­tä, täy­tyi ol­la syn­ty­isin hienon­tunut aisti, mikä oli ken­tiesi perit­ty sivistyneiltä esi-​isiltä ja sitähän ei si­is hän, talon­poikaissukuinen, koskaan voisi saa­da. Hän ajat­teli lap­suuten­sako­tia, su­uria, val­oisia, si­is­tisti pa­per­oit­tu­ja huonei­ta maalat­tuine kaappei­neen ja ko­rkeine sänkyi­neen, kaik­ki oli ni­in sään­nöl­listä ja hyvin säi­lynyt­tä, mut­ta kau­nista se ei ol­lut, nyt vas­ta tiesi hän, mitä si­itä pu­ut­tui -- kauneu­sais­tia. Oli kuin runouden lev­eä, kul­tainen jo­ki äkkiä olisi levit­tänyt ho­htoisan pin­tansa hä­nen eteen­sä huikas­tak­seen het­kisek­si hä­nen silmän­sä ja sit­ten an­taak­seen todel­lisu­uden hä­nen ym­päril­lään näkyä en­tistä alas­tom­am­pana.

Huone oli pimeä en­nenkuin Rautio tuli sytyt­täneek­si lam­pun, hänel­lä ei ol­lut muuten tapana noin un­ek­sia hukkaan aikaansa; nyt tun­sikin hän it­sen­sä jo­takuinkin tyy­tymät­tömäk­si. Hän oli sitä­pait­si nyreis­sään ja il­man mitään todel­lista syytä. Hän tem­pasi kasan sinikan­tisia vihko­ja pöy­dältä; sil­loin sat­tui hä­nen silmäyk­sen­sä rikkon­aisel­la sinetil­lä varustet­tuun kir­jeeseen. Se oli tul­lut pos­ti­laukus­sa samana päivänä, ja su­uret selvät kir­jaimet päällekir­joituk­ses­sa oli­vat äidin vah­van, hie­man raskaan kä­den pi­irtämät. Hän ot­ti kuoren ja kat­seli kauan sitä, sit­ten vei hän sen kun­nioituk­sel­la hu­ulilleen; samal­la kuin kirkas kyynel hä­nen miehekkäistä silmistään vieri pa­per­ille. Si­inä oli hä­nen mielestään jo­tain selit­tämät­tömän li­ikut­tavaa nois­sa lapsel­lisen su­uris­sa kir­jaimis­sa, sil­lä ne an­toi­vat hänelle jo­ka ker­ta, kun hän ne nä­ki, uu­den todis­teen hä­nen äitin­sä su­ures­ta rakkaud­es­ta ain­oaan lapseen­sa. Kuin­ka paljon vaivaa olikaan ol­lut työn jäyken­tämil­lä sormil­la opetel­la kir­joi­tus­taidon salaisu­ut­ta, mut­ta kuin­ka kär­siväl­lis­es­ti ja kestävästi oli tuo hyvä eu­kko kuitenkin is­tunut kir­joi­tus­taulun ääressä ja pi­irustel­lut ja pi­irustel­lut, kunnes koko kir­jain­armei­ja oli marss­in­ut hä­nen muis­toon­sa, samal­la kun käsi hi­taasti muo­dosteli ni­itä kivikynäl­lä. Hän ei ol­lut voin­ut si­etää aja­tus­ta, et­tä vier­aan pitäisi kir­joit­taa hä­nen puolestaan po­jalleen, sit­ten kun isä, jo­ka aina oli välit­tänyt kir­je­vai­htoa hei­dän välil­lään, oli pois­sa. Ja sen­täh­den oli hän tar­mol­la ry­htynyt tuo­hon su­ureen työhön po­jan jo­hdol­la, kun tämä oli ko­tona lo­ma-​aikana. Lu­on­teen­lu­ju­ut­ta ja päät­täväisyyt­tä ei häneltä si­is pu­ut­tunut. Nyt kir­joit­ti hän ihan täysin luet­tavaa, vaikkakin hie­man omi­tu­ista käsialaa, ja oli tämän lisäk­si hyvin hu­vitet­tu pis­telemään ajatuk­si­aan pa­per­ille. Mitä rakas­ta­va äi­ti voipikaan, kun on kysymys hä­nen laps­es­taan, ajat­teli Rautio, ja syvän ki­itol­lisu­uden tunne täyt­ti tänä het­kenä hä­nen sydä­men­sä, karkoit­taen pakos­alle kaik­ki lev­ot­tomat ja tyy­tymät­tömät ajatuk­set. Yöl­lä un­ek­si hän sitä­vas­toin lakkaa­mat­ta kau­ni­ista kata­jista, jot­ka hän seu­raa­vana päivänä hakkaisi ja aset­taisi neiti Vin­terin ka­mari­in.

VI.

Lukukausi oli ku­lunut sään­nöl­listä menoaan pimei­den syyskuukausien ajat, ja joulu oli ovel­la. Rauti­ol­la ja opet­ta­jattarel­la oli ol­lut mon­ta pitkää keskustelua joulu­juh­lan jo­hdos­ta lap­sille. Koulun jo­htokun­ta ei ju­uri san­ot­tavasti välit­tänyt tästä, ja vas­ta sitte, kun opet­ta­ja hil­jaisel­la taval­laan kauan oli valmis­tel­lut sitä, uhrat­ti­in pieni sum­ma, jo­ka hädin tuskin ri­it­ti pääkaupungis­sa ilmestyvän ja er­ityis­es­ti kansak­oulun op­pi­laille ai­jo­tun joul­ule­hden tilauk­seen ja kynt­tilöi­den os­toon; muus­ta saisi­vat opet­ta­jat itse pitää huolen, »jos vält­tämät­tömästi tah­toi­vat tehdä koulus­ta leikki­tu­van», kuten Isolan rusthol­lari sanoi.

Hänel­lä ei ol­lut it­sel­lään lap­sia, ja hän­tä eivät uskalta­ne­et muut ukot vas­tus­taa, vaik­ka oli­vat vähän tai­pusampia ajatel­lessaan jo­takin pien­tä Kal­lea tai Lot­taa, jo­ka siel­lä ko­tona jo vi­ikkokau­sia oli iloin­nut jouluhu­vin toivos­sa. Jo­ka vu­osi oli Rautio tais­tel­lut jotenkin samoil­la tu­lok­sil­la; useim­miten oli juh­la ol­lut vain kahvikesti, minkä hän itse kus­tan­si ja jol­loin lapset sai­vat leikkiä ja tem­meltää muu­tamia tun­te­ja koulun salis­sa. Hän ei koskaan ol­lut an­tanut vas­tus­tuk­sen masen­taa har­ras­tus­taan saa­da lap­sille hausku­utus­ta, ei sil­loinkaan kuin neiti Frisk arkana lu­opui tais­telus­ta; nyt sitä­vas­toin oli hänel­lä uudessa opet­ta­jatta­res­sa reipas li­it­to­lainen, valmis aut­ta­maan neu­voil­la ja teoil­la. Aina hyvän­tah­toinen rovastin­na oli lu­van­nut leipoa vehnäpul­lia koko joukolle, opet­ta­ja ja neiti Vin­ter ot­ti­vat huole­hti­ak­seen kahvin muine tarpei­neen, sekä makeiset jouluku­useen.

Aina tuon su­uren juh­lapäivän aa­muhetkestä asti olti­in in­nokkaasti pu­uhas­sa koulusaleis­sa; toises­sa ko­hosi ku­usi, jät­tiläis­puu, minkä Rautio ja hä­nen op­pi­laansa oli­vat kaata­neet pap­pi­lan met­sästä ja sit­ten riemusaatossa koti­in tuoneet. Nyt oli ku­usi ko­ris­tet­ta­va oikein kau­ni­ik­si ja tässä os­oit­tau­tui opet­ta­jatar ker­ras­saan mes­tarik­si. Kir­javas­ta silkkipa­peri­sta valmis­teli hän mitä somimpia ko­ris­tei­ta. Raution mielestä hän oli ker­ras­saan ih­me­teltävä.

Toiseen koulusali­in taas oli kahvipöytä katet­ta­va, minkä neiti Vin­ter Ka­tri­nan avul­la sai tehtäväk­seen, samal­la kun opet­ta­ja aset­ti kynt­tilöitä oven­pieluk­si­in ja ikkunoi­hin tilapäisi­in kynt­tilä­jalkoi­hin.

Vi­hdoin oli kaik­ki järjestyk­sessä; näyt­ti ni­in juh­lal­liselta, et­tä Ka­tri­nakin, jo­ka har­voin häm­mästyi mitään, tun­nusti, nähdessään ki­mal­ta­van jouluku­usen, et­tei hän koskaan ol­lut näh­nyt mitään ni­in kau­nista.

Nyt alkoi­vat vier­aatkin saa­pua, en­sik­si rovastin­na, va­sulli­nen talviome­nia mukanaan ja pas­tori Ståh­le seuras­saan; molem­mat tah­toi­vat mielel­lään kat­sel­la las­ten iloa ja Rautio oli sitä­pait­si myöskin pyytänyt pas­to­ria avaa­maan juh­lan ly­hyel­lä joulu­ruk­ouk­sel­la.

Apu­lainen Ståh­le oli pitkä, hyvin hoik­ka her­ra, näyt­ti paljoa nuorem­mal­ta kuin hän itse asi­as­sa oli, sen­täh­den et­tä os­asi sopivis­sa ja sopi­mat­tomis­sa tilaisuuk­sis­sa muut­taa väriään; hä­nen ihon­sa oli heleä kuin seit­sen­toista vuo­ti­aan im­men. Kun hän­tä ujos­tut­ti, ni­in tah­toi­vat myöskin sanat tak­er­tua kurkku­un ja hä­nen täy­tyi ol­la hyvin varuil­laan, erit­täinkin neiti Vin­terin läs­nä ol­lessa, sil­lä täl­lä oli vas­tus­tam­aton halu ajaa ruskopil­viä apu­laisen poskille ja iloi­ta salaa hä­nen häm­mingilleen.

Apu­lainen oli hyvä ja tun­nolli­nen nuori mies, jo­ka ei rakas­tanut van­hanaikaisia epä­tapo­ja. Hänel­lä oli tavat­toman kau­nis mes­suääni, ja yleen­sä voi toivoa, et­tä hänestä tulee hyvä pap­pi. Kaikissa koulukysymyk­sis­sä oli hän ehdot­tomasti opet­ta­jan puolel­la, vaik­ka hän vielä oli li­ian vieras Honkalas­sa ja myöskin li­ian ar­ka uskaltaak­seen esi­in­tyä aivan päät­tävästi.

Kel­lo oli ju­uri neljä, lapset tul­vi­vat iloa välkkyvin silmin sisään, pas­tori nousi ka­teed­er­ille ja puhui muu­tamia yksinker­taisia sano­ja heille, minkä jäl­keen Rautio voimakkaal­la bas­soäänel­lään alkoi joulu­vir­ren, ja lapset säes­tivät sitä, jot­ta sali ka­jahteli.

Toise­na nu­merona ohjel­mas­sa oli kahvin tar­joilu, jol­loin oli haus­ka kat­sel­la, miten nop­saan rovastin­nan pyylevät pul­lat kato­si­vat lois­ta­van valkois­ten ham­paiden taakse, ja tämän jäl­keen seurasi tanssi ku­usen ym­päril­lä ja vuoroon leikke­jä, mis­sä Rautio oli väsymätön jo­hta­ja. »Meill' on nyt paik­ka kul­lakin», »Jänö is­tui maas­sa», »Kas myl­läri sal­van aukaisee» y.m. laulelti­in yhä uudelleen, ei ke­nenkään ääni sor­tunut ja väsymys­tä ei joutanut ajat­tele­maan; se oli ver­ra­ton joulu­juh­la. Keskel­lä nuorten joukkoa ko­hosi kuin ko­rkea petäjä nuores­sa met­sässä Raution kookas var­ta­lo. Hän oli keskus­pylväs, minkä ym­pärille kokoon­tui tuo pieni kansa, jon­ka ajatuk­set ja mielialan hän ni­in hyvin ym­mär­si ja jo­ka myöskin ni­in lu­ot­tavaise­na näkyi li­it­täy­tyvän häneen.

Kun il­ta vi­hdoin oli kä­sis­sä ja lähdön piti tapah­tua, kokosi hän kaik­ki lapset ym­pärilleen ja puhui heille joulun merk­ityk­ses­tä, samal­la kuin pyysi heitä ajat­tele­maan, mikä ver­ra­ton lah­ja Je­suk­sen syn­tymisen kaut­ta on an­net­tu ih­miskun­nalle ja kuin­ka jokaisen sydä­men­sä po­hjas­ta pitäisi iloi­ta jouluil­moituk­ses­ta ja riemuiten yhtyä enke­lien ylistysvir­teen: Kun­nia olkoon Ju­malalle ko­rkeudessa, maas­sa rauha, ih­misille hyvä tah­to. -- Ja hä­nen puhues­sa lev­isi hil­jainen vakavu­us nuo­rille kasvoille ja mon­et silmät, jot­ka oli­vat ki­in­tyneinä opet­ta­jaan, oli­vat kos­tuneet.

Rovastin­na ja pas­tori rien­sivät sanomaan jäähyväisiä, sydämel­lis­es­ti ki­it­täen hauskas­ta il­las­ta, ja lapset läh­tivät pois ni­iat­en ja ku­mar­taen opet­ta­jalle ja opet­ta­jattarelle. Tuli hil­jaisu­us su­ures­sa salis­sa, kynt­tilät oli­vat jo lop­pu­un pala­neet, ja ain­oas­taan joulupu­us­sa lieskasi vielä muu­tamia sam­mu­via tu­lia. Rautio oli saat­tanut vi­imeisiä pieniä vieraitaan eteiseen ja näh­nyt hei­dän kaikkien hil­jaa ja sovus­sa lähtevän; hän oli aina ankara järjestyk­sen suh­teen, ja, ni­in hyvä kuin hän olikin, tiesi jokainen op­pi­las, et­tei käynyt päin­sä hutiloi­da hä­nen kanssaan täl­lai­sis­sa asiois­sa. Kun hän palasi sisään, seisoi El­li Vin­ter ajatuk­si­in­sa vaipuneena pal­jaste­tun jouluku­usen vier­essä. -- Juh­lam­me­han oli oikein on­nis­tunut ja hu­painen. -- Rautio läh­estyi iloise­na tuo­ta nuor­ta tyt­töä.

-- Ni­in oli, vas­tasi hän ha­jamielisenä.

-- Lapset oli­vat ni­in ihas­tunei­ta, ei mikään ilo ole puh­taam­paa ja ko­rkeam­paa kuin hei­dän ja etenkin ilme­nee se parait­en joulu­juh­las­sa!

-- Lu­ulet­teko sitte las­ten käsit­tävän joulun varsi­naista ilon­ainet­ta?

-- Mon­esti ehkä parem­min kuin täysikasvuiset, vas­tasi hän.

-- Ken­tiesi, jo sil­loin kade­hdin minä heitä ni­inkuin kade­hdin teitäkin, her­ra Rautio, kun seisoitte tu­os­sa keskel­lä lap­sil­iu­taa ja il­moititte joulun iloisen sanoman heille.

Rautio kat­soi kum­mas­tuneena häneen: -- Lu­ulen, et­ten ym­mär­rä neitiä nyt?

-- Minä tarkoi­tan, et­tä sel­lainen vah­va vaku­utus, minkä tun­sin ol­evan tei­dän sano­jenne po­hjana tänään, tun­tui mi­nus­ta hyvin kade­hti­val­ta, vas­tasi hän. -- Kun minä vielä olin pieni tyt­tö­nen, ni­in äi­ti­ni ker­toi min­ulle tuon van­han jouluhis­to­ri­an Betle­hemistä, ja minä otin sen vas­taan lapsen­tavoin ja kätkin sen myöskin muis­tooni, mut­ta si­itä on jo mon­et vuodet, ja ai­ka ja olo­suh­teet ovat him­men­täneet tämän muis­ton; minä olen kuin ju­ure­ton tai­mi, minä harhailen ym­päri henkisten vir­tauk­sien aavikko­ja ja etsin turhaan tukea. Toisi­naan laskeu­tuu se tunne aivan vaivaa­vana pääl­leni uskon­to­to­tun­neil­la koulus­sa, minä pelkään, et­tä hyvä tah­toni ei ole kyl­lik­si heille, sen­täh­den kade­hdin minä teitä tuon yksinker­taisen lapsenuskon täh­den. --

-- Jos te olette et­sivä hen­ki, ni­in sil­loin, neiti, on raa­ma­tus­sa sana va­site teitä varten, sanoi Rautio hil­jaa; se ku­uluu: »Jokainen, jo­ka et­sii, hän löytää.»

Neiti Vin­ter seisoi kau­van hil­jaa, sit­ten sanoi hän hie­man karskisti: -- En­hän minä ole köy­hempi kuin tuhan­net muutkaan, hyvää yötä, her­ra Rautio.

-- Hyvää yötä, vas­tasi hän! It­sek­seen ajat­teli Rautio, kuin­ka vähän tois­ten köy­hyys tai rikkaus henkisessä suh­teessa paran­taa sielua, jo­ka kaipailee val­oa! Kris­tus yksin on maail­man valkeus ja jo­htaa ih­miset si­ihen, mut­ta sitä ei ym­märtänyt tämä nuori olen­to vielä.

Seu­raa­vana päivänä kulki­vat he yhdessä rauta­tien­ase­malle ja matkus­ti­vat myöskin ju­nal­la muu­tamia ase­man väliä yhdessä. Rautio ei voin­ut ol­la ajat­telemat­ta edel­lisen il­lan keskustelua, mut­ta El­li oli iloinen ja vilkas kuten taval­lis­es­ti.

-- Te olette on­nelli­nen, kun saat­te vi­et­tää juh­lanne maal­la, sanoi hän, kun he lähenivät sitä ase­maa, mis­sä Raution oli as­tut­ta­va ju­nas­ta. Ei ole ju­uri mis­tään ko­toisin vi­et­tää joulua kaupungis­sa.

-- Minä ajat­te­len kuitenkin, et­tä neiti huo­maisi joulumme ko­tona Rautjärvel­lä pu­ut­teel­lisek­si, vas­tasi hän hymy­illen, ko­tini­han on, kuten tiedätte, talon­poikaista­lo, ja siel­lä on juh­lanvi­et­to en­im­mäk­seen hyviä kestiä ja va­paus men­nä kirkkoon jo­ka ju­malan­palveluk­seen. Min­ulle ovat kuitenkin kaik­ki nuot van­hat tavat ja tot­tumuk­set er­ity­isiä juh­lia, sil­lä ni­is­sä hei­jas­tuu lap­su­uden­muis­tot. Minä en voi koskaan un­ohtaa iloani, jo­ta tun­sin pak­sus­ta kolmi­haarais­es­ta talikynt­tilästä, minkä äi­ti­ni jo­ka jouluk­si kas­toi min­ulle, joul­ulahjoista minä en ti­en­nytkään. Mut­ta su­urin iloni oli saa­da seu­ra­ta mukana joulusaar­naan, minne isäni herät­ti koko talon­väen neljän aikaan aa­mul­la, jot­ta emme myöhäisty­isi kirkos­ta. Yleen­sä eivät van­hempani pitäneet mis­tään juok­sus­ta »jaloim­pana juh­lana», kuten sitä kut­sut­ti­in, he oli­vat hyvin vakavia, etenkin van­ha isoäi­ti, jo­ka oli lähem­mäs yhdek­sät­täkym­men­tä, ja piti su­urim­pana nautin­ton­aan lukea ja tutkia Ju­malan sanaa.

-- Et­tekö te pienenä poikana väsynyt ja kyl­lästynyt si­ihen?

-- En, omi­tu­ista kyl­lä, mut­ta ehkä se tuli si­itä, et­teivät van­hempani koskaan pakot­ta­neet min­ua kir­jaan; sitä­pait­si lienen minä ol­lut hil­jainen, umpimieli­nen lap­si, jos­ta oli haus­ka ku­un­nel­la noiden van­ho­jen seli­tyk­siä raa­ma­tus­ta.

-- Si­is voi tei­dän uskon­nol­lis­es­ta vaku­utuk­ses­tanne puhut­taes­sa puhua auk­tori­teet­tiuskos­ta, sanoi neiti Vin­ter hie­man ival­la.

-- Ei, vas­tasi Rautio vakavasti. -- Kun tulin van­hem­mak­si, ni­in tuli min­ullekin ai­ka, jol­loin oli kysymys uskoako -- vaiko ei uskoa -- su­urimpi­in uskon­to­tuuk­si­in näh­den. Ei kukaan ajat­tel­eva ih­mi­nen voi, mi­nun lu­ul­lak­seni, vält­tää jonkun ker­ran jou­tu­mas­ta epäilemään it­seään, taivas­ta ja hel­vettiä, mut­ta sit­ten ri­ip­puu kaik­ki si­itä, jääpikö hän edelleen pimey­teen vai an­taako Ju­malan ar­mon pais­taa it­sen­sä aivan kirkkaak­si.

-- Se ku­ulus­taa ni­in vaku­ut­taval­ta, sanoi neiti mi­et­tien.

Rautio kat­soi ys­täväl­lis­es­ti ja lu­ot­tavasti häneen: -- Me vain emme saa ol­la Her­raa vas­taan, sanoi hän hil­jaa.

Ju­nan vi­hellys ku­ului ja kulku hiljeni, Rautio tart­tui matkalaukku­un­sa ja ojen­si sydämel­lis­es­ti käten­sä neiti Vin­ter­ille: »Hyvästi neiti, ja iloista joulua!»

-- Ki­itos, samoin -- hän hymy­ili ys­täväl­lis­es­ti, mut­ta jo Raution men­nessä vau­nun ikku­nan ohitse, jon­ka vier­essä hän is­tui, oli hän ki­in­tynyt lukemiseen­sa.

Ken­tiesi oli neiti Vin­ter ylipään­sä hyvin tyy­tyväi­nen päästessään hänestä, Raution sydämeen pisti vähän tätä ajatel­lessa, sitä aprikoimaan hän ei kuitenkaan joutanut, sil­lä tu­os­sa seisoi jo van­ha Taavet­ti sieltä ko­toa ja Rusko uu­den reen edessä. Hän löi har­maa­hap­siselle, uskol­liselle palveli­jalle voimakkaasti kät­tä, heilaut­ti laukun reen­po­hjalle ja tart­tui oh­jak­si­in. Rusko kään­tyi ym­päri ja ko­hosi pys­töön ylpeästi kaikkien ym­päril­lä ole­vien ih­meek­si, sit­ten pa­neusi se ri­vakkaan juok­su­un. -- »Muhkea poikaseni», nyökäyt­ti nuori isän­tä ja ki­etoi pehmeän, läm­pöisen väl­lyn ym­pärilleen; kaik­ki lap­su­uden muis­tot tul­vi­vat vilkkaasti hä­nen mieleen­sä, ja kevein sydämin ja vakaval­la kädel­lä oh­jasi hän tulista juok­si­jaansa talvi-​il­lan hämyssä ko­tia ko­hden.

VII.

Rautio palasi koulu­un uusil­la, rait­ti­il­la voimil­la. Hän ker­toi neiti Vin­ter­ille, kuin­ka hä­nen ko­tiseudul­laan oli taaskin pe­rustet­tu kak­si uut­ta kansak­oulua ja kuin­ka aja­tus kansanopis­ton pe­rus­tamis­es­ta oli melkein jokaises­sa val­lal­la; ei säästet­täisi uhrauk­sia eikä vaivo­ja sen to­teut­tamisek­si mitä pikim­min, ja kansak­oulunopet­ta­jat koko ym­päristöl­lä valmisti­vat in­nokkaasti op­pi­lai­tansa tähän.

-- Kun saisi ol­la mukana siel­lä! hän joskus hu­udahti. Tääl­lä Honkalas­sa tun­tee usein it­sen­sä kuin vangik­si, sido­tuk­si kä­sistä ja jaloista. Kuitenkin on mi­nun in­nokkain pon­nis­tuk­seni ol­eva saa­da aikaan tääl­lä toinen koulu; kyl­lä minä tiedän, et­tä su­uret vaikeudet ko­htaa­vat tätä ehdo­tus­ta, mut­ta minä olen kuitenkin kauan valmis­tel­lut asi­aa. Ker­ran­han kuitenkin täy­tyy tääl­lä uu­den ajan voimakkaan tu­ulen lakaista en­nakkolu­ulo­jen vas­tus­tuk­sen, kover­taa­han pis­arakin kiv­en, ja kär­siväl­lisyy­del­lä voita­mme kaik­ki.

-- Minä lu­ulen todel­lakin tuon vi­imek­si­maini­tun ol­evan mielilauseenne, her­ra Rautio, sanoi opet­ta­jatar hymy­illen.

-- Minä olen aina ol­lut hel­lit­tämätön, vas­tasi hän; lap­suuteni aikana tah­doin ker­ran kaivaa padon puroon, mikä vir­tasi pu­utarhamme vier­itse. Kak­si­toista ker­taa vieri maa, mut­ta kol­man­nel­la­toista ker­ral­la se pysyi.

El­li nau­roi. -- Se oli sitä suo­ma­laista it­sepin­taisu­ut­ta.

-- Ni­in, äi­ti­ni oli kyl­lä si­itä tun­net­tu. -- Rautio hymy­ili myöskin. -- Hän väit­ti, et­tä minä ehdot­tomasti löisin pääni seinään ja oikein aikalail­la, en­nenkuin lu­opuisin aikeestani, mut­ta elämän­työni suh­teen tun­nen minä, et­tä en­nem­min saataisi­in repiä min­ut kap­paleik­sikin kuin vaku­ute­tuk­si, et­tä olen har­ras­tanut jo­takin väärää.

-- Näyt­tää siltä, et­tette säikähdä tais­telua uu­den koulun puoles­ta.

-- En ol­lenkaan, on­han vas­tus­ta­jillekin päivän selvä asia, et­tä yk­si koulu kun­nas­sa, jos­sa on asukkai­ta use­ampia tuhan­sia, ei ri­itä, varsinkin kun se on si­joitet­tu toiseen päähän pitäjää. Use­at isät ja äid­it ovat min­ulle valit­ta­neet tätä seikkaa ja puhuneet las­ten­sa lukuhalus­ta, vaan ei­hän voi vaa­tia, et­tä op­pi­laat kulk­isi­vat mo­nia penikul­mia koulu­un. Iso­la ti­etysti on ni­in kuin taval­lis­es­tikin pahin vas­tus­ta­jani, vaan hänel­lä on jal­ka kipeä eikä ehkä pääse li­ik­keelle si­ihen, kun on kok­ous asi­as­ta.

-- Pienet syyt, su­uret seu­rauk­set.

-- Ni­in, siltä näyt­tää.

He opet­ta­jattaren lu­ona istuen puhe­li­vat vilkkaasti kirkkaan keväisen päivän puh­teel­la; nyt näet tapah­tui usein ni­in, et­tä neiti Vin­ter kysyi Rauti­ol­ta jo­takin neu­voa tahi pyysi apua ja taval­lis­es­ti pidät­ti hänet sitte is­tu­maan ja puhele­maan. Hän oli huo­man­nut, et­tä »tu­os­ta talon­po­jas­ta», ni­inkuin oli kir­joit­tanut serkuilleen, oli hauskaa seu­raa.

Rautio puolestaan ot­ti ääret­tömän mielel­lään vas­taan hä­nen kut­sun­sa ja keskustelun su­jues­sa aivan keveästi ja liukkaasti hei­dän välil­lään, kat­seli hän hu­vikseen, kun opet­ta­jatar te­ki mil­loin mitäkin hienoa käsi­työtä, mis­sä hän oli erit­täin taita­va, tai kat­seli hän tuo­ta nuor­ta työn­tek­ijää it­seään, jol­la oli sievä muo­to, kau­ni­it silmälu­omet, suo­ra nenä ja mehevät hu­ulet. Koko hä­nen olen­nos­saan tukas­ta läh­tien oli jo­tain ul­jas­ta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinker­tais­es­ti puet­tu eikä Rautio ym­märtänytkään vähin­täkään nais­vaate­tuk­ses­ta, mut­ta sen hän tiesi, et­tä mitä El­li Vin­ter­il­lä oli pääl­lä, se oli aina jo­tain hienoa ja maukas­ta, mikä aivan er­ityisel­lä taval­la hyväili hä­nen näköher­mo­jaan.

Hänelle, yksinker­taiselle miehelle, jo­ka oli kas­vanut jokapäiväi­sis­sä, ihan taval­li­sis­sa olo­suhteis­sa, oli tämä nuori tyt­tö äkkiä kuin hä­nen tielleen sat­tunut ilmestys tun­tem­at­tomas­ta maail­mas­ta, minne hän oli saanut lu­oda ain­oas­taan pikaisen kat­seen.

Hänestä tun­tui, et­tei talvi koskaan ol­lut ni­in no­peasti ri­en­tänyt matkaansa, et­tei au­rinko koskaan palan­nut ni­in aikaisin tuo­den mukanaan val­oa ja toivei­ta, kuin tänä vuon­na, ja läpi hä­nen vaka­van elämän­tien­sä puhke­si nyt jo­ka päivä joku uusi kul­tainen säi­je. Koskaan ei ol­lut työn­sä ol­lut hänestä rakkaam­paa; jo­ka aa­mu, kun hän nousi, tun­si hän läpit­sen­sä vir­taa­van selit­tämät­tömän elämän virkeyt­tä, hän oli on­nelli­nen, mut­ta ti­etämät­tä ja kysymät­tä it­seltään, minkätäh­den hän oli.

Eräänä edeltäpuolise­na, väl­itun­nin ajal­la, tuli opet­ta­jatar Raution luo, kun tämä kat­seli poikain leikkiä. --- Nyt olen minäkin saanut tun­tea van­hoil­laoli­jain vääryyt­tä meitä koulu­väkeä ko­htaan, sanoi hän pil­ka­llis­es­ti. Voit­teko ajatel­la, ne ovat aivan äkkiar­vaa­mat­ta eräässä tilapäisessä kun­takok­ouk­ses­sa päät­täneet pidät­tää sen ra­ha­sum­man, mikä koulun­jo­htokun­nan päätök­sen mukaan tulee opet­ta­jattarelle tääl­lä Honkalas­sa ko­rvauk­sek­si hein­istä, olista y.m. Minä en välit­täisi noista muu­tamista markoista, il­man ni­itäkin voin kyl­lä elää, mut­ta hei­dän kavala menet­te­lyn­sä su­utut­taa min­ua; lu­on­nol­lis­es­ti en minä saa palkkaani lu­on­nos­sakaan, ukot sitä­vas­toin ovat päässeet yhdestä menop­uoles­ta ja se, nähkääs, on asian ydin.

-- Ovatko he todel­lakin ro­hjen­neet sel­laista? -- Opet­ta­ja kävi tum­man­punasek­si ja suonet hä­nen ohi­moil­laan alkoi­vat paisua -- mei­dän täy­tyy heti ry­htyä toimeen saat­taak­semme heitä edesvas­tauk­seen!

-- Otat­teko asian ni­in vakavasti?

-- Ni­in, ni­in teen; jo­ka kysymyk­sessä olen minä järkähtämät­tömästi oikeu­den puolel­la, ja tässä on epäilemät­tä lait­to­muus, jos­ta mei­dän on otet­ta­va selvä, sanoi hän pon­tev­asti. Koko koulu­ajal­la hän ei voin­ut saa­da ajatuk­si­aan tästä ir­ralleen, ja ku­ta en­em­män hän mi­et­ti, sitä katk­er­am­mak­si tun­si hän käyvän­sä, Jos se olisi koskenut hän­tä it­seään, ni­in olisi hän lu­ul­tavasti ot­tanut asian tyyneem­mästi, mut­ta et­tä he tah­toi­vat ri­istää opet­ta­jattarelta, tur­vat­toma­lta naiselta, os­an hä­nen pien­estä ja hyv­inan­sai­tus­ta palka­staan, se sai li­ik­keelle hä­nen tun­teen­sa »heikom­pi­en puo­lus­tuk­sek­si». Heti kun tun­nit oli­vat lop­puneet, rien­si hän erään lähel­lä asu­van koulu­jo­htokun­nan jäse­nen luo, ja tältä sai taitavasti asetet­tu­jen kysymys­ten kaut­ta selvän tiedon si­itä myyrän­työstä, jon­ka oli­vat tehneet neiti Vin­ter­ille, sekä myöskin var­muu­den si­itä, et­tä se kok­ous, mis­sä kysymys oli nos­tet­tu, oli ol­lut laiton. Tässä oli si­is heti yk­si koukku mi­hin voi tart­tua.

Palat­tuaan retkeltään kop­ut­ti hän opet­ta­jattaren puolelle, ker­toak­seen hänelle uutisen­sa: -- Kun heitä nyt on varoitet­tu, arveli hän, ni­in saat­te lu­ul­tavasti jon­ain päivänä lu­ok­senne ukot monil­la an­teek­sipyyn­nöil­lä ja seli­tyk­sil­lä, mut­ta minä neu­voisin ole­maan su­os­tu­mat­ta mi­hinkään välipuheisi­in hei­dän kanssaan. An­netaan kaiken men­nä lail­lista ti­etään. Mei­dän oikeutemme on varus­tau­tua kaikil­la lu­val­lisil­la keinoil­la vääryy­den hyökkäyk­siä vas­taan.

Rautio en­nusti tot­ta, neiti Vin­terin luo todel­lakin tuli usei­ta talon­poikia, mut­ta hän oli varuil­lansa; he huo­ma­si­vat nyt menetelleen­sä ker­ras­saan ajat­telemat­tomasti, ja oli­si­vat mielel­lään myön­tyneet ko­rvaa­maan parhaansa mukaan. Nyt oli se kuitenkin li­ian myöhäistä, ja Raution ry­htymisel­lä asi­aan, tämä pieni sotku päät­tyi pi­an opet­ta­jattaren eduk­si.

Iso­la, jo­ka oli yri­tyk­sen päänä, su­ut­tui aivan sydämet­tömästi, ja var­maa oli, et­tä Rautio asi­aan ry­htymisen­sä kaut­ta oli yl­lyt­tänyt sekä hä­nen et­tä muiden vas­tus­ta­jain­sa nur­jaa mieltä. Neiti Vin­ter taas oli saanut nähdä, et­tä opet­ta­jan tyyneen pin­nan al­la oli tul­ta, mis­tä hänel­lä tähän asti oli ol­lut vain heikko aav­is­tus. Muu­tamia ys­täviä oli tuo pieni ju­pak­ka kuitenkin saat­tanut koul­ulle ja opet­ta­jille, olti­in su­ut­tunei­ta vääryy­den teosta, mikä ki­ihot­ti lämpimäm­min su­osi­maan vain­ot­tua asi­aa.

-- »Elämä on tais­telua», arveli nuori opet­ta­jatar nau­raen. -- Jokaisen pienen uu­den ka­hakan jäl­keen tun­nen it­seni vain in­nokkaam­mak­si tais­telu­un.

-- Ni­in, jos vain on­nis­tu­isimme pysymään tyyneinä ja maltil­lisi­na, muus­sa tapauk­ses­sa saamme ain­oas­taan tuskaa ja ka­tu­mus­ta, ja mi­nun käsi­tyk­seni mukaan vaikut­ta­vat täl­laiset ri­idat aina haitallis­es­ti koulun työhön. Mis­sä kak­si puoluet­ta seisoo toisi­aan vas­tas­sa ja valmi­ina vähim­mästäkin syys­tä hyökkäämään tois­ten­sa kimp­pu­un, ni­in ei ole men­estys­tä, eikä koskaan Ju­malan siu­naus­ta ole ri­idas­sa ja eripu­raisu­udessa. Tais­telua pa­haa vas­taan maail­mas­sa aina on käytävä, jos mieli rait­ti­in henkisen elämän kas­vaa ja an­taa todis­tei­ta ole­mas­sa olostaan, mut­ta täl­lä tais­telul­la on aivan er­ityi­nen merk­itys.

Opet­ta­jatar vas­taa­mat­ta kat­seli Rautio­ta, jo­ka seisoi ikku­nas­sa ja silmäili met­sään päin. Opet­ta­jatar tun­si, et­tä Raution katse ylet­tyi ko­rkeam­malle ja tun­ki syvem­mälle kuin hä­nen, ja ti­etämät­tään heräsi hä­nessä hil­jaisen kun­nioituk­sen­tunne tuo­ta yksinker­taista talon­poikaa ko­htaan.

-- Minä saan mon­ta hyödyl­listä ope­tus­ta teiltä, her­ra Rautio, sanoi hän ja pani käten­sä hel­maansa -- te ette ope­ta ain­oas­taan poikianne!

-- En, minä pelkään koulumes­taria tart­tuneen min­uun, ni­in et­tä esi­in­nyn sel­laise­na muul­loinkin kuin tun­neil­la, sanoi hän hymy­illen.

-- Sitä en tarkoit­tanut -- El­li kat­soi yhä tarkkaavais­es­ti häneen -- sel­laiseen ih­miseen kuin minä, jo­ka aina on elänyt pi­ireis­sä, mis­sä ei koskaan su­osi­ta mitään vakavia ajatuk­sia, tuskim­pa mitään muitakaan halu­ja kuin syödä, juo­da tai hu­vitel­la, täy­tyy vaikut­taa herät­tävästi jo tuon jyrkän vas­tako­hdan, mikä ilme­nee sel­laisen ih­misen kanssa seu­rustel­lessa, jo­ka on omis­tanut koko elämän­sä su­uren maalin saavut­tamisek­si. Jos jo­tain hyvää tart­tuu mi­nun keveään mieleeni, ni­in ihan var­maan on mi­nun ki­it­tämi­nen teitä si­itä!

Rautio kään­tyi äkkiä ym­päri ja kat­soi häneen; oliko todel­lakin mah­dol­lista, et­tä hän oli voin­ut vaikut­taa häneen? Ilon tunne vir­tasi äkkiä hä­nen mieleen­sä ja sydä­men­sä tykyt­ti ra­justi.

-- Elämän ku­lues­sa tapaa­vat toisen­sa ih­miset, joil­la ei en­nen ole ol­lut aav­is­tus­takaan tois­ten­sa ole­mas­sa olosta ja et­simät­tä toisi­aan, huo­maa­mat­ta kos­ket­ta­vat kah­den ko­htalon­pyörän ham­mas­rat­taat toisi­aan, sitä ei tunne eikä ym­mär­rä, mut­ta vaiku­tuk­set kuitenkin ker­ran tule­vat il­mi, lausui Rautio.

-- Vaivaa ja vas­tus­ta on kos­ke­tus min­uun tuot­tanut teille etenkin nyt äsken, sanoi El­li ilois­es­ti, minä lu­ulen, et­tei mi­nun varovainen serkku­ni, Vik­tor, olisi pan­nut alt­ti­ik­si it­seään ikävyyk­sille, vaik­ka si­itä olisi et­uakin ol­lut min­ulle.

Rautio ku­mar­si; tuon tun­tem­at­toman ni­men mainit­sem­inen vaikut­ti aina kum­mallisen jäähdyt­tävästi häneen; hän myöskin samal­la muisti tekemät­tä jääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mut­ta kun hän sit­ten is­tui kir­joi­tus­pöytän­sä ääressä, ni­in hän ei voin­ut työsken­nel­lä eikä ajatel­lakaan, sil­lä viereis­es­tä koulusal­ista he­lisi lakkaa­mat­ta iloinen tyt­töääni raikkaana ja lu­moa­vana hä­nen puolelleen: Im ques­ta lu­na tut­ta stel­la­ta -- kun El­li oli oikein iloinen ja keveäl­lä mielel­lä, ni­in lauloi hän aina tuo­ta laulua.

Ja vaik­ka hän olisi tah­tonut tukkia ko­rvansa, ni­in olisi hän kuitenkin ku­ul­lut nuot riemuit­se­vat sävelet hä­nen kau­ni­il­ta punaisil­ta hu­ulil­taan, ja vieläpä silmäin ki­in­ni ol­lessa nä­ki hän aina uudelleen tuon pienen so­lakan olen­non pystyine päi­neen ja vilkkaine ruskeine silm­ineen, joiden syvyy­dessä ihan var­maan oli kätket­tynä elämän on­ni -- ketä varten?

VI­II.

Kun­nan­huoneen su­uri sali oli täpötäyn­nä, au­rinko paah­toi sisään seit­semästä su­ures­ta ikku­nas­ta ja ukot pyyhkivät ta­van takaa hikeä ot­saltaan punasel­la pumpu­li­nenäli­inal­la. Kok­ouk­sen puheen­jo­hta­ja, nuori, joten­sakin li­ha­va talolli­nen, esit­teli reip­paasti käsiteltävät kysymyk­set; muu­toin ei ol­lut ketään mui­ta her­ras­miehiä saa­puvil­la kuin pas­tori Ståh­le ja koulunopet­ta­ja, mut­ta peräl­lä ikku­nan lu­ona is­tui neiti Vin­ter ja puheen­jo­hta­jan vilkas, nuori rou­va, jo­ka vilkkaal­la in­nol­la seurasi kaikkia miehen­sä toimia.

Keskustelti­in ehdo­tuk­ses­ta, mikä kos­ki pap­pi­lan nave­tanka­ton ko­rjaus­ta, tutkit­ti­in valiokun­nan lausun­toa ja lykät­ti­in kysymys ajan­mukaisem­mas­ta köy­häin­hoi­dos­ta »en­sikok­ouk­seen». Keskustelu vei aikaa, talon­po­jat tekivät mi­et­tien vas­taväit­teitään, etenkin ra­hakysymyk­sis­sä, ja Iso­la, lau­takun­nan puheen­jo­hta­ja, is­tui kipeine jalkoi­neen lev­eänä ja pöyhkeänä pöy­dän päässä, valmi­na puo­lus­ta­maan oikeut­tansa jokaista vas­taan, jo­ka tah­toi tehdä vas­tar­in­taa hänelle. Tuli yhä ku­umem­pi, neiti Vin­ter kat­soi virkavel­jeen­sä; tänään nimit­täin oli ratkaista­va hä­nen uu­den koulun­sa olem­inen taik­ka olemat­to­muus. Hän is­tui tyyneen näköisenä, mut­ta tarkkaavainen tutk­ija voi kuitenkin nähdä, et­tä hän mie­lenki­inol­la odot­ti, mitä oli tule­va. Vi­hdoin otet­ti­in es­ille koulukysymys. Puheen­jo­hta­ja alusti sen muu­tamil­la hyvin val­itu­il­la sanoil­la koulun hyödys­tä ja vält­tämät­tömyy­destä y.m. os­oit­taen oman kan­tansa asi­as­sa.

Nyt nousi Rautio ja puhui täyteläisel­lä, syväl­lä äänel­lä.

Hän tun­si, sanoi hän, tarkoin kaik­ki ne ri­idat, mitkä en­sim­mäisel­lä koul­ul­la tääl­lä on ol­lut kestet­tävänä ole­mas­sa olon­sa puoles­ta; se oli jo­tain ni­in uut­ta si­ihen aikaan, ja ol­laan taval­lis­es­ti arko­ja uudelle, kos­ka se ei aina tuo mukanaan hyvää. Muinoin ei myöskään ol­lut tapana, et­tä rah­vaan lap­sille opetet­ti­in mitään muu­ta ti­eto­ja kuin kristinop­pia; polvi polvelta oli elet­ty ja kuoltu ym­märtämät­tä ja kaipaa­mat­ta mitään en­em­pää op­pia, kuitenkin löy­tyi poikkeuk­sia jo sil­loinkin. Yk­si ja toinen val­pas sielu kään­si kyl­lä halukkaasti silmäyk­sen­sä tiedon kukku­laa ko­hti, mut­ta hänel­lä ei ol­lut mitään keinoa sen saavut­tamisek­si. Sil­loin tuli uusi ai­ka ja toi pelas­tuk­sen sanoman näille et­siville sieluille, ja samas­sa oli kuin raitis elämän­tu­ulah­dus olisi kos­ket­tanut nuorisoa nou­se­vaa, kansaa kas­vaa. Kaikkial­la alet­ti­in pyrk­iä val­oa ko­hden, kaikkial­la kaikui hu­uto: Val­oa kansalle!

Siel­lä tääl­lä kouluhuone ko­hosi kooten salei­hin­sa näitä kansan, ti­etoa janoovia lap­sia, jot­ta ne tääl­lä hel­lästi ja vi­isaasti opastet­taisi­in tiedon rikkaille lähteille. Tämä kaik­ki oli kuitenkin ker­ras­saan uut­ta van­hoille, jot­ka oli­vat kas­va­neet toisen ajan hengessä ja per­ineet sen ajatuk­set ja kat­san­to­ta­vat. He pelkä­sivät näitä uu­sia aat­tei­ta, he oli­vat pelois­saan, et­tä koulu erot­taisi lapset van­hem­mis­taan ja et­tä lapset ylpeinä opis­taan alka­isi­vat halvek­sia isää ja äi­tiä.

Oli aivan lu­on­nol­lista, et­tä he noin ajat­te­liv­at ja noin lu­uli­vat; koulun­ys­tävät ym­mär­sivät heitä hyvin ja menet­te­liv­ät sen­täh­den sävy­isästi ja ys­täväl­lis­es­ti saadak­seen hei­dät vähitellen vaku­ute­tuik­si asiansa oikeud­es­ta, si­itä et­tä ti­eto on su­urem­pi rikkaus kuin kaik­ki maail­man kul­ta ja ho­pea.

-- Minä tiedän, et­tä on ot­tanut ko­valle, sanoi hän, sil­lä olen­han minä it­sekin van­haa talon­poikaissukua ja voin si­is parem­min kuin moni her­ras­mies ym­märtää, mitä koulukysymys merk­it­si talon­po­jalle, mut­ta minä tiedän myöskin, et­tä hä­nen vas­tus­tuk­sen­sa vähitellen heltiää, kun hänelle käy selville kaik­ki, mitä koulu an­taa nou­se­valle polvelle.

-- Tääl­lä Honkalas­sa on vas­tus­tus ol­lut sitkeää kyl­lä. Me tiedämme sen kaik­ki, et­tä kun­nan jo­htavien henkilöi­den ja mei­dän opet­ta­jain kesken on vallinnut suhde, mikä on kaikkea muu­ta kuin tyy­dyt­tävä.

Minä puolestani olen syvästi tun­tenut sen pain­on, minä olen odot­tanut ja toivonut, et­tä tämä vas­tus­tus vi­hdoin voitet­taisi­in, toivonut myöskin, et­tä mei­dän hil­jainen, uskolli­nen työmme pitäjän lap­sien kesku­udessa vaikut­taisi sop­ua puoluei­den kesken. Aina jonkun todis­tuk­sen olen tästä saanutkin, mon­ta isää ja äi­tiä on nimit­täin ju­uri lap­sien­sa takia tul­lut koulun ys­täväk­si ja -- minä sanon sen va­paasti ja iloiten -- myöskin an­tanut opet­ta­jalle tun­nus­tuk­sen­sa. He ovat huo­man­neet opetuk­sen hedelmät ja edut, joi­ta nuoriso on saanut, ja al­ituis­es­ti lisään­tyvä op­pi­las­määrä todis­taa voimakkaasti, mitä nou­se­va polvi itse tun­tee tästä kysymyk­ses­tä, Näistä ja muista tarkoin hark­itu­ista syistä vaadin minä nyt sen­täh­den ki­ivaasti toisen kansak­oulun pe­rus­tamista kun­taan.

Rautio oli puhunut ja is­tui alas, samal­la kuin in­nos­tuk­sen tuli, mikä oli elähdyt­tänyt hän­tä koko ajan, vielä loisti hä­nen voimakkaista kasvois­taan.

Yk­si­ty­isiä ääniä ku­ului os­ak­si puoles­ta, os­ak­si vas­taan: oli­han se kyl­lä tosi, et­tä lap­sil­la kylän tois­es­ta päästä oli li­ian pitkä mat­ka koulu­un, san­ot­ti­in.

Toiset taas huo­maut­ti­vat, et­tä kier­tok­oulut tuot­ta­vat saman hyö­dyn paljon pienem­mil­lä kus­tan­nuk­sil­la. Iso­la an­toi pör­röisen lakkin­sa solua edestakaisin peukaloit­ten­sa välis­sä, hän tiesi kyl­lä, et­tä kun­han hän vain pu­dot­taa sanansa vaa'alle, ni­in kaik­ki li­it­tyvät häneen kuin yk­si mies, ja kun hän vi­hdoin nousi, ni­in jokainen tun­si, et­tä nyt rip­pui koulun ko­hta­lo hiuskar­vas­ta.

-- Tääl­lä on nyt puhut­tu paljon jos ko­re­astikin, sanoi tuo mah­ta­va mies ja kat­sahti tarkoituk­sel­la opet­ta­jaan, min­ul­la ei ole sel­laisia sano­ja op­pi­mat­toma­lla kielel­läni, sil­lä minä en koskaan ole juonut si­itä tiedon läh­teestä, jos­ta koulunopet­ta­ja puhui. -- Ku­ului hyväksymisiä ja vir­nistelti­in käm­me­nien suo­jas­sa!

-- Minä vain tiedän, et­tä se lyö kirveen­sä kiveen, jo­ka väit­tää, et­tä koulu ei tee lap­sista ylpeitä. Vai eikö se ole ylpeyt­tä, kun jokainen tor­pan­penikka, jo­ka on käynyt koulua, pitää it­sen­sä lian hyvänä palvele­maan pi­ikana ja kun po­jat yn­seilevät käy­dä au­ran jä­lessä kun­ni­al­lise­na renk­inä. Isä, isoisä ja ne, jot­ka eliv­ät en­nen meitä, eliv­ät rauhas­sa tässä pitäjässä, he hoiti­vat oman työn­sä, ja ren­git ja pi­iat hoiti­vat omansa, mut­ta kukaan ei huolestut­tanut heitä kouluil­la eikä opin­puheil­la, se oli hyvää aikaa! -- Iso­la kat­seli mah­tavasti ym­pärilleen aivan kuin tul­lak­seen vaku­utuk­seen oliko kenel­läkään väit­tää vas­taan, mut­ta mitään syytä lev­ot­to­muu­teen ei näkynyt. -- Minä en ole huo­man­nut mitään er­ity­istä, mitä koulu olisi tääl­lä toimin­ut. Kyl­lä meil­lä on ulosteko­ja tarpeek­si muu­toinkin, sen­täh­den äänestän minä, et­tä kysymys uud­es­ta koulus­ta hyljät­täisi­in.

-- Ni­in, ni­in, ni­in -- pauhasi myön­tymys­myrsky hä­nen ym­päril­lään. Rautio nousi äk­isti: Minä rohkenin todel­lakin toivoa, et­tä rusthol­lari olisi tul­lut toisi­in ajatuk­si­in, sanoi hän jo­takuinkin ki­ivaasti.

-- Mies pysyy aina sanas­saan, lu­ulen minä!

-- Ni­in, mut­ta mies voi myöskin jär­jel­lis­ten syi­den no­jal­la tul­la vaku­ute­tuk­si, et­tä hän on ol­lut väärässä.

-- Ei, nähkääs, minä olen it­sepin­tainen kuin syn­ti, ja samoin opet­ta­jakin, ja kun me tulemme yh­teen, ni­in tar­tumme toisi­amme par­ras­ta, he, he, he! -- Uusi myön­tymys­myrsky. Rautio ki­ihtyi, Iso­la an­toi uudelleen vas­tauk­sia puheeseen, ja muu­ta­man min­uutin ku­lut­tua oli­vat nuot kak­si tasaväk­istä vas­tus­ta­jaa »vetämässä tukkan­uot­taa» kuten san­otaan.

Van­ha puo­lusti ase­maansa var­mal­la parem­muudel­la, mikä oli ääret­tömän su­utut­ta­va, mut­ta Rautio hehku­val­la kaunop­uhe­li­aisu­udel­la, jo­ka vaikut­ti in­nos­tavasti hä­nen puolue­laisi­in­sa; puheen­jo­hta­ja her­ra Tim­gren, ei ir­rot­tanut kat­set­taan hänestä, vieläpä pas­tori Ståh­lekin nousi rohkeasti ylös, ja El­li Vin­terin pos­ket punot­ti­vat kuin purp­pu­ra.

Kun tais­tel­evat vi­hdoinkin vaikeni­vat, ku­ului siel­lä tääl­lä ha­janaisia ääniä ukko­jen joukos­ta: Minä olen samaa mieltä kuin Iso­la. -- Ni­in, ni­in, kyl­lä Iso­la on oike­as­sa, meil­lä on jo yk­si koulu li­ikaa, li­it­ti toinen ival­lis­es­ti.

-- Mi­nun lap­siani ei opete­ta her­rastele­maan, arveli kol­mas.

-- Maail­malli­nen vi­isaus voi kyl­lä ol­la hyvä, mut­ta se es­tää ti­etoa ain­oas­ta vält­tämät­tömästä, sanoi kirkkoväär­ti hurskaasti. Paavali sanoo: Elkää an­tako it­seänne kään­tää monil­la ja vierail­la opeil­la.

-- Apos­toli Paavali oli op­pin­ut mies, ni­in si­ihen määrään vi­isas, et­tä me luis­teli­jat ken­tiesi teemme vi­isaim­min jät­täessämme hä­nen sanain­sa seli­tyk­sen ja sovel­lut­tamisen pa­peille ja kir­janop­pineille, sanoi Rautio su­ut­tuneena.

Kirkkoväär­ti is­tu­utui ja heit­ti jul­mia silmäyk­siä tuo­hon rohkeaan nuoreen opet­ta­jaan.

Nyt alkoi kuitenkin äänestys, ja use­an ää­nen en­em­mistöl­lä raukeni ehdo­tus uud­es­ta koulus­ta. Iso­la ja puolue­laisen­sa voivat tuskin sala­ta riemuaan; Rautio taas oli käynyt kalpeak­si; hän nousi ylös ja pyysi vielä ker­ran puheen­vuoroa.

-- Se ehdo­tus, jo­ta minä pitkät ajat olen lämpimästi ajanut, on nyt ju­uri hyljät­ty, alkoi hän vähän väräjäväl­lä äänel­lä. Olisi mi­nus­ta pa­ha, jos jos­sain suh­teessa mi­nun per­soo­nani on vaikut­tanut tämän tap­pi­on. Aivan alus­ta pitäen ovat asianomaiset tääl­lä Honkalas­sa ko­hdelleet min­ua epä­suo­peasti ja vas­taan­ot­ta­neet kaik­ki, mitä minä kun­nan omak­si eduk­si olen tah­tonut toimit­taa, epäillen ja nur­jamielis­inä. Isät ovat es­imerkik­si kieltäneet poikkiansa yhtymästä si­ihen rait­tiusy­hdis­tyk­seen, jon­ka pe­rustin, vaik­ka jokaisen järkevän isän pitäisi päin­vas­toin ke­hot­taa poikaansa ot­ta­maan tämä askel; sanal­la sa­noen, huoli­mat­ta kaikesta rakkaud­es­ta koulua ja op­pi­lai­tani ko­htaan, kaikesta myötä­tun­toisu­ud­es­ta hei­dän tule­vaisuuten­sa puoles­ta, näen minä, et­tä en voi mitään toimit­taa, en mitään vaikut­taa. Minä ai­jon sen­täh­den jo­htokunnal­ta pyytää eroani si­inä toivos­sa, et­tä joku toinen mi­nun paikallani parem­min on­nis­tuu so­vit­ta­maan kun­nan van­him­mat kouluhar­ras­tuk­sen kanssa. Meitä on lukuisa joukko; kun joku väistyy, ni­in on sille heti seu­raa­ja, mikä yhtä rohkeasti tart­tuu työhön käsik­si, pääa­sia on, eitä työ ei koskaan lep­ää, vaan lakkaa­mat­ta edis­tyy ja -- ni­in tapah­tuukin. Rakkaus on rak­en­tanut kansak­oulun, ja sel­lainen pe­ruste an­taa laitok­selle tukea ikuisik­si ajoik­si.

Pystypäisenä as­tui Rautio takaisin. Kok­ous päät­tyi nyt, ja mutis­ti­in ko­vasti vas­tus­ta­jien joukos­sa, jot­ka oli­vat kokoon­tuneet ti­heään ryh­mään. Her­ra Tim­gren taas, sekä pas­tori ja muu­tamia ys­täväl­lis­mielisiä talon­poikia oli kokoon­tunut opet­ta­jan ym­pärille ja ke­hoit­ti­vat in­nokkaasti hän­tä lu­op­umaan päätök­ses­tään, mut­ta Rautio seisoi hil­jaa ja hu­ulet lu­jasti yh­teen puris­tet­tuina; nä­ki, et­tä hän oli katk­er­al­la mielel­lä ja tuskin taipu­vainen hei­dän pyyn­töön­sä. Hän rien­si myöskin ni­in pi­an kuin mah­dol­lista sanomaan jäähyväisiä ja pois­tui nopein aske­lin.

Kun neiti Vin­ter jäl­keen puolis­ten palasi pap­pi­las­ta, mis­sä hän rovastin­nan ja apu­laisen kanssa oli pe­rus­teel­lis­es­ti keskustel­lut aamupäivän tapauk­sista, ni­in hän ko­htasi opet­ta­jan pienel­lä oikotiel­lä met­sässä. Hän käveli hi­taasti al­la päin. Neiti Vin­ter tun­si sydä­men­sä lyövän os­aaot­tavaisu­ud­es­ta. Kun he läh­estyivät toisi­aan, ni­in ojen­si hän opet­ta­jalle sen­täh­den heti käten­sä ja sanoi sydämel­lis­es­ti: -- Min­ul­la on ni­in pa­ha mieli tei­dän puolestanne, her­ra Rautio, teil­lä on ol­lut ku­uma päivä.

Hän kat­soi ylös, ja El­li kum­mas­tui tyyneyt­tä, jo­ka hä­nen kasvoil­laan ku­vas­tui, ain­oas­taan het­kisen ajan ni­is­sä oli ilme, jo­ta hän ei oikein ym­märtänyt: Ki­itän teitä sydämel­lis­es­tä myötä­tun­toisu­ud­es­ta, sanoi hän.

Opet­ta­jatar hymyli: -- Ne si­etämät­tömät ukot, minä olisin ni­in mielel­läni an­tanut tuolle mah­tavalle Iso­lalle nap­sauk­sen lev­eälle nenälleen; mut­ta teitä minä on­nit­te­len ni­in lois­tavas­ta puo­lus­tuk­ses­ta asianne hyväk­si.

Rautio las­ki taas pään­sä ja kul­ki hil­jaa edelleen opet­ta­jattaren vier­essä.

-- Minä olen ol­lut ni­in pa­hoil­lani, aloit­ti El­li taas vilkkaal­la taval­laan, et­tä tei­dän aut­tavaisuutenne min­ua ko­htaan tu­os­sa vi­ime palkkakysymyk­sessä var­maankin su­ures­sa määrin on vaikut­tanut tei­dän tap­pi­oonne tänään. Tei­dän vi­hol­lisenne tah­toi­vat kostaa.

-- Älkää olko mil­län­nekään si­itä, neiti, tosin­han oli ikävä, et­tä koulue­hdo­tus­ta ei hyväksyt­ty, mut­ta -- se tulee kyl­lä toiste es­ille; ei tämä häviö, vaan muu seik­ka on tänään syvästi nöyryyt­tänyt min­ua!

El­li kat­soi kysyvästi häneen.

-- Se, et­ten kyen­nyt voit­ta­maan it­seäni, vas­tasi hän hil­jaa. Olen kuleksin­ut tääl­lä met­sässä ja taipunut yhä syvem­mälle to­tu­uden terävän tuomion alle. Ajatelkaa, an­taa vi­has­tu­misen sil­lä taval­la eksyt­tää it­sen­sä, ajatelkaa, mikä os­oi­tus noille miehille sen voiman vähäisyy­destä, jo­ka sivistyk­sel­lä on lu­on­non al­haisu­ut­ta vas­taan, jo­ta ju­uri kas­vatuk­sen pitäisi hillitä. Ni­in paljon kuin pyrinkin pääsemään ki­ivaan lu­on­teeni hal­lit­si­jak­si, saan minä vain yhä use­am­min tu­ta, et­tä pon­nis­tuk­seni on turhaa. Täy­tyy tosin tehdä jo­ka päivä sama työ it­seään varten läpi elämän, sen tiedän, mut­ta kuitenkin voi sel­lainen het­ki kuin se, minkä tänään olen elänyt, saat­taa ih­misen ker­ras­saan toiv­ot­to­muu­teen!

El­li kat­soi hän­tä häm­mästyneenä. Oliko­han si­inä tosi­aan kaik­ki, mitä Rautio tun­si aamupäivän tais­telun jäl­keen, ain­oas­taan ka­tu­mus muu­tamien vi­hasien sano­jen takia, jot­ka Ellin mielestä oli­vat aivan paikallaan; ei hi­tu­akaan näkynyt pal­loilemista pet­tymyk­sen ja toivon­sa rauken­emisen takia, vaik­ka tuo toi­vo oli ka­jas­tanut kirkkaana hänelle koko vuo­den.

-- Te olette haaveil­ija, her­ra Rautio! sanoi hän ehdot­tomasti.

Hän pud­isti päätään: -- Mi­nus­sa ol­eva pa­ha ei ainakaan ole mitään haaveilua, vaan su­rulli­nen todel­lisu­us, vas­tasi hän.

-- Noo, sit­ten olette sel­lainen ih­mi­nen, jol­la on mitä arin omatun­to, sanoi hän, jos saman­lainen vas­toinkäymi­nen olisi ko­hdan­nut min­ua, ni­in olisin riehunut kuin raiv­otar!

-- Oma­nar­von­tun­teen säi­lyessä?

El­li nau­roi sydämel­lis­es­ti: -- Teil­lä pitäisi ol­la mi­nun omatun­toni, her­ra Rautio, mut­ta palatak­seni aineeseeni; te olette si­is täy­del­lä todel­la päät­tänyt ero­ta?

-- Ni­in, minä lu­ulen siten menet­televäni oikeim­min, vas­tasi hän huoat­en, pitää aina koet­taa vält­tää ri­itaa ja ki­is­taa, mis­sä vain voi.

-- Oh, ei­hän ole tei­dän syynne nämät ri­idat, arveli opet­ta­jatar, van­hoil­liset oli­si­vat ihan var­maan samoil­la epälu­uloil­la ko­hdelleet ketä hyvän­sä, jo­ka ry­htyi opet­ta­jan toimeen tääl­lä Honkalas­sa.

-- Ken­tiesi minä kuitenkin olen os­oit­tanut li­ian su­ur­ta in­toa ja li­ian vähän malt­tia; ei voi ol­la tarpeek­si varovainen, kun on kysymyk­sessä uu­den maa-​alan val­loit­tami­nen koul­ulle. Kaikessa tapauk­ses­sa käy min­ulle vaikeak­si jät­tää Honkala; kun on tais­tel­lut tu­uma tu­umal­ta päästäk­seen eteen­päin, ni­in tulee paik­ka rakkaak­si.

-- Ni­in, näet­täkös, ehkä te kuitenkin lopuk­si hyväksytte mi­nun mielilauseeni: elämä on tais­telua!

Hä­nen täy­tyi hymy­il­lä Ellin hilpey­delle ja läm­min os­an­ot­to, mikä säteili nois­sa kau­ni­is­sa ruskeis­sa silmis­sä, karkoit­ti myöskin ker­ras­saan hä­nen alaku­loisuuten­sa; kun he saa­pui­vat koti­in, ni­in oli hä­nen mielestään kuin kaik­ki pil­vet, mitkä äsken pi­men­sivät hä­nen taivaansa, ker­ras­saan oli­si­vat häipyneet.

IX.

Main­in­git tuon kun­nan­huoneel­la olleen myrskyisen kok­ouk­sen jäleltä tun­tu­iv­at vielä. Muu­tamia päiviä myöhem­min saa­pui näet Raution luo muu­tamia koulu­jo­htokun­nan jäseniä, jot­ka pyy­sivät, et­tei hän kuitenkaan ni­in äkkiä jät­täisi aiko­maansa ero­hake­mus­ta; he myön­sivät, et­tä oli vähän ki­ivas­tut­tu ja esit­tivät jonkun­moi­sen an­teek­sipyyn­nön. Rautio pysyi tyyneenä, hän tiesi nimit­täin, et­tei mikään heis­sä herän­nyt myötä­tun­toisu­us hä­nen per­soo­nansa ol­lut syynä si­ihen, et­tä he pyy­sivät hän­tä jäämään, vaan aivan er­ityi­nen vaikutin, mikä oli alku­jaan it­ses­tään ukko Iso­las­ta. Täl­lä oli nimit­täin sis­aren­poi­ka, jo­ka vas­toin enon kiel­toa oli men­nyt sem­inaari­in; hän pääsi nyt jonku vuo­den päästä sieltä ja tuo viekas rusthol­lari oli jo aikaa sit­ten valin­nut hänet Raution seu­raa­jak­si Honkalaan; mis­tä oli kaksinker­tainen hyö­ty, en­sik­sikin et­tä sis­aren­poi­ka heti saisi tuot­ta­van paikan ja var­man ase­man, ja toisek­si jo­hta­vat henkilöt hänestä virkamiehen, jo­ta voisi taivut­taa halun­sa ja tah­ton­sa mukaan.

Kaik­ki tämä oli opet­ta­jalle selvil­lä ja lähetyskun­nan uud­is­tet­tuun pyyn­töön vas­tasi hän, et­tä hän mi­et­tii asi­aa, en­nen kuin an­taa vas­tauk­sen­sa.

Kauan hän sitte mi­et­ti sitä; het­kelli­nen su­ut­tumus ei ol­lut saat­tanut hän­tä puhu­maan erostaan; päin­vas­toin oli hän jo aikaisem­min it­sek­seen ajatel­lut tätä, mut­ta, kuten hän äsken oli sanonut neiti Vin­ter­ille, oli hän kaikessa tapauk­ses­sa taipuisa jäämään Honkalaan ainakin yhdek­si vuodek­si -- kauem­min­han ei ha­lut­tukaan hä­nen vi­ipyvän. Vu­osi, ain­oas­taan yk­si ain­oa ly­hyt vu­osi, kun hän sen ajatuk­sen sai selväk­si, ni­in tun­si hän samas­sa ni­iden sitei­den voiman, jot­ka pitivät hän­tä tääl­lä ih­meel­lisel­lä ten­hovoimal­laan, jon­ka alkua hän ei ym­märtänyt. Ja ukkosten toi­vo to­teu­tui, jot­ka oli­vat sydämestään tyy­tyväisiä, et­tä ni­in hel­posti oli­vat päässeet toiveit­ten­sa per­ille. Pääsyy oli kuitenkin ehkä si­inä, et­tä Rautio syvästi kär­si si­itä, et­tä oli loukan­nut Iso­laa, mi­estä, jo­ka oli sik­si van­ha, et­tä olisi voin­ut ol­la hä­nen isän­sä, ja vaik­ka hän ei per­soon­al­lis­es­ti, vaan lähet­tiläi­den kaut­ta oli lausunut toivo­muk­sen­sa, et­tä opet­ta­ja jäisi paikoilleen, ni­in tah­toi tämä kuitenkin taipu­vaisu­udel­laan tässä asi­as­sa os­oit­taa katu­vansa sitä ki­ivas­tus­ta, mi­hin hän oli tehnyt it­sen­sä syyl­lisek­si.

Tuo ra­ju tu­ulispää tyyn­tyi täten vähitellen täy­del­lis­es­ti, kaik­ki ri­idat lop­pui­vat, ja vieläpä itse Iso­lakin pud­isti kirkkomäel­lä opet­ta­jan kät­tä aivan kuin vas­ta saavute­tun so­vin­non merkik­si taik­ka, kuten Rautio sen käsit­ti, »ilosta, et­tä pääsee hänestä.»

Kevät oli sil­lä väli­in ku­lunut pitkälle, mäet kuul­si­vat jo hie­man vi­hertäville, puiden urvut pul­lot­ti­vat ruskeina, ja vuokot ko­hot­ti­vat siniset silmän­sä huikai­sevas­sa au­ringon val­os­sa.

-- Em­meköhän panisi toimeen yhteisen retken kaikkien las­ten kanssa toukoku­un en­si päivänä? Rautio ehdot­ti eräänä päivänä, kun hän taval­lisu­uden mukaan oli keskustele­mas­sa opet­ta­jattaren lu­ona. Mi­nun mielestäni ovat lapset olleet ni­in ahk­eria koko lukukau­den, et­tä hu­vit­telu nyt voisi ol­la tarpeen.

-- Ni­in mi­nunkin mielestäni, sanoi neiti Vin­ter, mut­ta te, jo­ka olette en­em­män kotiu­tunut seudul­la, val­it­sette juh­la­paikan.

-- Hyvin mielel­läni, minä olen jo ajatel­lut kau­nista kent­tää tuol­la met­sässä lam­men toisel­la puolen, jo­ka on varsin sopi­va leikkipaikak­si ja ran­nal­la voisi keit­tää kahvia.

-- Siel­lä tulee haus­ka!

Lapset ot­ti­vat ehdo­tuk­sen ti­etysti myrskyisel­lä myön­tymyk­sel­lä vas­taan, ja kun toukoku­un en­si päivä tuli ja taivas oli selkeä ja au­rinko pais­toi kirkkaasti, ni­in syk­ki moni lapsen­sy­dän riemus­ta ajatel­lessa hu­vi­matkaa. Kel­lo kymme­nen oli koulupi­hal­la iloa ja eloisu­ut­ta, kun siel­lä seisoi nyt seit­semänkym­men­tä las­ta, poikia ja tyt­töjä, asetet­tuina rivi­in, ja vilkkaasti puhellen, mut­ta aivan mallikelpoises­sa järjestyk­sessä lähti joukko opet­ta­jan ja opet­ta­jattaren jä­lessä met­sää ko­hden.

Vahvim­mat po­jat ja su­urim­mat tytöt kan­toi­vat kah­ta su­ur­ta, kirkas­ta kahvipan­nua ja ai­ka su­uria ko­ria täyn­nä vehnäsiä; tarvit­ti­in­han sitä melkko paljo muon­aa sel­laiselle ru­uan­haluiselle nuorelle joukolle. Puolen tun­nin käve­lyn jäl­keen olti­in per­il­lä, val­it­ul­la juh­la­paikalla; kaik­ki ko­rit ja pan­nut kan­net­ti­in rantaan, mis­sä opet­ta­jatar muu­tamien valit­tu­jen apu­lais­ten kanssa ry­htyi kahvinkeit­toon, samal­la kuin opet­ta­ja jär­jesti leikke­jä toisille ja jo­hti heitä.

Pi­an ka­jahteli iloiset hu­udot ja nau­ruremah­duk­set kauas ym­päristöön, leikit­ti­in »haukkaa ja kyyhkys­tä» ja ju­osti­in »leskisil­lä» ja tanssit­ti­in pi­ir­itanssia toisel­la mäen­rin­teel­lä, ja sil­lä aikaa nousi savu kahvi­tulista au­ver­taen lauhkeaan kevätil­maan. Pan­nut pori­si­vat ja kiehui­vat ni­in so­masti, ja kun väsyt­ti­in leikki­in ja tah­dot­ti­in hengähtää het­ki­nen, ni­in oli kahvikin valmi­ik­si laitet­tu.

Palavis­saan ja punot­taen is­tu­utui nuori opet­ta­jatar kiv­elle vähän ylem­mäs lap­sista ja kat­seli ilol­la, kuin­ka heille kesti­tys mais­tui. Rautio tuli ja heit­täysi maa­han hä­nen jalko­jen­sa ju­ureen.

-- Oli mainio aja­tus tämä ret­ki, sanoi El­li, lapset näyt­tävät ni­in ilosil­ta ja tyy­tyväisiltä; minä lu­ulen var­maan, et­tä heil­lä on ol­lut ääret­tömän haus­ka, etenkin kun hei­dän opet­ta­jansa on itse jo­htanut leikkiä? Et­tekö te ole aivan väsynyt, her­ra Rautio?

-- En vähin­täkään, mut­ta kuin­ka on tei­dän lai­tanne, neiti, ei ole haus­ka seisoa ja paah­tua nuo­tion ääressä?

-- Oo, tytöt oli­vat myöskin ni­in huo­maavia ja aut­tavia, et­tä min­ul­la ei ol­lut mitään vaivaa, sanoi El­li, mut­ta kat­sokaa­han nyt kau­nista taulua edessämme!

Rautio seurasi hä­nen ojen­netun käten­sä su­un­taa. Siel­lä ta­saisel­la mäen­rin­teel­lä is­tui ha­jal­li­sis­sa ryh­mis­sä koko lap­sil­iu­ta ilois­es­ti soris­ten; use­at po­jista oli­vat heit­täneet tak­it päältään palavis­saan, ja hei­dän valkoiset paidan hi­hansa ja tyt­tö­jen ko­re­at huiv­it näyt­tivät ni­in sievältä tum­maa ku­usikkoa vas­ten. Mäen al­la oli lampi, jon­ka pin­nal­la kevät­tuuli ajeli väre­itä. Sen ym­päril­lä oli lehtipui­ta, jot­ka neit­sy­eel­lis­es­ti ki­etou­tu­iv­at vaalean­vi­her­iään vaip­paansa.

-- Tämä on ihanaa! kuiskasi Rautio ja veti syvään henkeän­sä. Kaikkial­la il­mas­sa hei­dän ym­päril­lään näyt­ti lep­äävän täy­del­lisyys ja voipumus, mikä herät­ti halun sulkeu­tua it­seen­sä; Rautio pani käten­sä pään­sä alle ja seurasi pääskys­ten lentoa tuonne ääret­tömään, siniseen ko­rkeu­teen, ko­rkealle hei­dän pään­sä päälle, sit­ten kään­si hän hi­taasti kat­seen­sa vier­essään ol­evan nuoren tytön ihanille, raikkaille kasvoille. Hän tun­si it­sen­sä ni­in sanomat­toman on­nel­lisek­si, sydä­men­sä ni­in ih­meel­lisen keveäk­si aivan kuin va­paute­tuk­si, hän olisi tah­tonut ojen­taa käten­sä ja syleil­lä koko maail­maa su­ures­sa, hil­jaises­sa ihas­tuk­ses­saan.

Koko ym­päristössä ei myöskään ol­lut mitään mikä häir­it­si hä­nen mielialaansa; las­ten iloinen so­ri­na ku­ului hie­man hiljem­min tänne ylös ja lin­nun liv­er­rys met­sässä muis­tut­ti et­tä oli kevät -- val­on ja toivei­den lu­pauk­sista rikas ai­ka.

Opet­ta­jatar is­tui hil­jaise­na, vaan hä­nen kirkkaissa silmis­sään ei ol­lut mitään merkkiä haaveilun su­lois­es­ta un­el­mas­ta; hän kyl­lä tun­si kevään ihas­tus­ta, vaan ei mikään tunne hä­nessä an­tanut vastinet­ta sen hienoille soin­nuille, hä­nen vilkas mie­len­sä eli koko ajan todel­lisu­udessa, ja tuo kau­nis silmäys seurasi lakkaa­mat­ta lap­sil­iu­taa hei­dän edessään.

Ni­in voivat sydämet sykkiä toisi­aan lähel­lä ja kuitenkin oikeas­taan kaukana er­il­lään, mut­ta sitä Rautio ei ti­en­nyt, sil­lä tänä het­kenä oli kaik­ki hänestä kau­nista ja täysin so­pu­soin­tu­ista.

Muu­ta­man min­uutin ku­lut­tua oli­vat nuoret taas leikin touhus­sa ja opet­ta­ja myös. Tuo su­loinen het­ki oli häneltä ohitse, mut­ta hän tiesi, et­tei hän koskaan voisi sitä un­hoit­taa, et­tä hän kätk­isi tämän kevätjuh­lan met­sässä su­loisimpi­en muis­to­jen­sa joukkoon.

Kun au­rinko hi­taasti alkoi laskeu­tua län­teen, ni­in lähdet­ti­in palu­umatkalle, ja jo­takuinkin väsyneinä tanssista ja leik­istä. Koulupi­hal­la ero­si­vat lapset ujoil­la ki­itok­sil­la ja yk­simielisel­lä vaku­utuk­sel­la, et­tä kaik­ki oli­vat vi­et­täneet hauskan toukoku­un en­sim­mäisen päivän. Seu­raa­vana päivänä ry­htyivät taas sekä opet­ta­jat et­tä op­pi­laat rait­ti­in voimin työhön­sä, täy­ty­ihän nytkin ol­la uut­tera, sil­lä tutk­in­to läh­estyi ki­irein aske­lin. Tuskin kak­si vi­ikkoa sen jäl­keen piti koulun laskea nuot pienet lin­nut lentämään va­pau­teen­sa, kesälo­ma­lle.

Rautios­ta tun­tui, et­tä vi­ime päivät oli­vat häipyneet kuin uni. Hänel­lä oli paljon työtä, mut­ta kaik­ki kävi ni­in hel­posti, tutk­in­tokin meni ker­ras­saan oival­lis­es­ti. Po­jat oli­vat aina tähän asti vie­neet voiton tytöiltä, mut­ta tänä vuon­na suo­ri­utu­iv­atkin tytöt lois­tavasti. Neiti Frisk, jo­ka itse oli kärsinyt tutk­in­toku­umet­ta, oli taval­lis­es­ti myöskin tar­tut­tanut jo­tain omas­ta her­mostuneesta pelostaan op­pi­laisi­in­sa; El­li Vin­ter sitä­vas­toin ei ti­en­nyt mitä ujostelu olikaan, hän seisoi iloise­na rin­ta­man edessä »kuin ken­raali», sanoi­vat ukot, ja naisien mielestä oli hän »ni­in vaalea ja iloinen». Iloisel­la lu­on­teel­laan ja vilkkaal­la es­itys­taval­laan oli hän val­loit­tanut koko pitäjän väkiryn­näköl­lä.

-- An­sait­se­ma­ton voit­to, arveli hän itse.

-- Oh, sanoi Rautio, teil­lä on kyky voit­taa kaikkien sydämet.

El­li hymy­ili, -- Ni­in, mut­ta ajatelkaa, et­tä Iso­lakin tuli tutkin­nos­sa laulun jäl­keen ja löi min­ua olalle: »Olem­mepa saa­neet ker­ras­saan oivan koulunei­den, kun voi laulaa sekä koko- et­tä puolin­uotit», sanoi hän.

Seu­raa­vana aa­mu­na matkusti Rautio; opet­ta­jatar oli lu­van­nut vi­ipyä vi­ikon rovastin­nan lu­ona. -- Hyvästi neiti, eikö meil­lä olo ol­lut hyvä lukukausi ja ihana kevät? sanoi opet­ta­ja hyvästel­lessään.

-- Te si­is olette jo un­hot­tanut kaik­ki vas­toinkäymisenne? kysyi hän.

-- Tun­tuu aivan siltä, vas­tasi hän hymy­illen. Neiti on iloisel­la lu­on­teel­laan valais­sut koko koulu­talon ja mi­nun huoleni myöskin, si­itä täy­tyy mi­nun saa­da teitä ki­it­tää. -- Hän ot­ti El­liä kädestä hel­lästi ja piti sitä het­ken omas­saan, samal­la kun hä­nen kat­seen­sa et­si Ellin kat­set­ta.

-- Toiv­otan hauskaa kesää! sanoi El­li.

-- Ni­in, ja hauskaa jälleen­näkemistä! vas­tasi Rautio an­taen samal­la kä­den hil­jaa pu­do­ta. Reip­paasti keikaut­ti hän it­sen­sä kär­ry­ihin -- hyvästi, hyvästi! -- Hän heilut­ti hat­tuaan ja El­li liehut­ti nenäli­inaa -- ni­in ero­si­vat he.

Rautio ei voin­ut selit­tää sitä mie­len tilaa, mikä vi­ime aikoina oli val­lan­nut hänet, ain­oas­taan sen tiesi hän, et­tei koskaan ol­lut tun­tenut it­seään ni­in rohkeak­si kuin nyt. Kaik­ki tun­tui hänestä hauskalle ko­ti­matkalla, kär­ryn­tärinä ase­malle men­nessä ja mat­ka rautatievaunuis­sa, jot­ka oli­vat täyn­nä koul­ulap­sia, ja sit­ten mat­ka ko­ti­apäin val­oisana kesäil­tana lem­mikil­lään Ruskol­la keveis­sä kär­ryis­sä ja takais­tu­imel­la van­ha Taavet­ti, jo­ka ker­roske­li asioi­ta ko­tiseudul­ta.

Miten rauhaisalle ja ys­täväl­liselle näyt­ti kar­tano tuol­la mäel­lä. Sydän tykyt­ti aina kovem­min, kun hän ajoi tuo­ta tut­tua ti­etä van­ho­jen jalavien al­la, jot­ka seisoi­vat molem­min puolin ti­etä. Keltaisek­si maalatun raken­nuk­sen ala­puolel­la lev­eni pu­utarha hedelmäpuineen ja mar­japen­saineen aina äidin vaat­teen­valka­su­paikalle puron re­unal­la, jos­sa kevääl­lä aina oli oivaa palt­ti­naa pitkän pitk­iä kaistalei­ta, toisel­la puolen taloa oli­vat ke­dot, ni­ityt ja pel­lot täy­dessä kun­nos­sa. Tääl­lä ei ol­lut su­urem­moista lu­on­to eikä iha­nia näköalat, vaan näyt­ti hauskalle jo­ka lisäsi talon varakkaal­ta ja komeal­ta näyt­tävää ulkoa­sua, mikä te­ki vas­tus­ta­mat­toman hyvän vaiku­tuk­sen. Oras pel­lois­sa näyt­ti vi­her­iälle ja lu­paavalle, ohka­nen vaalea sumu nousi puron-​uo­mas­ta kaukana ni­ity­il­lä, ja met­sästä tuli raitis koivun tuok­su, kuin en­sim­mäisenä ter­ve­hdyk­senä koti­in tule­valle. Hän ajoi veräjän läpi ja aina por­ras­ten eteen. Tääl­lä seisoi äi­ti ja nyökkäsi hyvää il­taa hänelle. Hän oli isokasvuinen kuten pi­ikansakin ja li­havahko, tavat­toman komea, lev­eäharteinen nainen, aikaisten huolten ryp­istämät kasvot, älykkäät silmät, jo­tain hilpeää koko olen­nos­saan.

En­si ter­ve­hdyk­sessä äidin ja po­jan välil­lä näkyi kansan­ta­van mukaan, ain­oas­taan hyvin vähän sitä hellyyt­tä, jo­ta molem­mil­la oli toisi­aan ko­htaan, mut­ta heille oli lu­on­nol­lista näin hal­li­ta tun­teitaan. Kuitenkin voi, ni­in tyyni kuin äi­ti olikin, huo­ma­ta et­tä hän oli täyn­nä iloa nähdessään taas poikansa, ja jokainen pikkue­sine talos­sa todisti jol­lain tavoin, kuin­ka kaik­ki oli valmis­tet­tu hä­nen palaa­mak­seen.

-- Tule nyt sisään haukkaa­maan kipene, sinä tai­datkin ol­la nälis­säsi matkan jäl­keen, sanoi äi­ti, ja sisäl­lä eteiska­maris­sa oli kaik­ki po­jan mieliru­uat pöy­däl­lä, hienoaleipää, tuoret­ta voita ja vi­il­iä sekä vaah­toavaa kotiteko-​olut­ta pak­sus­sa, kirkkaak­si hanga­tus­sa tinatuopis­sa, jo­ta isä ja isoisä oli­vat käyt­täneet. Rautio vei mieli­hyväl­lä tuon van­hanaikuisen kan­nun hu­ulilleen ja joi ai­ka siemauk­sia: -- Ki­itos äi­ti, täl­laista juo­maa ei saa koskaan mais­taa muual­la kuin ko­tona, sanoi hän.

-- Ni­in, Li­isa te­ki sitä ju­uri eilen, vas­tasi äi­ti, enkä minä käskenyt hä­nen säästämään mal­tai­ta.

Huone su­uren salin takana oli aina si­itä asti, kuin hän tuli täysikasvuisek­si, ol­lut hä­nen; se oli nyt uud­estaan maalat­tu ja kir­ja­vat ma­tot, jot­ka äi­ti itse oli ku­tonut, oli­vat ris­tis­sä kikavalkoisel­la lat­tial­la. Rautjär­ven emän­tä te­ki aina paras­taan saadak­seen lat­ti­at valkeik­si; su­ures­sa kyökissäkin loisti lat­tia puh­taana kuin vierashuoneessa. Hän oli ankara järjestyk­sen ih­mi­nen, jon­ka vuok­si palveli­ja, jo­ka ei mukau­tunut tähän, oli har­voin kauan talos­sa.

Rautio avasi maku­uhuoneen­sa ikku­nan ja silmäili uin­uvaa lu­on­toa; oli ni­in hil­jaista ja tyyn­tä kaikkial­la tänä vilpoise­na kevä­työnä, aivan kuin koti olisi pyytänyt poikaansa lep­äämään häir­it­semät­tä hel­mas­saan.

-- On su­uri siu­naus, et­tä on hyvä koti, ajat­teli tuo nuori mies, ja hä­nen kostea kat­seen­sa et­si hil­jaisel­la ki­itol­lisu­udel­la taivaan­lakea pään­sä pääl­lä.

Aikaisin seu­raa­vana aa­mu­na oli hän jo yl­hääl­lä ja li­ik­keel­lä; hänel­lä oli ni­in paljon uut­ta kat­seltavaa, ni­in mon­ta ter­ve­hdit­tävää ja ni­in mo­nen kanssa puhut­ta­va. Kalus­to­huoneessa te­ki van­ha Taavet­ti pu­uas­tioi­ta talon tarpeik­si, sinne piti Raution men­nä ki­it­telemään tuo­ta van­haa, vaan vielä vikkelää tek­ijää. Kak­si nuorem­paa renkiä meni pel­lolle työhevosten kanssa; toinen hevospari oli os­tet­tu sit­ten kun opet­ta­ja vi­imek­si oli ko­ton­aan. Hevoset näyt­tivät vahvoil­ta ja komeil­ta, ja tuol­la kar­japi­iat tuli­vat ki­iltävine maitosaavei­neen matkalla mei­jeri­in puron var­relle.

Hänel­lä oli vielä hyvästi aikaa en­nen aami­aista kiertääk­seen pienen mutkan ja kat­sel­lak­seen kasvu­ja. Aa­muil­ma tu­ulahteli rait­ti­ina ja elähdyt­tävänä hä­nen ym­päril­lään, tuol­la kyn­tivät jo miehet täy­dessä touhus­sa ruskeaa maa­ta, jo­ka näyt­ti ni­in voimakkaalle ja myöhkeälle. Han­het kulki­vat ni­in ylev­inä al­likkoon aa­mukylvylle, pääsky­set lente­liv­ät vilkkaasti edestakaisin et­sien ruokaa; kaikkial­la näkyi päivän val­pas­tunut elämä herän­neen ja tun­tui rait­ti­il­ta tääl­lä lu­on­non hel­mas­sa. Punasek­si maalat­tu­jen ri­ihien ohitse, joista hän lapse­na ni­in usein oli ku­ul­lut varstain tahdikkaan ää­nen, hän kul­ki lehtoon, jos­sa vaalean­vi­her­iät koivut välkkyivät valkeine runk­oi­neen. Se oli sievä pieni lu­on­non­puis­to, jos­sa tie kiemurteli vi­he­liäisen ka­tok­sen al­la ja aukeni yl­hääl­lä mäel­lä, mis­sä au­rinko pais­toi kirkkaana uuti­sas­un­non yli. Si­inä työ lep­äsi tänään, so­ma salvos oli keskitekoise­na puiden seassa. Se oli äidin tule­va pieni pakopaik­ka, jos­ta hän joulu­naikana oli puhunut, et­tä raken­nut­taisi sen kevääl­lä; on aina hyvä ol­la valmi­ina vas­taisen var­alle, arveli hän. -- Minä en ole enää nuori, oli hän sanonut, minä voin väsyä maanvil­je­lyk­seen, sil­loin muu­tan minä pie­neen uu­teen tu­paan, ja sinä saat ot­taa talon ja han­kkia tänne nuoren reip­paan emän­nän.

Kun hän nyt tääl­lä yl­hääl­lä muisti nämät sanat, ni­in värähyt­ti se hä­nen mieltään -- nuoren emän­nän -- hä­nen täy­tyi painaa käsi sydämelle! Oli ain­oas­taan yk­si ku­va -- nyt tun­si hän sen selvästi, -- jon­ka hän voi aset­taa yhtey­teen vaimokäsit­teen kanssa. Hän no­jau­tui uu­den raken­nuk­sen nurkkaa vas­ten, pani kädet ris­ti­in rin­nalleen ja vaipui tule­vaisu­uden un­elmi­in, jol­laisia jokainen nuori mies on un­eksin­ut ainakin jonkun ker­ran elämässään, samal­la kun varhainen päivä levit­ti välkky­ilevää val­oaan ym­päröivän seudun yli. On­nelli­nen un­ek­si­ja!

X.

Syksy oli tul­lut, ja Rautio oli palan­nut Honkalaan muu­tamia päiviä en­nen lukukau­den alkua. Neiti Vin­ter oli tääl­lä jo en­nen hän­tä aivan en­tisel­lään, »ter­ve kuin om­enankuk­ka», sanoi van­ha Ka­tri­na, jo­ka nyt alkoi ko­hdel­la nuor­ta neitiä er­ityisel­lä hyvän­tah­toisu­udel­la. Oli kau­nis aa­mu, ja kaik­ki lu­on­nos­sa näyt­ti vielä aivan kesäiseltä. Rautio oli kar­si­mas­sa nuor­ta, koulun­pi­irin sisäl­lä ol­evaa met­sää ja heit­ti tätä tehdessään ta­van­takaa syr­jäsilmäyk­siä kouluhuoneen avon­aiseen ikku­naan, mis­sä El­li Vin­ter is­tui ikku­nalau­dal­la ja hyräili työssään. Rautio nä­ki hänet ain­oas­taan sivul­ta, sil­lä hän is­tui puolit­tain poiskään­tyneenä hänestä, mut­ta aa­muau­rinko ki­mal­teli kuin kul­ta hä­nen ly­hyessä ruske­as­sa tukas­saan ja hyväili kau­nista niskaa; hän näyt­ti Rautios­ta taul­ulle, minkä ke­hyk­senä oli ikku­nan puit­teet, ko­ris­tet­tuina run­sail­la kon­volvu­lusköyn­nök­sil­lä, jot­ka pyrkivät aina kat­toon saak­ka. Äkkiä nä­ki Rautio hä­nen säp­sähtävän ja ku­uli iloisen hu­udah­duk­sen; kolme askelta ikku­nas­ta seisoi äkkiä nuori mies so­mas­sa matka­pu­vus­sa ja lauloi kädet ojen­net­tuina tuo­ta nuor­ta tyt­töä ko­hden: »Sua ter­ve­hdin, sua ter­ve­hdin!»

-- Oh Vik­tor, kaikui Ellin iloinen ääni, hyi, kuin­ka sinä säikäytit min­ua, kun tulet tuol­la tavoin aivan kuin pil­vistä pu­doten, ajat­te­les, jos minä olisin pyör­tynyt!

-- Ei mitään vaaraa, urhoolli­nen serkku­ni, saanko tul­la sisään?

-- Ti­etysti, mut­ta et ikku­nan kaut­ta, sil­lä sil­loin pitää An­der­sson­ska sin­ua ryövärinä; tämä nyt oli kuitenkin ker­ras­saan ihas­tut­ta­va häm­mästys!

Raikkaat nuorukaisäänet tunkeu­tu­iv­at selvänä Raution ko­rvi­in; hän seisoi si­inä melkein kivet­tyneenä; mikä tu­uli oli nyt näin odot­ta­mat­ta ajanut tuon serkun näyt­tämölle? Hänel­lä oli aina ol­lut vas­ten­mielisyyt­tä tuo­ta tun­tem­aton­ta nuor­ta mi­estä ko­htaan, mut­ta ei ol­lut voin­ut selit­tää tätä salaperäistä suhdet­ta. Nyt tiesi hän yht'äkkiä syyn, hän oli mus­ta­sukkainen! Yhä edellen vi­ipyi hän työssään -- mitäpähän oli hänel­lä muu­takaan tehtävää -- mut­ta kirveen iskuis­sa ei ol­lut mitään tar­moa; koko ajan ku­un­teli hän ti­etämät­tään ääniä ja katse ki­iti sinne, mis­sä hän tiesi kah­den serkun nyt hilpeinä iloit­se­van yhdessä.

Tuol­la tuli An­der­sson­ska läähät­täen rap­pu­ja ylös ja rien­si Ka­tri­nan luo, jo­ka hu­uh­toi pe­runoi­ta kaivon lu­ona; ti­etysti tah­toi hän tuoret­ta kahvi-​ker­maa ja ken­tiesi pari kanan­poikaakin päiväl­lisek­si odot­ta­mat­toma­lle vier­aalle. Vähän aikaa myöhem­min tuli El­li serkkun­sa kanssa kar­tanolle; hänel­lä oli päässä kukikas pit­si­hat­tu, kaunein nais­päähine, mitä Rautio voi mielessään ku­vitel­la. El­li puhe­li ja vi­it­toi in­nokkaasti. Äkkiä huo­masi hän opet­ta­jan, ja molem­mat tuli­vat reip­paasti hä­nen luo.

-- Tässä saan es­itel­lä teille serkku­ni, in­sinöörin, sanoi hän, hän on virka­matkalla ja oli ni­in ys­tävälli­nen, et­tä ohikulkies­saan pistäysi kat­so­maan min­ua tääl­lä yksinäisyy­dessäni. Nyt aion näyt­tää hänelle ym­päristöä sil­lä aikaa kuin An­der­sson­ska lait­taa päiväl­listä.

El­li nyökäyt­ti päätään, Rautio ku­mar­si kankeasti vier­aalle; tuo hienos­ti puet­tu nuori her­ra kat­seli silmälasien­sa läpi joten­sakin hävyt­tömästi hä­nen yksinker­taista palt­ti­natakki­aan ja karkeatekoista olk­ihat­tuaan. Kun he sit­ten kään­tyivät ym­päri kulkeak­seen edem­mäs, ni­in opet­ta­ja aivan selvään tun­si, kuin­ka vieras huo­let­tomasti olka­päitään ko­haut­taen surkut­teli serkkuaan, jol­la oli näin hauskaa seu­raa.

Rautios­sa ki­hisi ja kuo­hui, mus­ta­sukkaisu­us li­it­tyi talon­poikai­sylpey­teen, jo­ta oli hänel­lä ver­essä, hän ei tah­tonut an­taa nöyryyt­tää it­seään; onko re­helli­nen työmies yksinker­taisen pukun­sa täh­den huonom­pi kuin pääkaupun­gin keikari, jon­ka vel­tot pi­ir­teet selvästi il­mai­se­vat huono­ja tapo­ja? Hän syöksyi näi­den myrsky­isäin aja­tusten­sa val­taa­mana ni­in ra­justi män­ty­jen kimp­pu­un, jot­ta ok­sat sinkoili­vat hä­nen ym­päril­lään. Au­ringonpais­teessa tuli vi­imein hänelle ni­in ku­uma, et­tä hän heit­ti kirveen olalleen ja meni sisään.

Ka­tri­na hyvin in­nois­saan puhe­li hänelle. Ajatelkaa, sanoi hän, mil­lainen vetelys tuo An­der­sson­ska on, ei voinkipenet­tä ole heil­lä talos­sa pöytään tuolle hienolle vier­aalle her­ralle. Minä olen ju­uri kir­nun­nut ja minä ajat­telin: minä vien noka­reen voita nei­din täh­den, ellei her­ral­la ole mitään sitä vas­taan, ja sit­ten on meil­lä ker­ras­saan muhkea ker­ma­ju­us­to?

-- Tee kuin tah­dot, Ka­tri­na, se on min­ulle yh­den tekevä. Rautio veti oven ki­in­ni ni­in synkän näköisenä, et­tä muori aivan häm­mästyneenä kat­soi hä­nen jäl­keen­sä, mut­ta sisäl­lä is­tu­utui Rautio kuin häm­mähäk­ki tähys­tämään ja odot­ti kunnes nuori pari nau­raen ja puhellen palasi met­sästä. El­li juok­si kyökki­in ja palasi heti kouralli­nen herneitä mukanaan, jot­ka hän an­teliaasti jakoi aina nälkäiselle kyyhkys­parvelle. Eikös tämä ole mukavaa? hu­usi hän serkulleen, jo­ka seisoi por­tail­la.

-- Main­io­ta! -- hu­udahti tämä taput­taen ko­vasti käsiään, ni­in et­tä nuot räpyt­televät lin­nut karkoit­tui­vat pakos­alle.

-- Hyi, kun ni­in taita­mat­tomasti menet­telet -- El­li te­ki tyy­tymät­tömän li­ik­keen. Sinä un­ohdit, et­tet ol­lut nyt teat­teris­sa!

-- An­teek­si, mut­ta ku­va oli täy­delli­nen, vaku­ut­ti hän in­nokkaasti; sit­ten menivät he molem­mat hymy­illen käsikädessä huoneeseen.

Rautio nousi, hänelle tuli äkkiä melkein vas­tus­tam­aton halu ker­ras­saan an­taa val­ta tais­televille tun­teilleen, jot­ka ra­justi li­ikkui­vat hä­nessä; huone kävi hänelle tukalak­si, ja hat­tu syvälle painet­tuna rien­si hän ulos Rullen seu­raa­mana, jo­ka kuin ih­me­tellen kat­seli isän­tän­sä tavat­tomaan ki­ihtyneisi­in kasvoihin.

Ki­ivas käve­ly lam­men­ran­nalle te­ki hänelle hyvää; sinne tul­tuansa heit­täy­tyi hän muu­ta­main tu­uhei­den lep­pi­en alle ja pyyhkäsi lakin päästään, jot­ta il­ma va­paasti sai vil­voit­taa hä­nen ku­umaa ot­saansa. Kauan vi­ipyi hän tääl­lä Rulle jalkain­sa ju­ures­sa, ja hän­tä ym­päröivä hil­jaisu­us palaut­ti myöskin tyyney­den hä­nen mieleen­sä, samal­la syvä häpeän­tunne si­itä, et­tä oli noin vähäisen syyn takia joutunut pois tas­apain­os­taan, täyt­ti hä­nen sielun­sa tuskalla. Kun hän muu­tamia tun­tia myöhem­min palasi ko­tia, ni­in ei hä­nen tyyneestä muo­dostaan olisi kukaan voin­ut päät­tää, et­tä kap­ina vastikään oli häirin­nyt hä­nen rauhaansa. Kar­tano näyt­ti ni­in rauhal­liselta ja hil­jaiselta, vieras »myrskylin­tu», jok­si Rauti­ol­la olisi ol­lut syytä hän­tä kut­sua, oli pois­sa, ja El­li is­tui yksin ki­ikku­lau­dal­la ikku­nan al­la käsitöi­neen.

-- Si­inäpä tulette vi­hdoinkin, her­ra Rautio, hu­usi El­li hänelle, minä olen etsinyt teitä kaikkial­ta pyytääk­seni teitä syömään päiväl­listä yhdessä serkku­ni ja mi­nun kanssa, mut­ta te olitte kadok­sis­sa.

-- Minä tein ker­ras­saan per­in­po­hjaisen käve­lyretken, sanoi hän, teistähän oli ihas­tut­tavaa, kun saitte suku­laisen vier­aak­si.

El­li hymy­ili. Ni­in serkku­ni Vik­tor on ai­ka iloinen ku­jeil­ija, mut­ta taval­lis­es­ti me en­im­mäk­seen ki­is­telemme, vaik­ka me nyt tänään odot­ta­mat­toman tapaamisen täh­den pidimme ase­le­poa, sanoi El­li ilois­es­ti. Minä en voi kär­siä hä­nen keikar­itapo­jaan, min­ua oikein in­hot­taa nähdä miehen noin tarkoin seu­raa­van kaikkia muote­ja.

Rautio kat­soi häm­mästyneenä häneen.

-- Vik­to­ril­la on aina tapana ker­toa min­ulle hen­tu­is­taan, jatkoi hän, hän väit­tää, et­tä kaik­ki tytöt ovat ihas­tuneet häneen, mut­ta minä sanoin hänelle vi­imek­si tänään, et­tä ei kukaan muu kuin hup­su rakas­tu tuol­laiseen nar­ri­in. Nyt on lankani lo­pus­sa, et­tekö mene sisään, her­ra Rautio, saa­maan jo­tain päiväl­lisek­si?

-- Ni­in, tun­tu­uhan nyt ruo­ka mais­tu­van, vas­tasi hän omi­tuisel­la ää­nen­pain­ol­la; hänestä tun­tui äkkiä kuin taak­ka, mikä tähän asti oli painanut hän­tä, olisi nos­tet­tu, ja kevein aske­lin rien­si hän sisään. Seu­raa­vana yönä ei hän voin­ut nukkua, oli kuin ku­ume hä­nessä, ja kun hän seu­raa­vana päivänä is­tui opet­ta­jattaren kanssa ki­ikku­lau­dal­la, ni­in oli hän ni­in kum­mallisen näköi­nen, et­tä El­li ih­me­tellen kat­seli hän­tä.

-- Teitä vaivaa joku, her­ra Rautio, sanoi hän ja purasi lan­gan säi­keen pie­nil­lä valkoisil­la ham­pail­laan, olet­teko kipeä?

Rautio loi kat­seen­sa alas het­kek­si ja ko­hot­ti sen sit­ten aivan kuin olisi tehnyt järkähtämät­tömän päätök­sen -- Neiti Vin­ter, hä­nen ää­nen­sä kaikui eriskum­mallisen ko­valle ja karkealle. -- Neiti Vin­ter, minä rakas­tan teitä, minä en voi kulek­sia tääl­lä kauem­min päivästä päivään saa­mat­ta puhua ajatuk­seni, tah­dot­teko tul­la vaimok­seni?

Hän tun­si, et­tei mikään rakkau­den tun­nus­tus ro­maaneis­sa eikä todel­lisu­udessa voin­ut ol­la tuol­lainen, vaan hän ei kuole­mak­seenkaan olisi voin­ut pukea tun­teitaan mui­hin sanoi­hin.

El­li kat­soi ylös, ja hä­nen kat­seessaan ku­vas­tui ni­in po­hja­ton, ni­in sanoma­ton kum­mas­tus, et­tä si­inä ei ol­lut si­jaa millekään muulle. Sit­ten alkoi hän äkkiä nau­raa, nau­raa ni­in hillit­semät­tömästi, et­tä työ putosi hä­nen kä­sistään ja kirkkaat kyyneleet ki­mal­te­liv­at hä­nen silmis­sään. Rautio säp­sähti; mitä tahansa hän oli odot­tanutkin häneltä vas­tauk­sek­si kos­in­taansa, ni­in ei hän koskaan ol­lut ku­vail­lut, et­tä hän ko­htelisi täl­lä tavoin; hän tu­ijot­ti melkein säikähtyneenä häneen ja kysyi soin­nut­tomasti: -- Miten on mi­nun tämä käsitet­tävä?

-- Ah, se­hän on ni­in nau­ret­tavaa! hu­udahti hän ja pyyh­ki kyyneleet silmistään.

Se pisti Raution sydämeen: Onko todel­lakin jo­tain nau­ret­tavaa si­inä, et­tä mies avon­ais­es­ti tun­nus­taa naiselle rakkaut­en­sa? kysyi hän hil­jaa.

-- Ei, ei, ei yleen­sä, hän tukah­dut­ti vaivoin uu­den nau­run purkauk­sen­sa.

-- Vai ni­in, ei yleen­sä, toisti Rautio, si­is ain­oas­taan kun on kysymys mi­nus­ta? -- Ni­in minä tun­nen it­sekin, kuin­ka hirveän köm­pelölle rakkau­den tun­nus­tuk­seni mah­toi tun­tua, mut­ta minä uskon, et­tä kun sydän on li­ian täysi, ni­in ei löy­dy sano­ja il­maise­maan tun­teitaan.

-- Minä en tiedä, oli vaan jo­tain ni­in usko­ma­ton­ta, ni­in aav­is­tam­aton­ta ja lystil­listä si­inä ajatuk­ses­sa, et­tä te olette kuleksin­ut tääl­lä rakas­tuneena min­uun, minä en tah­do voi­da käsit­tää sitä!

-- Pitääkö mi­nun sit­ten ehkä uud­is­taa sanani, jot­ta neiti oikein voisi ym­märtää, mitä minä tarkoi­tan? sanoi Rautio, ja hä­nen ää­nen­sä soin­tu ku­ului ni­in vakavalle, et­tä El­li äkkiä tuli hie­man hämilleen.

-- Ei, ei! vas­tasi hän äkkiä.

-- Tah­dot­teko ajatel­la, mitä olen sanonut? -- hä­nen ää­nen­sä värähteli tukah­dute­tus­ta li­iku­tuk­ses­ta, ja äkkiä, aivan kuin su­lut, mitkä kauan oli­vat pidät­täneet vir­taa, oli­si­vat särkyneet, tart­tui hän in­to­hi­moi­ses­ti hä­nen käsi­in­sä ja kuiskasi: Jos sinä ti­etäisit, kuin­ka kallis sinä olet min­ulle. Minä olen rakas­tanut sin­ua en­si het­kestä, kuin näin sin­ut!

-- Si­itä ei min­ul­la ole ol­lut mitään aav­is­tus­takaan, vas­tasi tuo nuori tyt­tö vähän ki­ivaasti ja veti käten­sä pois. Oli miten tahansa, ni­in min­ua suret­taa, et­tä tämä keskustelu on tapah­tunut mei­dän välil­lämme, kos­ka -- kos­ka minä en voi vas­ta­ta tei­dän tun­tei­tanne. An­teek­si, mut­ta nyt minä menen, ei ole hyödyk­si jatkaa tätä hyvin ikävää yhdessäoloa.

Hän nousi ylös, kokosi työkalun­sa ja meni. Se oli hirveä silmän­räpäys Rauti­olle!

Taju­ton­na, kuin olisi hän­tä ko­va isku ko­hdan­nut, is­tui hän li­ikku­mat­ta samal­la paikalla, kuin­ka kauan ei hän ti­en­nyt itse; kun hän taas tuli tun­toi­hin­sa ja koneen­ta­pais­es­ti nousi men­näk­seen sisään, ni­in nä­ki hän veräjän lu­ona miehen hevosi­neen kär­ryi­neen. Se oli eräs talon­poi­ka, jo­ka tuli tuo­maan kuiv­ia pui­ta, joi­ta oli os­tet­tu koulun käsi­työ­tarpeik­si. Opet­ta­ja meni hä­nen kanssaan kat­so­maan lau­to­ja ja aut­toi sit­ten saa­maan ne ka­ton alle. Kun il­ta tuli, ni­in hän is­tui kauan kir­joi­tus­pöytän­sä ääressä pää raskaasti kä­teen no­jat­en, sit­ten sytyt­ti hän lamp­pun­sa ja ot­ti esi­in posti­pa­pe­ria ja kynän.

»Te kum­mas­tutte var­maankin näistä riveistä, neiti Vin­ter», kir­joit­ti hän vah­val­la, selväl­lä käsialal­laan, »minä pyy­dän kuitenkin teitä ole­maan vaku­utet­tuna si­itä, et­tä minä en suinkaan ai­jo uud­is­taa, mitä minä aikaisem­min tänään olen lausunut, en myöskään tah­do teitä kiusa­ta enkä vai­va­ta. Syy, mik­si kir­joi­tan on se, et­tä minä täten helpom­min voin vaku­ut­taa teille, et­tä mi­nun lu­ja päätök­seni on kaikessa, mikä mi­nus­ta ri­ip­puu, säi­lyt­tää suhdet­ta välil­lämme sel­laise­na kuin se tähän asti on ol­lut, ja et­tä re­helli­nen toiveeni on saa­da palvel­la teitä kaikessa, mis­sä voin ja kyke­nen. Jos sanani tänään ovat solvais­seet tai loukan­neet teitä, ni­in pyy­dän minä sydämestäni an­teek­si ja toivon, et­tä ai­ka hai­hdut­taa ne tei­dän muis­tostanne. Vas­ta nyt tyyneen harkin­nan het­kenä huo­maan minä it­sekin, et­tä oli rohkeaa pyytää tei­dän kät­tänne; löy­tyy muuri mei­dän välil­lämme, yhteiskun­ta­suhtei­den, sää­tyra­joituk­sen muuri, jon­ka yli te ette tah­do nous­ta, ja sen­täh­den oli ker­ras­saan uhkarohkeaa koet­taa sitä rikkoa.»

Hän pani kir­jeen ki­in­ni ja pisti sen erään kir­jan sisään, jon­ka hän ju­uri en­nen oli lainan­nut Elliltä ja lukenut, sekä an­toi Ka­tri­nan vielä samana il­tana viedä sen opet­ta­jattarelle. Kauan sen­jäl­keen is­tui hän hil­jaa paikallaan kir­joi­tus­pöytän­sä ääressä ajatuk­si­in­sa vaipuneena; hän tun­si nyt selvästi, et­tä nyt hän oli kuin kään­tänyt uu­den lehden elämänkir­jas­saan, et­tä nuoru­uden ai­ka val­oi­sine toivei­neen tästä päivästä oli ohi, ja et­tä hän oli melkoista van­hempi.

Ja täten oli­vat si­is nuot kul­taiset säi­keet hä­nen elämän­sä ker­to­muk­ses­taan äkkiä kaik­ki yhdel­lä ker­taa katken­neet.

XI.

Ai­ka ku­lui ta­saista kulkuaan ja tun­nit koulus­sa menivät sään­nöl­listä menoaan; työ oli Raution ilo, ja hän siu­nasi sitä nyt en­em­män kuin koskaan en­nen, kun ajatuk­sen­sa tarvit­si­vat ta­saista toim­intaa, jot­ta ei eksy­isi un­el­moimaan, mikä ei sopin­ut hä­nen lu­on­teelleen eikä hä­nen elämän­su­un­taansa. Hän ei ol­lut mikään toime­ton lu­onne, jon­ka sydä­men su­ru, katk­er­akaan, voisi tehdä toimet­tomak­si; päin­vas­toin ry­htyi hän nyt in­nokkaam­min kuin en­nen opetuk­seen ja jakoi ope­tus­ta myöskin koulun ulkop­uolel­la kooten ym­pärilleen va­paa­hetk­inä poikia, lukeak­seen jo­tain hyödyl­listä heille, sit­ten keskustel­lak­seen lue­tun jo­hdos­ta ja siten ke­hit­tääk­seen hei­dän aja­tus- ja ar­vostelukykyään.

Hän pelkäsi tosin, et­tä myöskin tässä saisi kokea van­ho­jen vas­tus­tus­ta, mut­ta nämät näkyivät nyt väsyneen ri­itelemiseen; sen si­jaan sai hän sisäl­lisek­si ilok­seen nyt tun­nus­tus­takin ni­iltä, joil­ta hän vähim­min oli sitä odot­tanut. Yhdel­lä hä­nen it­sepin­taisim­mista vas­tus­ta­jis­taan oli poi­ka, jo­ka oli koko seudun tun­net­tu ilkimys, ker­ras­saan rosvon­alku, jolle raa'in omaval­taisu­us oli kuin jokapäiväi­nen leipä. Poi­ka oli rikkaiden van­hempi­en ain­oa lap­si ja oli kaikessa saanut seu­ra­ta omia halu­jaan, joten ei ol­lut ih­mettelemistäkään ni­itä hedelmiä, joi­ta sel­lainen velt­to kas­va­tus kan­toi. Alus­sa kat­seli isäkin sormien­sa läpi po­jan vehkeitä, oli­pa vielä ylpeäkin hä­nen reip­paud­estaan ja rohkeud­estaan, vi­at kyl­lä kari­se­vat vu­osien mukana? arveli hän.

Ni­in ei kuitenkaan käynyt, po­jan käytös tuli pi­an ku­uluk­si kyläl­lä ja tuot­ti häpeää tuolle talon­poikai­sylpeälle isälle. Ju­uri tämä mies oli nyt kuitenkin opet­ta­jan vas­tus­ta­jista in­nokkaimpia; mis­sä hän voi, koet­ti hän tehdä vas­toin Raution pyrin­töjä ja ko­hteli hän­tä röyhkeästi ja ylpeästi. Hän pani po­jan koulu­un, ei vaku­utet­tuna koulun kas­vat­tavas­ta vaiku­tuk­ses­ta, vaan pikem­min ran­gais­tak­seen opet­ta­jaa pane­mal­la hä­nen niskoilleen pa­han­ta­paisen lapsen, jo­ta hän itse ei enää kyen­nyt hillit­semään, sekä todis­taak­seen et­tei koulunkäyn­ti en­em­män kuin mikään mukaan pystynyt paran­ta­maan hän­tä.

Rautio huo­masi asian hyvin arve­lut­tavak­si. Lau­tamies Vikström oli pitäjän ete­vimpiä ja vaikut­tavimpia isän­tiä, oli vaikeaa rohkeasti kieltäy­tyä ot­ta­mas­ta poikaa; oma sydä­men­sä ke­hot­ti hän­tä myöskin vas­taan­ot­ta­maan tuon pa­hankurisen lapsen, jot­ta hän kär­siväl­lisyy­del­lä ja rohkeudel­la koet­taisi jalostut­taa tuo­ta pien­tä »vil­lisor­saparkaa», mut­ta toiselta puolen tun­tui opet­ta­jas­ta kuin rikok­selle mui­ta op­pi­lai­ta ko­htaan, et­tä hei­dän kesku­uteen­sa tuoti­in ilk­iö, jo­ka ken­tiesi es­imerkil­lään turmelisi koko hen­gen koulus­sa. Hän neu­vot­teli koulu­jo­htokun­nan kanssa, kaik­ki tun­si­vat po­jan pa­heet, mut­ta kukaan ei tah­tonut louka­ta ar­vos­sa pi­det­tyä lau­tami­estä.

Vi­hdoin tarkan hark­it­semisen jäl­keen päät­ti Rautio koet­teek­si ot­taa vas­taan uu­den op­pi­laan, minkä tarkan var­tioimisen hän te­ki it­selleen kalli­ik­si velvol­lisu­udek­si. Tu­los tästä kaikesta oli vas­toin kaikkea lu­uloa mitä parahin.

Mil­lä keinoin opet­ta­ja on­nis­tui herät­tämään po­jan kun­ni­an tun­teen oli ja jäi ar­voituk­sek­si kaikille, jot­ka eivät in­nokkaan nuoren opet­ta­jan tavoin olleet ot­ta­neet tehtäväk­seen tutkia poikalu­on­teen juovikas­ta li­itos­ta. Si­inä kyl­lik­si, An­ton Vikströmistä tuli ajan ollen koulun si­ivoin op­pi­las, jo­ka oli jo opet­ta­jaansa lu­jasti ki­in­tynyt.

Tämä po­jan täy­delli­nen muut­tumi­nen tun­tui isästä alus­sa ihan uskot­toma­lta, ni­in et­tei hän si­ihen lu­ot­tanut, mut­ta kun ai­ka ku­lui edelleen, ni­in huo­masi lau­tamies, et­tä se ainakin oli tot­ta. Hän oli jäykkä mies, jon­ka oli vaikea lu­op­ua ju­ur­tuneesta vaku­utuk­ses­ta, mut­ta hä­nen lu­on­teen­sa oli kuitenkin po­hjal­taan re­helli­nen ja oli jalokin; vi­ipyi kauan, en­nenkuin hän voi tun­nus­taa vääryyten­sä, jo­ta hän oli tehnyt opet­ta­jaa ko­htaan, mut­ta kun hän sen ker­ran huo­masi, ni­in vaati myöskin hä­nen oikeu­den­tun­ton­sa, et­tä hän tek­isi tämän an­teek­sipyyn­nön ja ni­in sit­ten tuo ylpeä su­ur­talolli­nen -- muuan noi­ta va­paan maanvil­jeli­jän muhkei­ta periku­via -- meni eräänä päivänä Raution luo ja lausui muu­tamin yksinker­taisin sanoin ki­itol­lisuuten­sa sekä ka­tu­muk­sen­sa. Se oli su­uri tun­nus­tus, su­urem­pi kuin opet­ta­ja koskaan oli voin­ut odot­taakaan, ja so­vin­nol­lisel­la avom­ielisyy­del­lä ojen­si Rautio en­tiselle vas­tus­ta­jalleen käten­sä. Tästä het­kestä, sen tiesi hän, oli lau­tamies Vikström koulun ys­tävä. Mon­et ker­rat sit­ten is­tu­iv­at he kah­den, vakaasti keskustellen ja samal­la kuin Rautio kun­nioituk­sel­la ku­un­teli, kun isän­tä va­paasti jut­teli mielip­iteistään, per­itys­tä van­hoil­isu­ud­estaan, ni­in an­toi hän tyyneel­lä, hel­postikäsitet­täväl­lä taval­la toiselle selvän ku­van uu­sista ih­misys­täväl­li­sistä aat­teista, joil­la mon­es­sa tapauk­ses­sa oli kas­vat­ta­va merk­itys. Kumpainenkin op­pi parem­min ar­vostele­maan ja ym­märtämään toisi­aan ja Rautio sai ti­etämät­tään lau­tamiehestä ihail­ijan ja ys­tävän eli­na­jak­seen, samal­la kun hän puolestaan an­toi tälle koko kun­nioituk­sen­sa. Tämä suhde samoin, kuin hä­nen työsken­te­lyn­sä nuorten kesken, vaikut­ti hyvit­tävästi hä­nen mieleen.

Jos El­li Vin­ter lu­uli Rautios­sa näkevän­sä vas­taa­mat­toman tai väärinymmär­re­tyn rakkau­den ih­mishaa­mus­sa, ni­in pet­tyi hän ihan täy­del­lis­es­ti. Hä­nen ei myöskään tarvin­nut pelätä ni­iden tun­tei­den uud­is­tu­mista, jot­ka Rautio ker­ran oli il­mais­sut hänelle, mitä hyvän­sä Rautio ajat­te­likin, ni­in näyt­ti se ol­evan kuin hau­dat­tuna syvälle hä­nen rin­taansa ja koko hä­nen käytök­sessä neiti Vin­ter­iä ko­htaan oli sama hyvän­tah­toisu­us kuin en­nenkin. Vaik­ka hän ei enää etsinyt hä­nen seu­raansa, ni­in ei hän sitä kart­tanutkaan, ja ain­oas­taan oma­lla tarkkanäköisyy­del­lään ja hieno­tun­teisu­udel­laan El­li voi aav­is­taa, et­tä löy­tyi juopa hei­dän välil­lään, mikä laa­jeni päivä päivältä.

Syyskuu oli tavat­toman lauhkea tänä syksynä, oli kidut­ta­van kui­va ja tukalan paina­va il­ma, ja van­hat en­nus­ti­vat kauhis­tut­tavaa lop­pua.

-- Tulee var­maan ukko­nen, arveli nuori opet­ta­jatar eräänä lau­van­taina, kun Rautio ja hän yhdessä kat­se­li­vat poikien voimis­telunäyt­teitä, min­ul­la on sel­lainen kauhu ukkos­es­ta, et­tä tulen aivan kipeäk­si!

-- Näyt­tää hie­man uhkaavalle, vas­tasi Rautio ja kat­seli tutkien noi­ta omi­tu­isia pil­vimuo­dos­tuk­sia län­tisel­lä taivaal­la. Helle ja pitkälli­nen kuiv­uus hyvin usein päät­tyvät lu­on­non myl­läkäl­lä, mut­ta toi­vokaamme, et­tä purkaus ei tule kovin ra­ju.

Sun­nun­tai valkeni raskaana ja har­maan pil­visenä. Rautio oli aikonut kirkkoon, mut­ta Ka­tri­na makasi ku­umeessa, eikä hän tah­tonut jät­tää eu­kkoa yksin koti­in. An­der­sson­ska taas oli jo edel­lisenä päivänä läht­enyt naa­purikylään suku­laisi­in­sa ja odotet­ti­in takaisin vas­ta sun­nun­tai-​il­tana.

Ellin piti en­si ker­ran ol­la kyökissä talouden­hoita­jana ja kaikke­na, ja hänestä olikin hauskaa saa­da yksinään pu­uha­ta. Pu­uhates­saan päiväl­listä ei hän muis­tanut en­sinkään uhkaavaa il­maa, jo­ka aikaiseen aa­mul­la oli hän­tä pelot­tanut, mut­ta kun hän oli syönyt ja ko­rjan­nut pois päiväl­lis­tarpeet sekä ajat­teli lähteä pienelle käve­lyretkelle met­sään hai­hdut­taak­seen kyök­in­höyryä pien­estä hienos­ta nenästään, ni­in säikähtyi hän nähdessään uhkaa­van näköisen taivaan ja kään­tyi aivan raskaal­la mielin takaisin huoneeseen­sa.

Hän ot­ti kir­jan ja koet­ti lukea, mut­ta ajatuk­set eivät tah­toneet seu­ra­ta sano­ja; sitä­pait­si tuli aikaisin hämärä huoneeseen ja hä­nen päätän­sä alkoi särkeä. Hän ei ol­lut pelkuri; tänään val­tasi kuitenkin yksinäisyy­den tunne aivan ehdot­tomasti hänet, ja hän nyt kaipasi An­der­sson­skan raskai­ta askelei­ta kyökissä, jot­ka muu­toin usein vaiva­si­vat hän­tä. Vähitellen suli­vat kir­jaimet yh­teen epä­selväk­si vil­inäk­si. Hä­nen täy­tyi pan­na pois kir­ja, ja meni is­tu­maan ikku­nan ääreen. Ulkona näyt­ti synkälle, pil­vet oli­vat kasaan­tuneet röykkiöi­hin pääl­letys­ten, ja ni­iden re­unat oli­vat ku­parin väri­sis­sä juo­vis­sa. Äkkiä jakaan­tu­iv­at ne kuin taikavoimal­la, sala­ma valaisi taivaan­laen, ja heti tämän jäl­keen tärisi talo ukkosen jyrinästä.

El­li pon­nahti ylös. Nyt oli pahin kaik­ista, ukonil­ma, ja hän oli yksin ko­tona! Muu­tamia min­ut­tia myöhem­min välähti uusi sala­ma vielä ja jyrisi kovem­min, sen jäl­keen yhä uu­sia. El­li vään­teli käsiään, tun­tui kuin il­ma huoneessa olisi tuke­hdut­ta­maisil­laan hänet, ja puolipyör­ryk­sis­sä syöksyi hän koulusali­in ja sysäsi au­ki ikku­nan, mut­ta samas­sa silmän­räpäyk­sessä tuli ra­ju tu­ulispää, viskasi ikku­nan hä­nen kä­sistään ja heit­ti sen seinää vas­taan, ni­in et­tä la­sisir­paleet he­lis­ten sat­tui­vat kivi­jalka­an maa­han pu­dotes­saan.

Sil­loin ku­ului nopei­ta aske­lia eteis­es­tä, ovi aukeni ja Rautio seisoi kyn­nyk­sel­lä: -- Mitä on tääl­lä tapah­tunut? Hä­nen kysymyk­sen­sä jäi vas­tauk­set­ta, El­li oli no­jau­tunut ikku­napieltä vas­ten ja painanut kädet silmilleen, mut­ta yhdel­lä silmäyk­sel­lä käsit­ti Rautio asian, ot­ti lu­jasti ki­in­ni rikkoutuneesta ikku­nas­ta ja sul­ki sen. Samas­sa purp­pu­ralle ja kul­lalle ki­mal­tel­eva sala­ma kirkkaasti valaisi huoneen ja ukkosen jyminä, mah­tavampi ja ma­jes­teetil­lisem­pi edel­lisiä, ka­jahti läpi su­uren ty­hjän koulusalin.

-- Aut­takaa, aut­takaa! hu­usi El­li epä­toivoise­na ja tart­tui suo­nen­ve­tois­es­ti ki­in­ni Raution kädestä; sen­jäl­keen no­jasi hän, täyn­nä kauhua, pään­sä hä­nen rin­taansa vas­ten.

Tänä het­kenä ei hä­nessä ol­lut hiukkaakaan oikeaa tajun­taa, pelko oli täy­del­lis­es­ti ri­istänyt häneltä taval­lisen rohkeu­den, ja vav­is­ten painau­tui hän Rautioon; ti­etäen sen vain, et­tä si­inä oli in­himilli­nen olen­to, jon­ka lu­ona hän voi löytää pakopaikan.

Ja Rautio seisoikin tässä raivoavas­sa myrskyssä kuin ko­rkea hon­ka, jon­ka suo­jas­sa pieni lin­tunen tur­vat­tuna voi pi­ilot­taa pään­sä si­ipen­sä alle; ys­täväl­lis­es­ti tukien pani hän käten­sä hä­nen ym­pärilleen ja kuiskasi rauhoit­taen hä­nen ko­rvaansa, kun suo­jat­tin­sa va­pis­ten ja rukoillen tur­vaa, lep­äsi hä­nen sydämel­lään. Et­tä tämä sydän hehkui nyt läm­pöisem­pänä hänelle kuin en­nen, se ei vaikut­tanut mitään asi­aan; tänä het­kenä oli El­li hänelle yhteiskäsite kaikesta heikos­ta ja tur­vat­tomas­ta maan pääl­lä, joi­ta vahvem­man oikeus ja velvol­lisu­us on suo­jel­la ja hoitaa.

Tuli hämärämpi huoneessa, ukko­nen jymisi vähitellen yhä kauem­pana, ja ra­juil­ma oli purkanut väki­val­tansa. Rautio kat­soi alas tuon nuoren tytön tavat­toman kalpei­hin kasvoihin, jot­ka oli­vat hän­tä ni­in lähel­lä, et­tä jokainen henkäys kevyesti kos­ket­ti hä­nen poskeaan, se oli kum­malli­nen ase­ma, ja tuhan­net ris­teilevät tun­teet li­ikkui­vat yht'aikaa hä­nessä; sit­ten ot­ti hän hil­jaa hä­nen käten­sä ja sanoi: -- Nyt, neiti El­li, on ra­juil­ma ohi, sade on rauhal­lista tuol­la ulkona, ja var­maan tulee tyyni yö. Minä sytytän lam­pun teille, ni­in tulee val­oisa tuol­la sisäl­lä, olet­te­han lev­ol­lisem­pi nyt, eikö ni­in?

Hän ei vas­tan­nut, mut­ta ei myöskään vas­tus­tanut, kun Rautio ys­täväl­lis­es­ti vei hänet pie­neen ka­mari­in ja pani hänet mukavasti no­jalleen so­hvan nurkkaan. Pi­an paloi lamp­pu pöy­däl­lä, Rautio las­ki uu­timet ja te­ki kaik­ki ni­in hauskak­si kuin mah­dol­lista.

Samas­sa ratisi kyökin avain lukos­sa ja An­der­sson­ska syöksyi lääpästyk­sis­sään ja sateesta aivan likomärkänä sisään: Ju­mala armah­da, sel­lainen il­ma! hu­udahti hän tapansa mukaan har­taasti, minä olin ju­uri ko­ti­matkalla, ja keskel­lä pimeää met­sää alkoi ukko­nen jymistä ym­päril­läni. Minä lu­ulin ker­ras­saan, ett tuomiopa­su­unat soi­vat, ja ko­rvat meni ker­ras­sa lum­meeseen min­ul­ta, sit­ten alkoi sa­taa, min­ul­la ei ole kuiv­aa räpälet­tä pääl­läni, ja kun minä näin valkean täältä koul­ul­ta, ni­in ajat­telin lange­ta polvil­leni ja ylistää lu­ojaani, et­tä vi­hdoinkin olin ko­tona sievän, oman ryökkynäni lu­ona -- -- --

An­der­sson­ska te­ki sievän ni­iauk­sen so­hvaan päin, mis­sä El­li vielä is­tui li­ikku­ma­ton­na, mut­ta hä­nen sun­nun­tai­hameen­sa hel­mas­ta valui samas­sa ker­ras­saan pieni lampi sade­vet­tä hä­nen ym­pärilleen.

-- On todel­lakin ol­lut ka­mala il­ta, sanoi opet­ta­ja, mut­ta nyt on kaik­ki vaara ti­etysti ohi, ja sade putoilee siu­naus­ta tuot­ta­vana kuiv­alle maalle. Hakekaa nyt it­sel­lenne kui­vat vaa­teet ja keit­täkää vähä läm­mintä teetä, se tekee sekä nei­dille et­tä teille hyvää, lu­ulen minä.

Hän heit­ti vielä yh­den silmäyk­sen El­li­in, jo­ka oli no­jan­nut pään­sä so­hvan­re­unaa vas­ten ja sulkenut silmän­sä, hän näyt­ti väsyneeltä, mut­ta tyyneeltä; sen­jäl­keen rien­si hän pois kat­so­maan Ka­tri­naa, jo­ka oli maan­nut hyvin ra­juil­man ajan ja oli nyt melkoista parem­pi. Tänään oli hän todel­lisu­udessa käynyt samari­it­tikurssin os­oit­taes­saan lau­peut­taan lähim­mäisiään ko­htaan.

Oli jo myöhäi­nen, Rautio meni huoneeseen­sa ja avasi ikku­nan; ulkona sateli yhä hil­jaa ja tyyneesti, mut­ta raikas tu­uli kul­jet­ti kuitenkin hi­taasti pil­viä ja kaukaa lännestä pilkoit­ti ehtotähti sinisel­lä taivaal­la. Tähti, se vei ajatuk­set tal­ven pakkasöi­hin ja välkkyvään taivaaseen! Ni­in, kesää olikin kestänyt kauan tänä vuon­na, tuo vas­ta kestet­ty ra­juil­ma te­ki var­maankin kään­teen uu­teen vuo­de­naikaan ja raikas il­ma tun­tui en­nus­ta­van, et­tä syksy oli tul­lut, syksy myrskyi­neen, pimei­neen hävit­tämään kaik­ki ko­ris­tuk­set lu­on­nos­ta.

En­nen oli Rautio aina iloin­nut ajatel­lessaan tule­via työpäiviä, nyt tänä het­kenä, kun hän seisoi ja kat­seli tuonne yksinäiseen täh­teen, ni­in näyt­ti tule­vaisu­us ni­in viehkeän har­maalle ja valjulle hä­nen edessään. Minkätäh­den tuli tämä nyt ni­in äkkiä? Oli­han hän jo kestänyt su­uret tais­telun­sa, tais­telun sydän­tään vas­taan, ja opet­tanut tyy­tymät­tömän mie­len­sä et­simään on­nea ei rakkau­den ar­maudessa, vaan uut­teras­sa työssä ja uskol­lises­sa velvol­lisuuk­sien­sa täyt­tämisessä, sil­lä ei­hän tääl­lä eletä vain it­seään, vaan su­ur­ta päämäärää varten -- palvel­lak­seen Ju­malaa veljis­sään.

Tuo käytän­nölli­nen mies, tuo in­nokas työn­tek­ijä, jo­ka aina nä­ki ni­in selväk­si tien­sä eikä koskaan tuh­lannut aikaa ty­hji­in haaveilui­hin, an­tau­tui tänä il­ta­hetkenä ehdot­tomasti tun­tei­den hal­tu­un, yksin sen­täh­den, et­tä yk­si muis­to lakkaa­mat­ta vain­osi hän­tä, muis­to si­itä het­kestä, kun hen­to tyt­tö­nen kuin va­pi­se­va lin­nun­poi­ka et­si suo­jaa hä­nen rin­noil­laan ja kun hänel­lä oli oikeus suo­jel­la hän­tä. Hän tun­si vielä ni­in elävästi hä­nen hätäisien hen­gen­ve­to­jen­sa keveän hengähdyk­sen hyväilevän poski­aan ja nä­ki noiden rakkaiden kalpei­den kasvo­jen lu­ot­tavaisi­na hi­ip­ivän lu­ok­seen. Aina val­pas jär­ki torui tosin ja kut­sui hän­tä hul­luk­si, mut­ta oli kuitenkin ni­in su­loista saa­da ker­ras­saan vaipua tähän uni­maail­maan, hän ei voin­ut sitä vas­tus­taa. -- Ain­oas­taan nämät muu­ta­mat ly­hyet silmän­räpäyk­set lausui hä­nessä rukoil­eva ääni; sit­ten, sit­ten tah­don taas rohkeasti ot­taa elämän­työni enkä enää koskaan un­ek­sia.

XII.

Rautio oli taval­lisu­uden mukaan vi­et­tänyt joul­ulo­maa ko­ton­aan, vaan ei palan­nut heti sen jäl­keen koulu­un. Hä­nen äitin­sä oli nimit­täin sat­tunut loukkaa­maan jalka­nsa ja oli määrät­ty pysymään yhdessä ko­hden; sairaus palveli­joiden joukos­sa oli sitä­paitse vähen­tänyt työvoimia, ja te­ki nuoren isän­nän läs­näolon aivan vält­tämät­tömäk­si. On­nek­si oli hän saanut van­hem­man, sat­tumal­ta vi­ras­ta va­paan toverin­sa ole­maan si­jal­lansa, ja van­ha Ka­tri­na oli uskol­lis­es­ti paikallaan.

Eu­kon ja nuoren opet­ta­jattaren välil­lä oli täl­lä aikaa syn­tynyt hyvin hyvä suhde, etenkin kun An­der­sson­skan täy­tyi ot­taa eron­sa palveluk­ses­ta, kun odot­ta­mat­ta tuli heil­lä muut­to toiseen seu­tu­un; täy­ty­ihän vai­mon seu­ra­ta mi­estään elämässä ja kuole­mas­sa, hu­vis­sa ja hädässä, vaku­ut­ti An­der­sson­ska har­taasti, samal­la kun pitkältä ja lev­eältä vaku­ut­teli kaipauk­sel­la jät­tävän­sä »kalli­in ryökkinän­sä.» El­li ot­ti kuitenkin eron hyvin tyyneesti, Ka­tri­na oli jo kauan sit­ten avan­nut hä­nen silmän­sä An­der­sson­skan pie­nille juonille ja yri­tyk­sille, hä­nen teesken­nel­ty ja ryömivä olen­ton­sa ei sitä­pait­si koskaan ol­lut miel­lyt­tänyt nuor­ta emän­tää.

Ka­tri­nan neu­vos­ta ot­ti hän nyt keskenkasvuisen koulu­tytön, jo­ka oli ihas­tunut päästessään nei­den »pas­saa­jak­si», ja hyväl­lä tah­dol­la sekä Ellin et­tä hä­nen pienen palveli­jansa puolelta, sekä eu­kko Ka­tri­nan vi­isaiden neu­vo­jen avul­la, su­jui talouden­hoito pi­an hyvästi. Nuori opet­ta­jatar oli lisäk­si aivan vi­ime aikoina su­uresti miel­tynyt talouste­htävi­in ja karkeampi­in käsitöi­hin; oli­han häpeä, et­tei os­an­nut, mitä yksinker­taisin talon­poikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli hän; myöskin piti Ka­tri­nan lu­oda kan­gas hänelle, ja mielessään ku­vaili hän, et­tä en­si lukukaudel­la piti rukkien surista kil­paa tyt­tö­jen käsi­työ­tun­neil­la koulus­sa.

Vas­ta huhtiku­un lop­ul­la palasi Rautio; hän tah­toi, pitkän pois­sa olon­sa jäl­keen vielä ker­ran nähdä poiki­aan kokoon­tuneina ym­pärilleen ja pitää ero­tutkin­non hei­dän kansaan.

El­li is­tui kan­gas­tuolis­saan, kun hän ajoi kar­tanoon, eikä El­li ti­en­nyt, mis­tä se jo­htui, mut­ta hä­nen sydä­men­sä alkoi äkkiä tykyt­tää aivan ra­justi, samal­la kun sukku­la pysähtyi kädessä ja hän in­nois­saan ku­mar­tui eteen­päin nähdäk­seen vi­lah­duk­selta matkus­ta­jan. Ehdot­tomasti lensi Raution katse nyt kuten usein en­nenkin opet­ta­jattaren ikku­naan, ja kun Rautio nä­ki hänet siel­lä, ni­in nos­ti hän lakki­aan ja ter­ve­hti ys­täväl­lis­es­ti, mut­ta El­li vetäy­tyi syvästi punastuen takaisin, hie­man vi­hois­saan uteliaisu­ud­estaan. Oli­han hän näh­nyt Raution ni­in mon­ta ker­taa en­nen, jot­ta hä­nen pitäisi muis­taa, miltä hän näyt­ti!

Seu­raa­vana päivänä väl­itun­nil­la tuli Rautio ter­ve­htimään hän­tä, jol­loin sat­tui ni­in omi­tuis­es­ti, et­tä kaik­ki ujous ja köm­pe­lyys, aivan päin­vas­toin kuin en­nen, nyt oli muut­tunut El­li­in. Opet­ta­ja näyt­ti vah­val­ta ja voimakkaal­ta, ja hä­nen käten­sä oli­vat kovet­tuneet raskaas­ta työstä; hän oli tänä tal­ve­na täy­del­lä todel­la ko­kenut maamiehen uuras­ta elämää. Nyt oli äi­ti paran­tunut, palveli­jat myöskin jo kauan sit­ten ter­veinä, ja kesäk­si mi­et­ti hän ulko­maan­matkaa käy­däk­seen su­ures­sa nor­jalaises­sa koulukok­ouk­ses­sa; täy­tyi op­pia ja koo­ta uu­sia näköalo­ja, ain­oas­taan siten voi ih­misen oma toimeli­aisu­us tul­la hyödyt­täväk­si. -- Hän ker­toi tämän kaiken tyyneel­lä, ys­täväl­lisel­lä taval­laan, ky­seli myöskin koulusuhteista vi­ime lukukau­den aikana yn­nä muus­ta, ja hä­nen tavas­saan ei ilmestynyt mitään kankeut­ta. Sitä, mikä ker­ran oli ol­lut, ei voin­ut enää kaivaa ylös, se oli kadon­nut kuin men­neen tal­ven lu­mi.

El­li puolestaan ei sitä­vas­toin voin­ut tun­tea it­seään va­paak­si Raution läs­nä ol­lessa, hän moit­ti it­seään si­itä, mut­ta sit­tekin tun­si hän et­tä Raution olo tääl­lä nyt ki­ihoit­ti hä­nen her­mo­jansa. Hän ei laulanut enää koskaan, eikä hän myöskään men­nyt enää kävelemään peläten, et­tä jou­tu­isi hä­nen kanssaan kah­den kesken, mut­ta ikku­nas­taan seurasi hän usein salaa hä­nen reip­pai­ta, notkei­ta li­ikkeitään poikain voimis­teluhar­joituk­sis­sa tai jo­htaes­sa hei­dän leikke­jään.

Hän näyt­ti tässä toimes­saan Ellin mielestä ni­in tyy­tyväiseltä, iloiselta, ja mieheltä, jo­ka toive­hikkaana ja tyyneesti kat­seli tule­vaisu­uteen. Ajat­te­liko­han hän enää koskaan, mitä oli tapah­tunut hei­dän välil­lään, tu­umi El­li, ajat­te­likoon hän­tä? Ei tun­tunut siltä, ja tämä aja­tus pain­oi päivä päivältä yhä syvem­mälle hä­nen sydämeen­sä pienen pistävän okaan.

Näin ku­lui­vat kevät­päivät no­peaan kuin uni, ja lukukau­den lop­pu tärkeine tutk­in­topäivi­neen oli kä­sis­sä. Kevät oli tavat­toman joutunut tänä vuon­na, ni­in et­tä oli run­saasti vi­han­taa ja kukkia. Lapset oli­vat sen­täh­den ko­ris­ta­neet koulusalit paraal­la taval­la, ja etenkin oli­vat po­jat in­nokkai­ta puolestaan myöskin täl­lä­tavoin kun­nioit­ta­maan rakastet­tua, nyt eroavaa opet­ta­jaansa. Su­urim­man ilon valmisti­vat he kuitenkin hänelle reip­pail­la, hyvin mi­eti­ty­il­lä vas­tauk­sil­laan tutkin­nos­sa, mikä todisti, et­tä hä­nen työn­sä hei­dän kesku­udessaan ei ol­lut hedelmätön. Kun hän vi­hdoin, kun tutk­in­to oli lop­punut, nousi ka­teed­er­ille ja lausui muu­tamia sydämel­lisiä erosano­ja, ni­in näkyi kyyneleitä use­ain nuorten silmis­sä, ja myöskin van­hem­mat tuli­vat li­ikute­tuik­si.

-- Aikoes­sani jät­tää paikan, mis­sä olen ku­usi vuot­ta työsken­nel­lyt, sanoi Rautio syväl­lä, selväl­lä äänel­lään, tun­nen halun lausumaan muu­tamia sano­ja jäähyväisik­si koul­ulle ja Honkalan kun­nalle. En­sik­si ki­itos teille, nykyiset ja en­tiset op­pi­laani, si­itä läm­möstä, mil­lä olette ko­hdelleet opet­ta­jaanne aina koulun alus­ta, ki­itos si­itä nöyryy­destä, mil­lä te aina olette täyt­täneet toivoni ja mikä on tehnyt työni kepeäk­si ja, kuten var­masti toivon, myöskin hedelmää tuot­tavak­si. Kun olen seisonut keskel­lä tei­dän pi­ir­iänne ja näh­nyt kaikkein kat­seet su­un­na­tuik­si it­seeni, ni­in sil­loin olen tun­tenut it­seni iloisek­si, mut­ta samal­la olen myöskin huo­man­nut opet­ta­jakut­sumuk­sen tärkey­den ja vas­tu­unalaisu­uden ol­lessani asetet­tuna nuorten esiku­vak­si ja oh­jaa­jak­si.

-- Ju­mala, jo­ka tutkii ih­mis­ten sydämet, Hän on myöskin näh­nyt mi­nun sydämeeni, on näh­nyt sen ilon, mikä min­ul­la on ol­lut kut­sumuk­ses­tani, mut­ta myöskin sen pelon, mitä usein olen tun­tenut ajatel­lessani omaa pu­ut­teel­lisu­ut­tani sen käyt­tämisessä. Tah­to on ol­lut hyvä -- minä lu­ulen et­tä te rakkaat po­jat, olette tun­te­neet sen -- sil­loinkin kun voimat joskus eivät ole ri­it­täneet, mut­ta vaik­ka minä en ole voin­utkaan viedä teitä kauem­mas kuin tiedon etu­tarhoi­hin, ni­in olen minä työhön tei­dän hyväk­senne kuitenkin pan­nut koko sielu­ni, minä olen lahjoit­tanut teille rakkaut­eni -- Ju­mala ti­etää sen, ja en­em­pää ei voi an­taa!

-- Toisek­si tah­don minä ki­it­tää ni­itä van­hempia ja hol­hoo­jia, jot­ka ovat lähet­täneet lapsen­sa lu­ok­seni, sekä ni­itä kun­ta­laisia, jot­ka ovat os­oit­ta­neet koul­ulle hyvän­tah­toisu­ut­ta, minä ki­itän heitä sydämestäni si­itä lu­ot­ta­muk­ses­ta, mitä ovat os­oit­ta­neet min­ulle, lu­ot­ta­muk­ses­ta, jo­ka on vält­tämätön pitämään opet­ta­jaa paikallaan ja virk­istämään hän­tä vas­tu­unalaises­sa, vaikkakin iloa tuot­tavas­sa työssään.

Lopuk­si täy­tyy mi­nun myöskin, sisäl­lisen ke­hoituk­sen pakot­ta­mana, uud­is­taa vas­tus­ta­jil­leni tääl­lä Honkalas­sa, ni­ille, jot­ka ehkä huoli­mat­ta kaik­ista mi­nun so­vin­tokokeis­tani vieläkin ovat vi­hois­saan min­ulle ja iloit­se­vat lähdöstäni paikkakunnal­ta, et­tä minä puolestani en koskaan ole tah­tonut heille muu­ta kuin hyvää, samal­la pyy­dän heitä un­ohta­maan ja an­ta­maan an­teek­si kaik­ki ki­ivas­tu­miset heitä vas­taan. Muis­tooni, erotes­sani täältä, en kätke mitään katk­er­aa. Te olette tais­telleet min­ua vas­taan, jo­ka olen koet­tanut rai­va­ta alaa sille, mitä uusi ai­ka tar­joaa kansalle -- tiedolle ja val­is­tuk­selle, ja nähkääs, minä väistyn, mut­ta työ ei pysähdy; se su­juu yhä edelleen si­inä asu­van oman salaperäisen voimansa pakot­ta­mana. Va­lo ei voi sam­mua, Ju­mala itse on sen sytyt­tänyt maail­maan! Hän on an­tanut lu­van ih­miselle Hä­nen lakiansa nöyrästi kun­nioit­taen tutkia ja mi­et­tiä, ja mis­sä koulu pe­rus­taa työn­sä ain­oalle oikealle pe­rus­teelle, siel­lä on Her­ran siu­naus suo­jaa­va opet­ta­jan kylvön, ni­in et­tä se ker­ran kan­taa kul­taisen sadon. --

Tuli het­ken hil­jaisu­us täys­inäisessä salis­sa, kun Raution miehekäs ääni oli laan­nut kaiku­mas­ta; sen­jäl­keen tunkeu­tu­iv­at kaik­ki sekä op­pi­laat et­tä van­hem­mat hä­nen ym­pärilleen puris­taak­seen hä­nen käsiään ja kyynel­silmin lausuak­seen ki­itok­sen­sa, jopa itse Iso­lakin as­tui esi­in ja arveli et­tä vi­hdoin vi­imeinkin oli­vat he ym­märtäneet, et­tä opet­ta­ja tarkoit­ti hei­dän hyvään­sä kaikessa tapauk­ses­sa.

Tämän vi­ime het­kel­lä teh­dyn tun­nus­tuk­sen Rautio käsit­ti hyvin, kun hän tun­si it­sepin­taisen Isolan sydä­men toivon hä­nen pois­tu­mis­es­taan ja uu­den opet­ta­jan saamis­es­ta. Syvem­min li­ikut­ti hän­tä, kun lau­tamies Vikström kostein silmin lausui: Olisi­pa vain opet­ta­ja tääl­lä vi­ipynyt vuo­den vielä, ni­in olisin minä kyl­lä ol­lut mi­estä si­ihen, et­tä uusi koulu olisi tul­lut pe­ruste­tuk­si.

-- Ki­itos si­itä, lau­tamies, sanoi Rautio sydämel­lis­es­ti, mut­ta jos olette mi­nun ys­täväni ja koulukysymyk­sen puolta­ja, ni­in aset­tukaa rivi­in hyvän asian puoles­ta tääl­lä Honkalas­sa, sil­loin tun­nen minä, et­tei tut­tavu­utemme ole ol­lut turha.

-- Kas tässä käteni, et­tä pidän sanani!

Molem­mat pud­is­ti­vat lu­jasti tois­ten­sa käsiä ja Rautio tiesi, et­tä hän Honkalas­sa oli saanut uu­den koulun li­it­to­laisen, jol­la oli sekä val­taa et­tä hyvää tah­toa tais­tel­la sen puoles­ta. Lau­tamiehessä oli tääl­lä mies, jo­ka pysyi sanas­saan.

Kaikkein vi­imeisenä tuli nuori opet­ta­jatar mut­ta ei hilpeänä ni­inkuin en­nen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeis­sa silmis­sä. -- Sal­likaa mi­nunkin ki­it­tää teitä tänään, sanoi hän väräjäväl­lä äänel­lä, ei ain­oas­taan si­itä, mitä olette tääl­lä vaikut­tanut, vaan si­itä, mitä te olette tehnyt min­ulle erit­täin, sil­lä tei­dän tulee ti­etää, et­tä minä olen ve­las­sa teille. Kun tulin tänne, ni­in otin työni keveästi, otin sen il­man mitään varsi­naista vakavu­ut­ta; minä en tun­tenut sen pain­oa enkä ry­htynyt koko sielul­lani opetuk­seen, sanal­la sa­noen, minä en näh­nyt päämäärää, mi­hin jokaisen to­tisen kansak­oulun ys­tävän ja opet­ta­jan on pyrit­tävä. Te, her­ra Rautio, olette os­oit­tanut min­ulle sen, te olette lämpimäl­lä in­nos­tuk­sel­lanne karkoit­tanut mi­nun penseyteni ja avan­nut silmäni, jot­ta minä nyt näen tien selvänä edessäni. Et­tä minä olen op­pin­ut rakas­ta­maan työtä työn merk­ityk­sen vuok­si, se on tei­dän vaiku­tus­tanne!

-- Ti­eto tästä on seu­raa­va min­ua kirkkaana muis­tona, vas­tasi Rautio sydämel­lis­es­ti ja puristi ko­vasti hä­nen ojen­net­tua kät­tän­sä, me tover­it koulun palveluk­ses­sa muo­dostamme yli koko maail­man kan­sain­välisen li­iton ja meil­lä on molem­min­puo­li­nen velvol­lisu­us keskenämme tukea ja virk­istää toisi­amme työssä, mut­ta puhues­sa jokaises­ta erik­seen, olemme ain­oas­taan pieni ham­mas su­ures­sa koneis­tossa, joiden täy­tyy pitää huoli it­ses­tään, et­tä tekevät hyvin tehtävän­sä, jokain­oa paikallaan, ni­in et­tä kokon­aisu­us saa vaikut­taa häir­it­semät­tömässä so­pu­soin­nus­sa. Ju­mala aut­takoon meitä aina muis­ta­maan py­hän velvol­lisu­utemme!

-- Amen, kuiskasi nuori tyt­tö syvästi ja to­tise­na.

Seu­raa­vana aa­mu­na piti Raution matkus­taa. El­li oli tavat­toman her­mostunut; hän ei ol­lut nukkunut koko yönä ja ry­htyi nyt rohkeudet­ta työhön. Raapit­ti­in ovea; ti­etysti oli se Rulle, jo­ka tuli sisään ter­ve­htimään, kuten sil­lä oli ol­lut tapana koko tal­ven; heistä olikin tul­lut ni­in hyvät, uskol­liset ys­tävyk­set, hänestä ja koiras­ta, isän­nän pois­sa ol­lessa, eikä koskaan enää ajatel­lut El­li, et­tä Rulle on ru­ma. Rakas Rulle par­ka, sinä uskol­lisin ys­tävä, nyt tulit sinä vi­ime ker­ran; hän ku­mar­tui alas ja no­jasi hienon posken­sa koiran karheaa turkkia vas­ten, ja samas­sa as­tui opet­ta­ja sisään sanomaan jäähyväisiä. El­li kat­soi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mut­ta näyt­ti tyyneeltä ja päät­täväiseltä. -- Hyvästi neiti Vin­ter, sanoi hän, ja ääni kaikui vähän ko­vana, -- on­nea! mo­nen tal­ven lu­mi saat­taa pu­do­ta en­nenkuin tiemme taas sat­tuvat yh­teen.

Ellil­lä ei ol­lut yhtään sanaa vas­tauk­sek­si, hän ojen­si vain käten­sä, mut­ta hä­nen elävis­sä silmis­sään ku­vas­tui kuin an­teek­sipyyn­tö.

Raution silmis­sä muut­tui kaik­ki kirkkaam­mak­si. Ko­hdelkoon elämä kepeästi teitä, sanoi hän hil­jaa, Ju­mala olkoon kanssanne! Hän ku­mar­si, kut­sui Rullen ja meni.

Nyt oli hän pois­sa, ovi sulkeu­tui hä­nen jäl­keen­sä, ja muu­tamien min­uut­tien ku­lut­tua tunkeu­tui rat­taiden rati­na pi­han hiekas­sa Ellin ku­ulu­vi­in, mut­ta yhä edelleen seisoi hän hu­ulet yh­teen puris­tet­tuina si­inä, mi­hin Rautio oli hänet jät­tänyt, ja vas­ta sit­ten kun kaik­ki koli­na ulkona oli tauon­nut ja hä­nen ym­päril­lään oli mitä syvin hil­jaisu­us, peit­ti hän kasvot käsi­in­sä ja kuiskasi äänet­tömästi: Se on vain ku­vit­telua, se ei voi ol­la todel­lisu­ut­ta, -- et­tä minä...

Selit­täköön se, jo­ka voi, tytön­sy­dä­men ar­voituk­sen!

XI­II.

Eloku­un au­rinko vir­taili kirkkaana yl­itse seudun, jon­ka läpi ju­na ju­uri kul­ki. Melkein ty­hjässä kol­man­nen lu­okan vaunus­sa is­tui nainen ikku­nan lu­ona ki­in­tyneenä luke­maan jo­tain aikakauskir­jaa; vaalea sade­tak­ki ki­etou­tui notkeana hä­nen hienon var­talon­sa ym­pärille, vaalean­har­maa lak­ki peit­ti ly­hyek­si leikatun tukan, ja ni­in hän itse kuin matkakap­ineen­sakin oli­vat hienon ja so­man näköisiä.

Ju­na vi­hel­si, läh­estyt­ti­in ase­maa ja kon­duk­töörin yk­si­toikkoinen »K., vi­isi min­uut­tia» ku­ului vaunuis­sa, kun hän no­peasti kul­ki läpi taval­lista kier­toaan. Muuan van­ha her­ra eräässä nurkas­sa hypähti säikähtyneenä pystyyn sanoma­le­ht­en­sä äärestä, kak­si eu­kkoa kami­inin vier­essä nuokkui vielä syvem­pään. Ju­na pysähtyi, ja nuori mies kesä­palt­toos­sa ja yliop­pi­laslakissa as­tui sisään, ja heit­et­tyään pikaisen kat­seen vähäväkiseen vaunuun, nos­ti matkalaukkun­sa oven­pielessä ol­evalle hyl­lylle sekä is­tui vastapäätä tuo­ta nuor­ta naista.

Nainen oli het­kek­si nos­tanut kat­seen­sa aikakauskir­jas­taan; sit­ten näyt­ti hän vielä syvem­min vaipu­van si­ihen, ja samal­la kun hän äkkiä veti hatun­re­unan ot­salleen ni­in näyt­ti hän ikäänkuin tah­to­van pi­iloutua aikakauskir­jan lehtien taa.

Il­ma vaunuis­sa oli tukala, kun ulkona oli läm­min. Yliop­pi­laal­la oli halu ava­ta ikku­na, ja kään­tyen naiseen hän ko­hteliaasti kysyi: Sal­lit­teko?

El­li Vin­ter mutisi puoliääneen: kyl­lä, mut­ta samas­sa lensi aikakauskir­ja, jo­hon raitis tu­ulen­henkäys puhal­si ulkoa, hä­nen kädestään, ja hän huo­masi ol­evansa en­tisen virkavel­jen­sä Kaar­lo Raution kanssa.

Silmän­räpäyk­sen tun­tui kuin häm­mästys olisi saat­tanut Rautionkin tolkul­taan, mut­ta sit­ten ku­mar­si hän hänelle ys­täväl­lis­es­ti: Tämähän oli hauskaa. Kuin­ka neiti voi?

-- Ki­itos, oikein hyvin, en­tä te itse?

-- Ker­ras­saan main­iosti! Olet­teko vielä Honkalas­sa?

-- Olen, vielä tämän vuo­den, sit­ten olen ajatel­lut et­siä paikkaa jos­sain pääkaupun­gin kansak­oulus­sa.

-- Vai ni­in, no kuin­ka elel­lään nyt siel­lä hyvässä Honkalas­sa?

Rautio is­tui taas vastapäätä neiti Vin­ter­iä ja tyyneel­lä kat­seel­laan tutk­isteli noi­ta tut­tu­ja tyt­tökasvo­ja, joil­ta kak­si välil­lä ol­lut­ta vuot­ta ei ol­lut ri­istänyt mitään ni­iden heleästä ter­vey­destä.

-- Oh, minä lu­ulen Honkalan ol­evan joten­sakin en­tisel­lään, vas­tasi El­li, jo­ka ehdot­tomasti punas­tui hä­nen tutki­vas­ta kat­seestaan, ain­oas­taan rovasti kuoli jo vi­ime vuon­na ja rovastin­na on muut­tanut Ha­gaan, pienelle lesken­ti­lalleen, kuten hän sitä kut­suu.

-- Sil­loinkai pääsee Vi­rolin kirkko­her­rak­si? kysyi Rautio.

-- Ei, omi­tu­ista kyl­lä, on seu­rakun­ta yk­simielis­es­ti kut­sunut pas­tori Ståhlen neljän­nek­si vaal­isaar­naa­jak­si.

-- Vai ni­in, sil­loin koit­taa var­maankin uusi ai­ka siel­läkin?

-- Ni­in lu­ulen minäkin; pas­tori Ståh­le on nykyään su­urel­la in­nol­la ry­htynyt koulu­asi­aan ja hänel­lä on in­nokkaana aut­ta­jana lau­tamies Vikström.

-- Sepä on hauskaa, onko tuo kelpo Ståh­le ehkä jo naimi­sis­sa?

-- Ei, ei edes kihlois­sakaan, vas­tasi El­li ja punas­tui uudelleen; Rautio ei voin­ut ti­etää, et­tä hän, El­li itse, kauan oli ol­lut pas­torin hel­limpi­en tun­tei­den esineenä, vaik­ka tämä oli saanut turhaan huokail­la.

-- Ja van­ha Iso­la, miten hän jak­saa? kysyi Rautio taas.

-- Ni­in, kyl­lä hän is­tuu yhtä mah­ta­vana kuin en­nenkin kun­takok­ouk­sis­sa, sanoi El­li hymy­illen, mut­ta suku­laisu­us­suh­teet uu­den opet­ta­jan kanssa ovat saa­neet hä­nen melkois­es­ti tasaan­tu­maan; rähistään tosin vieläkin kuten en­nenkin muu­tamista koulukysymyk­sistä, mut­ta »elämä on tais­telua», te muis­tat­tekai van­han mielilauseeni? Kuol­lut tyyneys yksinään jät­tää kaik­ki paikoilleen.

Rautio hymy­ili. El­li oli en­tisen­sä, kun hän puhui ja in­nos­tui, aivan sama kuin en­nenkin.

-- Mitä opet­ta­jaan, her­ra Karlssoni­in tulee, jatkoi hän, ni­in hän on rauhal­lisia, jot­ka mielip­iteis­sään en­em­män kuin puheil­laan ja teoil­laan vaikut­ta­vat kansak­oulu­asian hyväk­si; muu­toin kulek­sii hän nyt naimisa­jatuk­sis­sa ja vi­et­tää hään­sä syksyl­lä rovastin­nan tyt­tären kanssa, jo­ka on ol­lut rovastin­nan lu­ona nämät vuodet. Nyt lu­ulen ker­toneeni jo­takuinkin tarkkaan henkilöistä ja asioista Honkalas­sa; ko­rvauk­sek­si saat­te te ker­toa min­ulle jo­tain van­has­ta Ka­tri­na-​ys­tävästäni.

-- Ki­itos kysymästänne, eu­kko on joten­sakin vöyre, vas­tasi hän, hän hoitaa myöskin ko­tona kanakar­tanoa, ja on ker­ras­saan haus­ka kat­sel­la hän­tä val­takun­nas­saan höy­henis­ten su­osikkien­sa ym­päröimänä, jot­ka kaik­ki tun­te­vat er­ityisen ni­men­sä.

-- Ja äitinne, onko hän vielä reipas?

-- On, Ju­malan ki­itos! Vaik­ka hän on ku­udenkymme­nen vi­iden vuo­den, ni­in hänel­lä ei ole mitään van­hu­uden vaivo­ja ja hän on vielä oh­jak­sis­sa, kuten en­nenkin. Min­ul­la on ol­lut koul­ulu­paa nämät kak­si vuot­ta, olen lueskel­lut, lisäsi hän mata­lam­mal­la äänel­lä.

-- Ah, sanoi El­li, minä ai­jon heti on­nitel­la teitä lyyrys­tä ja valko­lak­ista, onko nyt tei­dän vakaa päätök­senne jät­tää mei­dät?

-- Ei koskaan! hu­udahti hän lämpimästi, -- kansak­oulunopet­ta­jan kut­sumus on min­ulle li­ian kallis, ja Ju­malan avul­la en koskaan petä lip­puani; mut­ta minä en lu­ule, et­tä tämä kah­den vuo­den luku on ol­lut il­man hedelmiä elämän­työl­leni; minä olen myöskin matkustel­lut ja tutk­in­ut koulu­olo­ja muis­sa mais­sa, ikä on op­pia ei elää!

El­li nyökäyt­ti myön­täen.

-- Ko­tona, jatkoi Rautio, olemme äi­ti­ni ja minä lu­ovut­ta­neet maa­ta uudelle kansak­oul­ulle, sekä rak­en­tamises­sa avus­ta­neet sitä; sinne tulen syksys­tä opet­ta­jak­si, mut­ta en­si vuon­na saamme kylässämme vihk­iä kauan pu­uhatun kansanopis­ton. Nuoriso on valmis­tet­tu si­ihen ja on ilol­la as­tu­va sen op­pisalei­hin, ja me van­hem­mat, jot­ka kär­siväl­lisyy­del­lä ja lu­ot­ta­muk­sel­la olemme sitä aut­ta­neet, me ter­ve­hdimme tätä uu­den ajan merkkiä sydämel­lisel­lä ki­itol­lisu­udel­la. Mi­nun käsi­tyk­seni tei­dän mielilauseestanne to­teu­tuu myöskin meil­lä, lisäsi hän hie­man hymy­illen, jokainen uusi val­on pylväs seisookin aina kuin vas­tauk­se­na pimey­den voimaa vas­taan, jo­ta vas­taan mei­dän on tais­telem­inen koko elämämme!

Hän kat­soi ikku­nas­ta kauas etäisyy­teen, aivan kuin hän kat­sel­laan olisi tah­tonut syleil­lä koko kallista syn­ny­in­maataan, jon­ka tule­vaisu­uden hyväk­si hän työsken­teli, ja kat­sel­lessaan tuli hä­nen silmi­in­sä val­oisa, kau­nis ilme, mikä melkein kirkasti nuot miehekkäät kasvot.

El­li kään­tyi pois ja katk­era hymy pu­jahti hä­nen hu­ulilleen. Ni­in, kyl­lä mies voi täyt­tää elämän­sä toimeli­aisu­udel­la, ni­in et­tä ei ole mitään tilaa kaipauk­selle eikä ikävälle, ehkä ei myöskään millekään van­halle muis­tolle, jo­ka kuitenkin ker­ran on saat­tanut sydä­men sykkimään ni­in ra­justi. Toisin on nais­ten! Hänel­lä tun­tui ol­evan itku tu­los­sa, ja väk­isten te­ki kyyneliä. Ei, ne täy­tyi saa­da salatuk­si, on­han vas­ta ni­iden var­alle mon­ta het­keä.

Ju­na vi­hel­si taas ase­mal­la, Rautio nousi. -- Pitiköhän hei­dän jo ero­ta? Ei, ei vielä; hän ot­ti vain es­ille kir­jan matkalaukus­taan ja is­tui luke­maan -- peläten häir­it­sevän­sä El­liä jatka­mal­la puhet­ta, kun tämä äkkiä oli heren­nyt äänet­tömäk­si ja käynyt alaku­loisek­si. El­li tart­tui taas aikakauskir­jaansa, ei lukeak­seen, vaan jot­ta sen suo­jas­ta sai kat­sel­la mi­estä tu­os­sa vastapäätä, »tuo­ta talon­poikaa», jos­ta eroamisen täh­den hä­nen sydä­men­sä nyt va­pisi. Täy­ty­ihän hä­nen saa­da selville, oliko hän en­tisen­sä.

Lu­on­nol­lis­es­ti oli hän van­hen­tunut, iho oli saanut vahvem­man ruskean väri­vi­vah­duk­sen, ja par­ta oli pitem­pi ja ti­heämpi, hä­nen lev­eäl­lä ot­sal­laan näkyi myöskin jo joku hieno ryp­py; ei voin­ut hän­tä sanoa ju­uri kau­ni­ik­si miehek­si, mut­ta silmis­sä oli harv­inaisen vi­isas ja ajat­tel­eva ilme ja koko tu­os­sa su­ures­sa olen­nos­sa oli kuten en­nenkin jo­tain miehekästä ja voimakas­ta, jo­ka syn­nyt­ti lu­ot­ta­mus­ta ja kun­nioi­tus­ta, tah­toa ja lu­on­teen­lu­ju­ut­ta oli hä­nessä sor­men neni­in asti. Mut­ta kuin­ka tyyneenä hän tu­os­sa is­tui, eikö hän sit­ten en­sinkään aav­is­tanut, et­tä sydän aivan hä­nen vier­essään syk­ki rakkaut­ta ja kai­hoa? Miten voi hän kah­den vuo­den perästä ol­la noin tyyni tavates­saan! Tuli uusi tu­ulen pu­us­ka ulkoa ja rav­isti Ellin aikakauskir­jan lehtiä.

-- Ken­tiesi tu­ulee kuitenkin li­iak­si? sanoi Rautio nousten sulke­maan ikku­naa; Ellin katse sat­tui Raution kir­jaan, jon­ka tämä oli pan­nut so­hvalle, ja kum­malli­nen, selit­tämätön riemun tunne val­tasi Ellin sydä­men: Rautio oli pitänyt kir­jaa ylösalaisin! Si­is hän ei kuitenkaan ol­lut mikään kiviku­va.

Keveästi ja sanaakaan sanomat­ta pani El­li pienen hienon käten­sä hä­nen käten­sä päälle ikku­nan pielessä; sil­lä vähäisel­lä li­ik­keel­lä oli ker­ras­saan kum­malli­nen voima, sil­lä se pakot­ti heti Raution polvilleen Ellin eteen. Va­pi­sevin hu­ulin kuiskasi hän: El­li, El­li sano min­ulle, et­tä se ei ole un­el­maa!

Nukkukaa nyt su­lois­es­ti te hyvät eu­kot siel­lä; ja yksinäi­nen, van­han­uorim­ies paina pitkä, punainen nenäsi oikein syvään sanoma­le­hteesi, ja sinä, kun­ni­anar­voisa kon­duk­tööri, vi­ivy kier­roksel­lasi täl­lä ker­taa, -- kak­si sydän­tä, jot­ka ovat löytäneet toisen­sa pysyäk­seen aini­aak­si eroit­ta­mat­tom­ina, eivät tarvitse mitään todis­ta­jia!

Ja Rautio sai vas­tauk­sen kysymyk­seen­sä; se ei ol­lut mikään un­el­ma, vaan todelli­nen on­ni, et­tä hän muu­tamia min­ut­tia myöhem­min is­tui matka­toverin­sa vier­essä ja ker­toi hänelle, et­tei hän koskaan ol­lut lakan­nut rakas­ta­mas­ta, et­tä El­li oli ol­lut ja pysyikin hä­nen naisel­lise­na ihanteenaan.

Kuin­ka paljon heil­lä oli san­ot­tavaa toisilleen; Miten on­nel­liselta tun­tui tule­vaisu­us. Pieni uuti­sas­un­to kum­mul­la koivikos­sa, jos­ta Rautio ker­toi, aivan kuin kut­sui El­liä, jo­ka tun­si, et­tä hän, kodi­ton, siel­lä löytää rauhaisan tur­val­lisen sa­ta­man ja hän ylisti ääret­tömästi Her­raa, et­tä hän nyt oli op­pin­ut rakas­ta­maan ja palvele­maan.

-- Sinä et usko, sanoi El­li kat­soen in­nokkaasti sul­haseen­sa, miten mi­nus­ta on tul­lut oikein talouden ih­mi­nen, minä os­aan sekä leipoa et­tä tehdä kal­jaa, kehrätä ja ku­toa, si­nun ei tarvitse hävetä mi­nun täht­eni äi­tisi edessä!

-- Ni­in, työ ei pi­laa ketään, minä vaan pelkään, et­tä äi­ti­ni li­ian mielel­lään halu­aa ot­taa kaik­ki vai­vat ja huo­let si­nun har­tioil­tasi, lapseni, sanoi Rautio hymy­illen; hän pitää sin­ua ker­ras­saan oikeana »Peukaloli­isana»; minä näen jo kuin­ka hän pa­nee su­uren vah­van käten­sä si­nun pääsi päälle ja hymy­ilee on­nel­lise­na, kun hän on saanut noin lapsekkaan pienen tyt­tären.

-- Oh, minä olen joten­sakin vah­va, vas­tusti El­li ja nos­ti kuten en­nenkin rohkeasti päätään.

-- Pieni, mut­ta reipas, ni­in, sinä olet oike­as­sa, mut­ta kat­so, nyt olemme ase­mal­la, minne mi­nun täy­tyy pysähtyä. Tuol­la seisoo jo van­ha Taavet­ti kär­ryi­neen; sinä tulet mukaan, ei mitään vas­taväit­teitä. Lukukausi­han alkaa vas­ta vi­iden päivän perästä, ja en­nen sitä täy­tyy si­nun saa­da nähdä se van­ha talo, mis­sä minä olen syn­tynyt ja kas­vanut, äi­ti­ni, Ka­tri­nan ja -- tule­van ko­tisi. Ju­malan ki­itos, eilen, kun kulin tätä ti­etä, ni­in olin köy­hä, tänään minä olen rikas kuin kuningas. Tule, tule, rakkaani, ja an­na mi­nun näyt­tää sin­ulle se maan­pal­sta, mis­sä me Ju­malan avul­la ja Hä­nen siu­nauk­sel­laan ai­jomme elää ja työsken­nel­lä lähim­mäis­temme hyväk­si. Tästä päivästä tulet min­ulle kump­paniksi tais­telus­sa val­on puoles­ta ja yhdessä to­teu­tamme si­nun tun­nus­sanasi »elämä on tais­telua», ni­in kuin minä olen sen käsit­tänyt. Ei tais­telua maal­lisil­la aseil­la ja voimal­la, vaan hen­gen mah­taval­la voimal­la, mikä Ju­malaan tur­vat­en tuot­taa rauhan epäsovun, ja so­pu­soin­nun ha­janaisu­uden si­jaan, mikäli se voi tapah­tua tääl­lä maas­sa, jo­ka on täyn­nä pu­ut­tei­ta, sil­lä tääl­lä jää kuitenkin jaloinkin elämän­työ vain puoli­naisek­si, ain­oas­taan lu­pauk­sek­si, mikä to­teu­tuu ijankaikkisu­udessa, mis­sä elämä vas­ta saavut­taa täy­del­lisyyten­sä.

End of the Project Guten­berg EBook of Il­ta­lam­pun ääressä II, by Aina

*** END OF THIS PROJECT GUTEN­BERG EBOOK IL­TA­LAM­PUN ÄÄRESSÄ II ***

***** This file should be named 17931-8.txt or 17931-8.zip ***** This and all as­so­ci­at­ed files of var­ious for­mats will be found in: http://www.guten­berg.org/1/7/9/3/17931/

Pro­duced by Tapio Ri­iko­nen

Up­dat­ed edi­tions will re­place the pre­vi­ous one--the old edi­tions will be re­named.

Cre­at­ing the works from pub­lic do­main print edi­tions means that no one owns a Unit­ed States copy­right in these works, so the Foun­da­tion (and you!) can copy and dis­tribute it in the Unit­ed States with­out per­mis­sion and with­out pay­ing copy­right roy­al­ties. Spe­cial rules, set forth in the Gen­er­al Terms of Use part of this li­cense, ap­ply to copy­ing and dis­tribut­ing Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works to pro­tect the PROJECT GUTEN­BERG-​tm con­cept and trade­mark. Project Guten­berg is a reg­is­tered trade­mark, and may not be used if you charge for the eBooks, un­less you re­ceive spe­cif­ic per­mis­sion. If you do not charge any­thing for copies of this eBook, com­ply­ing with the rules is very easy. You may use this eBook for near­ly any pur­pose such as cre­ation of deriva­tive works, re­ports, per­for­mances and re­search. They may be mod­ified and print­ed and giv­en away--you may do prac­ti­cal­ly ANY­THING with pub­lic do­main eBooks. Re­dis­tri­bu­tion is sub­ject to the trade­mark li­cense, es­pe­cial­ly com­mer­cial re­dis­tri­bu­tion.

*** START: FULL LI­CENSE ***

THE FULL PROJECT GUTEN­BERG LI­CENSE PLEASE READ THIS BE­FORE YOU DIS­TRIBUTE OR USE THIS WORK

To pro­tect the Project Guten­berg-​tm mis­sion of pro­mot­ing the free dis­tri­bu­tion of elec­tron­ic works, by us­ing or dis­tribut­ing this work (or any oth­er work as­so­ci­at­ed in any way with the phrase “Project Guten­berg”), you agree to com­ply with all the terms of the Full Project Guten­berg-​tm Li­cense (avail­able with this file or on­line at http://guten­berg.org/li­cense).

Sec­tion 1. Gen­er­al Terms of Use and Re­dis­tribut­ing Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works

1.A. By read­ing or us­ing any part of this Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic work, you in­di­cate that you have read, un­der­stand, agree to and ac­cept all the terms of this li­cense and in­tel­lec­tu­al prop­er­ty (trade­mark/copy­right) agree­ment. If you do not agree to abide by all the terms of this agree­ment, you must cease us­ing and re­turn or de­stroy all copies of Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works in your pos­ses­sion. If you paid a fee for ob­tain­ing a copy of or ac­cess to a Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic work and you do not agree to be bound by the terms of this agree­ment, you may ob­tain a re­fund from the per­son or en­ti­ty to whom you paid the fee as set forth in para­graph 1.E.8.

1.B. “Project Guten­berg” is a reg­is­tered trade­mark. It may on­ly be used on or as­so­ci­at­ed in any way with an elec­tron­ic work by peo­ple who agree to be bound by the terms of this agree­ment. There are a few things that you can do with most Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works even with­out com­ply­ing with the full terms of this agree­ment. See para­graph 1.C be­low. There are a lot of things you can do with Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works if you fol­low the terms of this agree­ment and help pre­serve free fu­ture ac­cess to Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works. See para­graph 1.E be­low.

1.C. The Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion (“the Foun­da­tion” or PGLAF), owns a com­pi­la­tion copy­right in the col­lec­tion of Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works. Near­ly all the in­di­vid­ual works in the col­lec­tion are in the pub­lic do­main in the Unit­ed States. If an in­di­vid­ual work is in the pub­lic do­main in the Unit­ed States and you are lo­cat­ed in the Unit­ed States, we do not claim a right to pre­vent you from copy­ing, dis­tribut­ing, per­form­ing, dis­play­ing or cre­at­ing deriva­tive works based on the work as long as all ref­er­ences to Project Guten­berg are re­moved. Of course, we hope that you will sup­port the Project Guten­berg-​tm mis­sion of pro­mot­ing free ac­cess to elec­tron­ic works by freely shar­ing Project Guten­berg-​tm works in com­pli­ance with the terms of this agree­ment for keep­ing the Project Guten­berg-​tm name as­so­ci­at­ed with the work. You can eas­ily com­ply with the terms of this agree­ment by keep­ing this work in the same for­mat with its at­tached full Project Guten­berg-​tm Li­cense when you share it with­out charge with oth­ers.

1.D. The copy­right laws of the place where you are lo­cat­ed al­so gov­ern what you can do with this work. Copy­right laws in most coun­tries are in a con­stant state of change. If you are out­side the Unit­ed States, check the laws of your coun­try in ad­di­tion to the terms of this agree­ment be­fore down­load­ing, copy­ing, dis­play­ing, per­form­ing, dis­tribut­ing or cre­at­ing deriva­tive works based on this work or any oth­er Project Guten­berg-​tm work. The Foun­da­tion makes no rep­re­sen­ta­tions con­cern­ing the copy­right sta­tus of any work in any coun­try out­side the Unit­ed States.

1.E. Un­less you have re­moved all ref­er­ences to Project Guten­berg:

1.E.1. The fol­low­ing sen­tence, with ac­tive links to, or oth­er im­me­di­ate ac­cess to, the full Project Guten­berg-​tm Li­cense must ap­pear promi­nent­ly when­ev­er any copy of a Project Guten­berg-​tm work (any work on which the phrase “Project Guten­berg” ap­pears, or with which the phrase “Project Guten­berg” is as­so­ci­at­ed) is ac­cessed, dis­played, per­formed, viewed, copied or dis­tribut­ed:

This eBook is for the use of any­one any­where at no cost and with al­most no re­stric­tions what­so­ev­er. You may copy it, give it away or re-​use it un­der the terms of the Project Guten­berg Li­cense in­clud­ed with this eBook or on­line at www.guten­berg.org

1.E.2. If an in­di­vid­ual Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic work is de­rived from the pub­lic do­main (does not con­tain a no­tice in­di­cat­ing that it is post­ed with per­mis­sion of the copy­right hold­er), the work can be copied and dis­tribut­ed to any­one in the Unit­ed States with­out pay­ing any fees or charges. If you are re­dis­tribut­ing or pro­vid­ing ac­cess to a work with the phrase “Project Guten­berg” as­so­ci­at­ed with or ap­pear­ing on the work, you must com­ply ei­ther with the re­quire­ments of para­graphs 1.E.1 through 1.E.7 or ob­tain per­mis­sion for the use of the work and the Project Guten­berg-​tm trade­mark as set forth in para­graphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an in­di­vid­ual Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic work is post­ed with the per­mis­sion of the copy­right hold­er, your use and dis­tri­bu­tion must com­ply with both para­graphs 1.E.1 through 1.E.7 and any ad­di­tion­al terms im­posed by the copy­right hold­er. Ad­di­tion­al terms will be linked to the Project Guten­berg-​tm Li­cense for all works post­ed with the per­mis­sion of the copy­right hold­er found at the be­gin­ning of this work.

1.E.4. Do not un­link or de­tach or re­move the full Project Guten­berg-​tm Li­cense terms from this work, or any files con­tain­ing a part of this work or any oth­er work as­so­ci­at­ed with Project Guten­berg-​tm.

1.E.5. Do not copy, dis­play, per­form, dis­tribute or re­dis­tribute this elec­tron­ic work, or any part of this elec­tron­ic work, with­out promi­nent­ly dis­play­ing the sen­tence set forth in para­graph 1.E.1 with ac­tive links or im­me­di­ate ac­cess to the full terms of the Project Guten­berg-​tm Li­cense.

1.E.6. You may con­vert to and dis­tribute this work in any bi­na­ry, com­pressed, marked up, non­pro­pri­etary or pro­pri­etary form, in­clud­ing any word pro­cess­ing or hy­per­text form. How­ev­er, if you pro­vide ac­cess to or dis­tribute copies of a Project Guten­berg-​tm work in a for­mat oth­er than “Plain Vanil­la ASCII” or oth­er for­mat used in the of­fi­cial ver­sion post­ed on the of­fi­cial Project Guten­berg-​tm web site (www.guten­berg.org), you must, at no ad­di­tion­al cost, fee or ex­pense to the us­er, pro­vide a copy, a means of ex­port­ing a copy, or a means of ob­tain­ing a copy up­on re­quest, of the work in its orig­inal “Plain Vanil­la ASCII” or oth­er form. Any al­ter­nate for­mat must in­clude the full Project Guten­berg-​tm Li­cense as spec­ified in para­graph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for ac­cess to, view­ing, dis­play­ing, per­form­ing, copy­ing or dis­tribut­ing any Project Guten­berg-​tm works un­less you com­ply with para­graph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a rea­son­able fee for copies of or pro­vid­ing ac­cess to or dis­tribut­ing Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works pro­vid­ed that

- You pay a roy­al­ty fee of 20% of the gross prof­its you de­rive from the use of Project Guten­berg-​tm works cal­cu­lat­ed us­ing the method you al­ready use to cal­cu­late your ap­pli­ca­ble tax­es. The fee is owed to the own­er of the Project Guten­berg-​tm trade­mark, but he has agreed to do­nate roy­al­ties un­der this para­graph to the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion. Roy­al­ty pay­ments must be paid with­in 60 days fol­low­ing each date on which you pre­pare (or are legal­ly re­quired to pre­pare) your pe­ri­od­ic tax re­turns. Roy­al­ty pay­ments should be clear­ly marked as such and sent to the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion at the ad­dress spec­ified in Sec­tion 4, “In­for­ma­tion about do­na­tions to the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion.”

- You pro­vide a full re­fund of any mon­ey paid by a us­er who no­ti­fies you in writ­ing (or by e-​mail) with­in 30 days of re­ceipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Guten­berg-​tm Li­cense. You must re­quire such a us­er to re­turn or de­stroy all copies of the works pos­sessed in a phys­ical medi­um and dis­con­tin­ue all use of and all ac­cess to oth­er copies of Project Guten­berg-​tm works.

- You pro­vide, in ac­cor­dance with para­graph 1.F.3, a full re­fund of any mon­ey paid for a work or a re­place­ment copy, if a de­fect in the elec­tron­ic work is dis­cov­ered and re­port­ed to you with­in 90 days of re­ceipt of the work.

- You com­ply with all oth­er terms of this agree­ment for free dis­tri­bu­tion of Project Guten­berg-​tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or dis­tribute a Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic work or group of works on dif­fer­ent terms than are set forth in this agree­ment, you must ob­tain per­mis­sion in writ­ing from both the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion and Michael Hart, the own­er of the Project Guten­berg-​tm trade­mark. Con­tact the Foun­da­tion as set forth in Sec­tion 3 be­low.

1.F.

1.F.1. Project Guten­berg vol­un­teers and em­ploy­ees ex­pend con­sid­er­able ef­fort to iden­ti­fy, do copy­right re­search on, tran­scribe and proof­read pub­lic do­main works in cre­at­ing the Project Guten­berg-​tm col­lec­tion. De­spite these ef­forts, Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works, and the medi­um on which they may be stored, may con­tain “De­fects,” such as, but not lim­it­ed to, in­com­plete, in­ac­cu­rate or cor­rupt da­ta, tran­scrip­tion er­rors, a copy­right or oth­er in­tel­lec­tu­al prop­er­ty in­fringe­ment, a de­fec­tive or dam­aged disk or oth­er medi­um, a com­put­er virus, or com­put­er codes that dam­age or can­not be read by your equip­ment.

1.F.2. LIM­IT­ED WAR­RAN­TY, DIS­CLAIMER OF DAM­AGES - Ex­cept for the “Right of Re­place­ment or Re­fund” de­scribed in para­graph 1.F.3, the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion, the own­er of the Project Guten­berg-​tm trade­mark, and any oth­er par­ty dis­tribut­ing a Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic work un­der this agree­ment, dis­claim all li­abil­ity to you for dam­ages, costs and ex­pens­es, in­clud­ing le­gal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REME­DIES FOR NEG­LI­GENCE, STRICT LI­ABIL­ITY, BREACH OF WAR­RAN­TY OR BREACH OF CON­TRACT EX­CEPT THOSE PRO­VID­ED IN PARA­GRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUN­DA­TION, THE TRADE­MARK OWN­ER, AND ANY DIS­TRIB­UTOR UN­DER THIS AGREE­MENT WILL NOT BE LI­ABLE TO YOU FOR AC­TU­AL, DI­RECT, IN­DI­RECT, CON­SE­QUEN­TIAL, PUNI­TIVE OR IN­CI­DEN­TAL DAM­AGES EVEN IF YOU GIVE NO­TICE OF THE POS­SI­BIL­ITY OF SUCH DAM­AGE.

1.F.3. LIM­IT­ED RIGHT OF RE­PLACE­MENT OR RE­FUND - If you dis­cov­er a de­fect in this elec­tron­ic work with­in 90 days of re­ceiv­ing it, you can re­ceive a re­fund of the mon­ey (if any) you paid for it by send­ing a writ­ten ex­pla­na­tion to the per­son you re­ceived the work from. If you re­ceived the work on a phys­ical medi­um, you must re­turn the medi­um with your writ­ten ex­pla­na­tion. The per­son or en­ti­ty that pro­vid­ed you with the de­fec­tive work may elect to pro­vide a re­place­ment copy in lieu of a re­fund. If you re­ceived the work elec­tron­ical­ly, the per­son or en­ti­ty pro­vid­ing it to you may choose to give you a sec­ond op­por­tu­ni­ty to re­ceive the work elec­tron­ical­ly in lieu of a re­fund. If the sec­ond copy is al­so de­fec­tive, you may de­mand a re­fund in writ­ing with­out fur­ther op­por­tu­ni­ties to fix the prob­lem.

1.F.4. Ex­cept for the lim­it­ed right of re­place­ment or re­fund set forth in para­graph 1.F.3, this work is pro­vid­ed to you 'AS-​IS', WITH NO OTH­ER WAR­RANTIES OF ANY KIND, EX­PRESS OR IM­PLIED, IN­CLUD­ING BUT NOT LIM­IT­ED TO WAR­RANTIES OF MER­CHAN­TIBIL­ITY OR FIT­NESS FOR ANY PUR­POSE.

1.F.5. Some states do not al­low dis­claimers of cer­tain im­plied war­ranties or the ex­clu­sion or lim­ita­tion of cer­tain types of dam­ages. If any dis­claimer or lim­ita­tion set forth in this agree­ment vi­olates the law of the state ap­pli­ca­ble to this agree­ment, the agree­ment shall be in­ter­pret­ed to make the max­imum dis­claimer or lim­ita­tion per­mit­ted by the ap­pli­ca­ble state law. The in­va­lid­ity or un­en­force­abil­ity of any pro­vi­sion of this agree­ment shall not void the re­main­ing pro­vi­sions.

1.F.6. IN­DEM­NI­TY - You agree to in­dem­ni­fy and hold the Foun­da­tion, the trade­mark own­er, any agent or em­ploy­ee of the Foun­da­tion, any­one pro­vid­ing copies of Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works in ac­cor­dance with this agree­ment, and any vol­un­teers as­so­ci­at­ed with the pro­duc­tion, pro­mo­tion and dis­tri­bu­tion of Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works, harm­less from all li­abil­ity, costs and ex­pens­es, in­clud­ing le­gal fees, that arise di­rect­ly or in­di­rect­ly from any of the fol­low­ing which you do or cause to oc­cur: (a) dis­tri­bu­tion of this or any Project Guten­berg-​tm work, (b) al­ter­ation, mod­ifi­ca­tion, or ad­di­tions or dele­tions to any Project Guten­berg-​tm work, and (c) any De­fect you cause.

Sec­tion 2. In­for­ma­tion about the Mis­sion of Project Guten­berg-​tm

Project Guten­berg-​tm is syn­ony­mous with the free dis­tri­bu­tion of elec­tron­ic works in for­mats read­able by the widest va­ri­ety of com­put­ers in­clud­ing ob­so­lete, old, mid­dle-​aged and new com­put­ers. It ex­ists be­cause of the ef­forts of hun­dreds of vol­un­teers and do­na­tions from peo­ple in all walks of life.

Vol­un­teers and fi­nan­cial sup­port to pro­vide vol­un­teers with the as­sis­tance they need, is crit­ical to reach­ing Project Guten­berg-​tm's goals and en­sur­ing that the Project Guten­berg-​tm col­lec­tion will re­main freely avail­able for gen­er­ations to come. In 2001, the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion was cre­at­ed to pro­vide a se­cure and per­ma­nent fu­ture for Project Guten­berg-​tm and fu­ture gen­er­ations. To learn more about the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion and how your ef­forts and do­na­tions can help, see Sec­tions 3 and 4 and the Foun­da­tion web page at http://www.pglaf.org.

Sec­tion 3. In­for­ma­tion about the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion

The Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion is a non prof­it 501(c)(3) ed­uca­tion­al cor­po­ra­tion or­ga­nized un­der the laws of the state of Mis­sis­sip­pi and grant­ed tax ex­empt sta­tus by the In­ter­nal Rev­enue Ser­vice. The Foun­da­tion's EIN or fed­er­al tax iden­ti­fi­ca­tion num­ber is 64-6221541. Its 501(c)(3) let­ter is post­ed at http://pglaf.org/fundrais­ing. Con­tri­bu­tions to the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion are tax de­ductible to the full ex­tent per­mit­ted by U.S. fed­er­al laws and your state's laws.

The Foun­da­tion's prin­ci­pal of­fice is lo­cat­ed at 4557 Melan Dr. S. Fair­banks, AK, 99712., but its vol­un­teers and em­ploy­ees are scat­tered through­out nu­mer­ous lo­ca­tions. Its busi­ness of­fice is lo­cat­ed at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email busi­ness@pglaf.org. Email con­tact links and up to date con­tact in­for­ma­tion can be found at the Foun­da­tion's web site and of­fi­cial page at http://pglaf.org

For ad­di­tion­al con­tact in­for­ma­tion: Dr. Gre­go­ry B. New­by Chief Ex­ec­utive and Di­rec­tor gb­new­by@pglaf.org

Sec­tion 4. In­for­ma­tion about Do­na­tions to the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion

Project Guten­berg-​tm de­pends up­on and can­not sur­vive with­out wide spread pub­lic sup­port and do­na­tions to car­ry out its mis­sion of in­creas­ing the num­ber of pub­lic do­main and li­censed works that can be freely dis­tribut­ed in ma­chine read­able form ac­ces­si­ble by the widest ar­ray of equip­ment in­clud­ing out­dat­ed equip­ment. Many small do­na­tions ($1 to $5,000) are par­tic­ular­ly im­por­tant to main­tain­ing tax ex­empt sta­tus with the IRS.

The Foun­da­tion is com­mit­ted to com­ply­ing with the laws reg­ulat­ing char­ities and char­ita­ble do­na­tions in all 50 states of the Unit­ed States. Com­pli­ance re­quire­ments are not uni­form and it takes a con­sid­er­able ef­fort, much pa­per­work and many fees to meet and keep up with these re­quire­ments. We do not so­lic­it do­na­tions in lo­ca­tions where we have not re­ceived writ­ten con­fir­ma­tion of com­pli­ance. To SEND DO­NA­TIONS or de­ter­mine the sta­tus of com­pli­ance for any par­tic­ular state vis­it http://pglaf.org

While we can­not and do not so­lic­it con­tri­bu­tions from states where we have not met the so­lic­ita­tion re­quire­ments, we know of no pro­hi­bi­tion against ac­cept­ing un­so­licit­ed do­na­tions from donors in such states who ap­proach us with of­fers to do­nate.

In­ter­na­tion­al do­na­tions are grate­ful­ly ac­cept­ed, but we can­not make any state­ments con­cern­ing tax treat­ment of do­na­tions re­ceived from out­side the Unit­ed States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Guten­berg Web pages for cur­rent do­na­tion meth­ods and ad­dress­es. Do­na­tions are ac­cept­ed in a num­ber of oth­er ways in­clud­ing checks, on­line pay­ments and cred­it card do­na­tions. To do­nate, please vis­it: http://pglaf.org/do­nate

Sec­tion 5. Gen­er­al In­for­ma­tion About Project Guten­berg-​tm elec­tron­ic works.

Pro­fes­sor Michael S. Hart is the orig­ina­tor of the Project Guten­berg-​tm con­cept of a li­brary of elec­tron­ic works that could be freely shared with any­one. For thir­ty years, he pro­duced and dis­tribut­ed Project Guten­berg-​tm eBooks with on­ly a loose net­work of vol­un­teer sup­port.

Project Guten­berg-​tm eBooks are of­ten cre­at­ed from sev­er­al print­ed edi­tions, all of which are con­firmed as Pub­lic Do­main in the U.S. un­less a copy­right no­tice is in­clud­ed. Thus, we do not nec­es­sar­ily keep eBooks in com­pli­ance with any par­tic­ular pa­per edi­tion.

Most peo­ple start at our Web site which has the main PG search fa­cil­ity:

http://www.guten­berg.org

This Web site in­cludes in­for­ma­tion about Project Guten­berg-​tm, in­clud­ing how to make do­na­tions to the Project Guten­berg Lit­er­ary Archive Foun­da­tion, how to help pro­duce our new eBooks, and how to sub­scribe to our email newslet­ter to hear about new eBooks.

*** END: FULL LI­CENSE ***